Riistetään Venäjältä vihollinen

Kirjoittaja:

Venäjä kuuluu niiden eurooppalaisten maiden kärkiryhmään, jotka edelleen uskovat perinteisen valtioiden väli sen sodan mahdollisuuteen. Venäjän sitkeys ja tämän sit keyden konkreettiset ilmentymät itäisessä Ukrainassa sekä Krimillä ovat puolestaan tarjonneet useille muille maille tervetulleen ja kaivatun mahdollisuuden pitäytyä vanhakantaisessa turvallisuuspolitiikassa.

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-selvityksen mukaan vanhakantaisuus liittyy ennen kaikkea Venäjän sisäisiin asetelmiin. Se kumpuaa maan johdon pyrkimyksestä välttää nykyisiä valtarakenteita horjuttavia muutoksia kääntämällä huomio syvistä sisäisistä ongelmista kohti kuviteltuja ulkoisia uhkia.

Upi-selvityksen mukaan Venäjän johto ei pyri maan uudistamiseen ja epäkohtien korjaamiseen vaan ”pelaa aikaa siirtämällä huomiota talousvaikeuksista ulkoisiin kriiseihin”. Selvityksen ytimessä onkin näkemys salaliittolaisuudesta: pieni valtaklikki huijaa venäläiset valtansa säilyttämiseksi uskomaan olemattomiin ulkoisiin uhkiin. Erityiset intressit ovat
tämän näkemyksen mukaan hallitsevampia kuin yleiset edut ja yleinen alistetaan erityiselle.

On sinänsä tärkeää paikantaa myös Suomea koskevat turvallisuusongelmat Venäjän sisäisiksi, mutta ongelmat eivät nähdäkseni kuitenkaan liity ensisijaisesti Venäjän johdon valtapyrkimyksiin vaan venäläiseen yhteiskuntaan yleisemmin. Johto ei huijaa ja harhauta, sillä Venäjällä on jo lähtökohtaisesti yleinen tarve uskoa ulkoisiin uhkiin.

Kylmän sodan päättyminen ja mukaantulo vahvistuvan keskinäisriippuvuuden maailmaan ovat järkyttäneet venäläisten itseymmärrystä. Entisten varmuuksien ja kiinnekohtien katoaminen luo ahdistusta ja tälle konkreettista kohdetta etsivälle ahdistukselle Venäjän kapea valtaeliitti on onnistunut luomaan pahojen ulkoisten voimien pelkoon nojaavan purkautumiskanavan.

Kuvainnollisesti ilmaistuna: koira heiluttaa häntää eikä häntä koiraa.
Eliitti ainoastaan hyödyntää konkreettisten muutosten synnyttämää ahdistusta ja pohjimmiltaan ongelmat liittyvät juuri tähän ahdistukseen sekä tapaan, jolla se konkretisoituu venäläisten ulkoiseen maailmaan kohdistuvina pelkoina. Valtaeliitistä kehkeytyisi nopeasti entinen eliitti, ellei se pystyisi palvelemaan venäläisten kipeitä itseymmärrykseen liittyviä tarpeita.

Pelkojen osoittaminen perustelluksi ja uskottaviksi ei ole kuitenkaan
helppoa maailmassa, josta perinteiset valtioiden väliset voimapoliittiset
sodat ovat kadonneet. Se on ollut erityisen vaikeaa syvään rauhan tilaan
vaipuneessa Euroopassa ja siksi, ettei Venäjän ja lännen välillä ole esiintynyt mitään elintärkeitä ja sovittamattomia, sodan syyksi kelpaavia poliittisia ristiriitoja.

Siksi Venäjän johto on oman sanomansa uskottavuuden vahvistamiseksi joutunut turvautumaan trollaukseen, vihreisiin miehiin, sotaa koskevien käsitysten vyöryttämiseen rauhanajan oloihin niin sanottuna hybridisotana ja pahimmillaan ilmatilan loukkauksiin ja muihin vastaaviin sotilaallisiin provokaatioihin. Se onkin onnistunut viimeistään Krimin
valtauksen avulla vahvistamaan käsityksiä aggressiivisesta sekä hyökkäyshaluisesta Venäjästä. Pyrkimys provosoida on tuottanut toivotun tuloksen siinä mielessä, että lännen vastareaktiot – esimerkiksi Naton vahvistunut läsnäolo Venäjän lähialueilla – on voitu venäläisessä keskustelussa mieltää uskottavaksi osoitukseksi ulkoisen uhkan olemassaolosta ja erilaisista kavalista Venäjään kohdistuvista aikeista.

Vahvistunut vakuuttuneisuus uhkan helpottanut venäläisten ahdistusta: maailma on sittenkin ennallaan ja on edelleen mahdollista kanavoida muutosten aiheuttama ahdistus kansalliseen turvallisuuteen liittyvänä ja konkreettisen muodon ja kohteen omaavana pelkona.

Helpotus lienee kuitenkin hetkellistä. Venäläisten tuntema ahdistus tulee todennäköisesti lisääntymään pikemminkin kuin vähenemään kansainvälisen keskinäisriippuvuuden edelleen vahvistuessa. Onko sen kuitenkaan väistämättä kanavoiduttava juuri perinteisinä turvallisuuspoliittisina pelkoina?

Muitakin mahdollisuuksia on olemassa ja niitä pitäisi vahvistaa.
Esiintyyhän vastaavaa entisten varmuuksien murenemiseen liittyvää ahdistusta monissa muissakin maissa, mutta se ei yleensä purkaudu sodan
pelon paluuna ja haluna sulkeutua jälleen vanhakantaisen voimapolitiikan
maailmaan.

Jevgeni primakov ja Georgi Arbatov perustelivat aikoinaan hieman kieli poskessa Neuvostoliiton aloittamaa liennytyspolitiikkaa sillä, että tavoitteena on riistää länneltä vihollinen. Lännen kannattaisi nyt noudattaa samaa linjaa suhteessa Venäjään. Turvallisuuspolitiikka edellyttää tästä näkökulmasta luovuutta ja kykyä vakuuttaa venäläiset siitä, että heidänkin turvallisuusongelmansa ovat nykyisin viime kädessä kansainvälisiä. Ne on pyrittävä ratkaisemaan yhteistyöllä eikä pitäytymällä poliittisen johdon suosittelemassa poteropolitiikassa.

Venäläisille ei pidä suunnata sellaisia viestejä – niin kuin nykyään usein
tehdään – jotka vahvistavat näkemyksiä vanhan voimapolitiikan pätevyydestä ja kuvitelmia Venäjää vastaan suunnatuista sotilaallisista toimista.

Juuri ne palvelevat ahdistuksen muuntumista perinteisiä viholliskuvia tukeviksi peloiksi – ja parantavat samalla olennaisesti Venäjän kapean eliitin mahdollisuuksia pysyä vallassa huolimatta kansalaisten elintason laskusta ja monista muista ongelmista.

Omana panoksenani tähän prosessiin ja pelkojen kierteen katkaisemiseen ehdotan pientä vastaprovokaatiota. Esitän, että rauhanliike panee pystyyn kansalaiskeräyksen tarkoituksena hankkia Venäjälle lahjoitettava panssarivaunu. Niitä on edelleen runsaasti varastoissa kylmän sodan jäljiltä. Vaunu maalattaisiin Suomen värein ja mukaan liitettäisiin rauhanliikkeen tunnukset.

Kyse olisi ennen kaikkea symbolisesta eleestä ja vastaviestistä eikä niinkään konkreettisesta tavoitteesta siirtää vaunu Venäjälle. Jäädessään todennäköisesti ruostumaan Vainikkalan raja-asemalla se edustaisi rauhanliikkeen versiota ”rautaa rajalle” -teemasta, mutta palvelisi silläkin tavalla hyvin – ja itse asiassa huomattavasti paremmin kuin nykyinen yksioikoinen
ja reflektoimaton politiikka – Suomen turvallisuuspoliittisia tavoitteita.

Teksti on aikaisemmin julkaistu Ydin-lehdessä. Ydin-lehden voit myös tilata.

Lehden numero: