Kirja-arvio: Kuolemantanssi - Askeleita nationalismin Euroopassa

Kirjoittaja:

Heikki Aittokosken Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa on painava tietokirja eurooppalaisesta nationalismista. Aittokoski on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja ja tietokirjailija, jonka edellinen kirja Narrien laiva kertoi epäkohdista ympäri maailmaa.

Kuolemantanssi eli Danse macabre on keskiaikainen eurooppalainen kuvamotiivi. Se liittyy kristinuskoon ja sen tarkoitus on muistuttaa katsojaa kuolevaisuudestaan. Kuolemantanssimaalauksissa ympäri Eurooppaa kuolema tanssittaa kaikkia kaikkia kansanosia ja eri ikäisiä tanhuajia kohtaloon, jota kukaan ei voi välttää.

Kirjassaan Aittokoski kiertää pitkin Eurooppaa, suurkaupungeissa ja pikku kylissä, puhumassa tavallisille ihmisille heidän suhtautumisestaan kansallisvaltioon ja kansalliseen identiteettiin. Ihmisten hyvin henkilökohtaiset kokemukset muodostavat Euroopan-laajuisen kokonaisuuden, jossa on sekä yleisiä linjoja että eroavaisuuksia.

Aittokoski aloittaa matkan Pariisista, jossa on kuolemantanssin lisäksi Ranskan kansallispäivän paraati. Hän pohtii, että Eurooppa on kansallisvaltioiden kehto ja ettei nationalismi lähtökohtaisesti ole hyvä tai paha vaan että poliittisen ja ajattelun lähtökohtana on kansakunta. Se näkyy esimerkiksi urheilutapahtumissa. Nationalismista on silti syntynyt ilmiöitä kuten kansallissosialismi. Ja armeijalla on näkyvä rooli kansallisissa juhlissa, kuten kansallispäivän paraatissa – mitä se kertoo?

Aittokoski suuntaa seuraavassa osiossa Kaakkois-Eurooppaan ja Kreikkaan, jossa hän sinnikkäästi hankkii haastattelun äärinationalistiselta Kultainen aamunkoitto -puolueelta. Puolueen puhemiehen ristiriitaiset väitteet eivät vakuuta. Aittokoski käy läpi myös entisen Jugoslavian maita ja pohtii niin ensimmäisen maailmansodan alkua Sarajevossa kuin 1990-luvun sodan jättämiä traumoja. Jugoslaviassa näkyy edelleen selvästi, mitä pahaa nationalismilla voi saada aikaiseksi.

Jugoslaviasta Aittokoski matkaa Länsi-Euroopan Haagiin, jossa Jugoslavian sodista käydään edelleen oikeutta. Sieltä matkataan junalla avoimen valtionrajan yli Brysseliin ja sieltä Saksaan. Dresdenissä tavataan Pegidan marssijoita, joilla on voimaton olo pakolaisvyöryn edessä. Berliinistä löytyy jälleen kuolemantanssi ja tavataan holokaustista selvinnyt Edita.

Seuraavaksi matkataan lounaiseen Eurooppaan ja tutustutaan Espanjan pääministeriin ja katalaanien nationalismiin FC Barcelonan katsomossa sekä Marine Le Penin nousuun Ranskassa. Espanja kuuluu Aittokosken mukaan eurooppalaisiin löyhän yhteinäisyyden maihin, toisin kuin Suomi. Toisaalta myös ranskalainen teoreetikko Ernest Renan sanoi 1800-luvulla, että nykyranskalaiset ovat myös burgundilaisia, alaaneja ja visigootteja ja harvassa ovat ne, joilla on todistusaineistoa puhtaan frankkilaisesta alkuperästään.

Aittokosken seuraava etappi on Iso-Britannian saari. Hän pohtii ihmisyhteisöjen alkuperää ja toteaa, että ne ovat syntyneet alunperin väkivallalla tai sen pelosta ja siksi kansojen historia on sodan historiaa. Britannian imperiumista keskustellaan. Toisaalta saarilta Aittokoski löytää myös nationalismin kummajaisen, hempeän vasemmistolaisen Skotlannin kansallispuolueen, joka ei ole poissulkeva.

Seuraavaksi Aittokoski lähtee kiertämään Keski-Eurooppaa. Ensin hän käy Puolassa, jota johtaa nationalistinen ja konservatiivinen Laki ja oikeus -puolue ja jossa vaikuttaa myös kommunismin historia ja katolinen kirkko. Unkarissa Aittokoski kuuntelee Viktor Orbánin puhetta, jota hän pitää ”outona purskauksena” liberaalia demokratiaa vastaan. Orbánin puheessa kansa nähdään sukupolvet ylittävänä jatkumona, jossa elävät ja kuolleet tanssivat. Itävallassa ja Italiassa Aittokoski tutustuu paikallisiin nationalistipuolueisiin ja toteaa, että kuolemansynneistä nationalismi edustaa ylpeyttä.

Kirjan toiseksi viimeisessä osiossa kartoitetaan Euroopan itäisiä osia. Venäjällä sanalla nationalismi on paha kaiku ja retorisesti Krim pelastettiin ukrainalaisilta nationalisteilta (tai fasisteilta). Toisaalta ukrainalaisille sota tuli yllätyksenä eivätkä kranaatin tuhoamassa talossa asuvat eläkeläiset vieläkään ymmärrä, miksi joutuivat keskelle sotaa. Virolaispoliitikko kertoo, että nationalismi rajallisessa määrin on hyväksi mutta liika on liikaa.

Aittokoski saapuu lopuksi Pohjolaan. Ruotsissa pohditaan monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja pikkukaupungin työllisyyttä sekä ruotsalaista rotuajattelun perinnettä. Sammatissa Elias Lönnrotin kotikulmilla mietitään suomalaisen kansallisuusaatteen syntyä ja sitä, miten päättää, kuka on meitä ja miten meihin voi liittyä.

Kirjassa pohditaan usein eroa nationalismin, patrioottisuuden ja isänmaanystävyyden välillä – rakastaako omaa maataan mutta pitää ovet avoinna vai haluaako sulkea rajat. Aittokosken haastateltavien joukosta löytyy molempien ajatusten kannattajia eri puolilta Eurooppaa. Miten erottaa ahdas nationalismi ja terve isänmaallisuus?

Aittokoski tekee jokaisen osion päätteeksi piruetin Suomessa, mikä on toimiva ratkaisu, koska tällöin suomalainen lukija pysyy mukana ja voi helposti samaistua eurooppalaisiin ilmiöihin. Aittokoski pohtii Hommafoorumia, perussuomalaista puoluetta, Rajat kiinni -liiketta, jonka bussiin hän epäonnistuneesti soluttautuu, itsenäisyyspäivän juhlaa, pakolaisia, suomalaisen maatalouden asemaa, tummaihoista Mannerheimia ja Venäjä-suhdetta. Aittokoski on onnistunut löytämään kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten nationalismi näkyy Suomessa.

Eräs kirjassa häkellyttävä asia on Heikki Aittokosken laaja kielitaito ja kyky saada tavalliset ihmiset ympäri Eurooppaa kertomaan hänelle henkilökohtaisista kokemuksistaan. Monien elämään tuntuu tiivistyvän laajoja ilmiöitä. Aittokoski ystävystyy afganistanilaisen perheen kanssa, joka hakee turvapaikkaa Euroopasta. Perheen äiti tekee matkaa viimeisillään raskaana, ja vauva syntyy Saksassa ja saa eurooppalaisen nimen. Unkarilainen perheenäiti kertoo, kuinka rajan yli tulevat pakolaiset tunkeutuvat heille kotiin. Skotlantilais–englantilainen pariskunta selittää kansallista identiteettiään kesken maiden välisen rugby-ottelun. Puolalainen pariskunta tarjoaa päiväkahvit, kun tuntematon suomalainen toimittaja tulee ovelle.

Aittokoski tekee teräviä huomioita, hän näkee asioissa ironiaa ja hänen kirjoitustyylinsä on kekseliäs ja hauska muttei naurata. Hänen tekstistään huokuu empatia tavallisia ihmisiä kohtaan ja kunnioitus heidän tunteitaan kohtaan. Aittokoski ei tuomitse mutta kiinnittää kyllä huomion oikkuihin ja epäoikeudenmukaisuuteen. Hän kertoo tavallisten ihmisten omin sanoin ja yrittää ymmärtää ja saada myös lukijan ymmärtämään.

Kirja on vaativaa luettavaa, sillä missä tahansa lauseessa saattaa piillä kiinnostava tiedonmuru tai huomio ja lukeminen etenee hitaasti. Teksti on pientä ja kirja on paksu. Siihen mahtuu hyvin paljon asiaa ja kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille, jotka haluavat ymmärtää maailmaa paremmin.

Lehden numero: