Passinpolttaja, rakennusmestari ja runoillija

Kirjoittaja:

Yksi 1960-luvun rauhanliikkeen kulminaatiopisteitä oli radikaalien nuorten miesten järjestämä sotilaspassien julkinen polttaminen. Vuonna 1966 kirjailija Markku Lahtela esitti Ylioppilaslehdessä puolustusvoimien komentajalle Yrjö Keinoselle avoimen kysymyksen: Lahtela tiedusteli, onko suomalaisen asevelvollisuutensa suorittaneen miehen pakko pysyä reserviläisenä ja täten tarpeen vaatiessa osallistua aseelliseen toimintaan vastoin omaa tahtoaan. Kysymyksen voisi tiivistää: Voiko armeijasta erota?

Kenraali Keinonen vastasi Lahtelalle sotilaallisen ytimekkäästi: ”Isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustukseksi on jokainen Suomen mies asevelvollinen.” Tätä seurasi pitkä julkinen keskustelu, ja lopulta toukokuussa 1967 kirjailijat Markku Lahtela ja Kalevi Seilonen sekä toimittajat Ilpo Saunio ja Tauno Tuomivaara polttivat sotilaspassinsa rauhanmielenosoituksessa Helsingin Esplanadilla sijaitsevalla Runebergin patsaalla.

Markku Lahtela piti patsaalla puheen, jossa hän selvitti tarkoitusperiään: ”Niinpä poltan tämän sotilaspassin, Suomen armeijan minulle antaman jäsenkirjan. Tällä täysin väkivallattomalla eleellä, joka ei loukkaa kenenkään koskemattomuutta enempää sielun kuin ruumiinkaan puolesta, minä omasta puolestani sanoudun irti maamme ainoan sotilaallisen järjestön jäsenyydestä, sen minulle antamasta arvosta ja aseellista toimintaa tukevista hyödyttömistä sitoumuksista. Toivon, että tämä ele ei myöskään puolustuslaitoksen taholta johda lainsäädännöllisiin väkivaltaisuuksiin vaan erilaisten näkemysten asialliseen ja perusteelliseen käsittelemiseen.”

Tempaus sai paljon julkisuutta, ja Lahtelan toivomaa asian ”asiallista ja perusteellista käsittelyä” käytiin muun muassa raastuvanoikeudessa. Kaikki passinpolttajat saivat sakkotuomiot, ja puolustusvoimat teetti heille uudet sotilaspassit katsoen heidän eroamisensa armeijasta näin mitätöidyksi. Aikakausi oli kuitenkin muuttunut ja 1940-luvun sotia käyvän Suomen ehdottoman hierarkkinen ja valkoisen isänmaallinen henki murtunut. Sotilaspassien polttaminen pohjusti muutosta kohti moniarvoisempaa Suomea, jossa pasifismia ei enää pidetty rikoksena.

Reilut viisikymmentä vuotta myöhemmin passinpolttajista on hengissä enää yksi.

Armeijan käynyt pasifisti

Rauhan Puolesta tapasi Tauno Tuomivaaran tämän nykyisillä kotikulmilla Helsingin Kalliossa. Tuomivaara on ajankohtainen myös siksi, että hän on julkaissut esikoiskirjansa, runokokoelman Odysseuksen jalanjälki (Enostone 2017).

Tuomivaara syntyi vuonna 1944 Pohjois-Hämeen Längelmäellä, jossa hän kävi myös kansakoulunsa. Oppikoulu jäi väliin, koska sinne oli liian pitkä matka. Jo 14-vuotiaana Tuomivaara meni metsätöihin. 15-vuotiaana hän eteni autonapumieheksi puutavaran ajoon ja tätä seurasi teollisuus- ja rakennustöitä. Hän meni armeijaan 17-vuotiaana vapaaehtoisena ja kotiutui 11 kuukautta myöhemmin alikersanttina.

Armeija oli nuorelle miehelle silmiä avaava kokemus. Tämä ei johtunut sotilaskoulutuksesta vaan seurasta.

”Näin pasifistin näkökulmasta kansanarmeijamme hyviä puolia on eri yhteiskuntaluokkien sosiaalinen sekoittuminen. Menin armeijaan vuonna 1961. Siinä ikäluokassa oli paljon helsinkiläisiä, jotka nykyisin ovat muun muassa eläkkeellä olevia professoreja ja muita akateemisia ihmisiä. Huomasin jossain vaiheessa, että ystäväpiirini koostui juuri näistä ihmisistä. Tutustuin heihin alun perin armeijassa.”

Armeijasta saadut uudet tuttavuudet avarsivat maalaispojan käsitystä elämästä. Veri veti suureen maailmaan.

”Tulin Helsinkiin ensimmäisen kerran vuonna 1963. Majoituin Pelastusarmeijan yömajaan kuten kaikki muutkin kodittomat. Aloitin kuitenkin opinnot 1964 Tampereen Teknillisessä oppilaitoksessa. Liityin samoihin aikoihin SKDL:ään. Helsinkiin tullessani 1965 ajauduin mukaan niin sanottuihin yhden asian liikkeisiin kuten Yhdistys 9:ään ja Sadankomiteaan. Jälkimmäiseen liityin vuonna 1965.”

Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa Tuomivaara opiskeli rakennusmestariksi. Pääkaupungissa hän kiinnostui radikaalista opiskelijaliikkeestä ja akateemisista nuorista. ”Tulin 1960-luvun opiskelijaliikkeeseen muutettuani 1965 Tampereelta Helsinkiin yliopistossa opiskelevan tyttöystäväni perässä. Hänellä oli yhteyksiä keskustaan. Me harjoitimme siis tällaista kansanrintamayhteistyötä. Tätä kautta opiskelijaliike tuli minulle tutuksi. Olin kouluttamaton ja luokallani ainoa, jolla ei ollut muuta koulutuspohjaa kuin kansakoulu.”

Tärkeimpiä ovat rauhanliikkeen arvot

Tuomivaara meni armeijaan niin nuorena, ettei hän vielä ollut ehtinyt ajatella asian vakavampaa puolta. 17-vuotiaalle armeija oli jatkoa lapsuuden pumpum-sodalle ja intiaanileikeille. ”Jos olisin mennyt armeijaan normaalisti kutsuntojen jälkeen, olisin varmaan kieltäytynyt aseista. Tunsin myöhemmin 1960-luvulla rauhanliikkeen omakseni. Elimme ydinpommin varjossa. Se herätti pasifismini Vietnamin sodan lisäksi.”

Radikalismi huipentui Tuomivaaran tapauksessa vuoteen 1967. ”Sotilaspassien polttaminen merkitsi käytännön toimenpidettä sen asian puolesta, jota kannatimme. Voidaan kai sanoa, että se kiihdytti näkyvästi ulkoparlamentaarista mutta näkyvää toimintaa. Henkilökohtaisesti se merkitsi aika suuria sakkoja, nimeä rikosrekisteriin ja suojelupoliisin myöhemmän tunnustuksen mukaan myös pääsyä heidän rekisteriinsä.”

Vuonna 1967 jälkeen Tuomivaaran elämän täytti työ ja sittemmin myös perhe, mutta rauhanliikkeen arvot ovat pysyneet hänelle tärkeinä tähän päivään saakka.

”Passinpolttamisesta ei puhuttu työpaikalla kovin paljon. Olin 1960-luvun lopun töissä rakennuksilla. Tämän jälkeen menin suunnittelutoimistoon ympäristönsuojelun pariin. Kyllä ne arvot ovat olleet koko ajan mukana siinä mielessä, että olen ollut Sadankomitean ja Rauhanpuolustajien jäsen kaiken aikaa. Olen katsonut sen olevan töissä olevien ihmisten keino vaikuttaa asioihin. Olen tehnyt 50 vuoden työuran. Olin töissä 65-vuotiaaksi saakka. Olen viime vuosina ollut mukana Rauhanaseman korjaustöiden rakennustoimikunnassa.”

Pitkä työura kuljetti Tuomivaaraa ympäri Suomea. Hän on tehnyt töitä muun muassa Hangossa, Lahdessa, Sotkamossa, Kemissä ja Iissä. 1970-luvun alussa hän työskenteli viemäröintijärjestelmien ja -laitosten suunnittelijana ja rakennuttajana. Tämä sai hänet pohtimaan ympäristönsuojelua jo vuosia ennen vihreän liikkeen varsinaista nousua. 1970-luvun lopulla Tuomivaara toimi työsuojelutarkastajana ja Pohjois-Suomen Hakan toimitusjohtajana.

Vuonna 1983 kutsu kävi E-osuuskunta Ekan rakennuttamisen ja kiinteistöhallinnon johtotehtäviin. Tuomivaaran työura päättyi Ekan saneerauksen jälkeen VVO-yhtymän isännöintiyrityksen Kiinteistövastuun markkinointijohtajan toimeen ja lopuksi vielä konsernihallinnon investointijohtajan tehtäviin. Hän avustaa yhä yhteisöjä kiinteistöasioissa ja toimii hallitusten jäsenenä.

Erilainen esikoiskirjailija

Tauno Tuomivaaran elämän syviä pohjavirtoja on ollut kirjallisuus ja kirjoittaminen. Tästäkin on kiittäminen armeijan harmaissa vietettyjä vuosia.

”Armeijassa oli aikaa lukea. Silloin jää mieleeni Nobel-kirjailija Salvatore Quasimodon runokokoelma Ja äkkiä on ilta. Kun palasin työelämään vuonna 1963 ja asuin Pelastusarmeijan yömajassa Alppikadulla, oli vieressä työväenopisto. Olin siellä runoilija Maila Pylkkösen vetämässä kirjoittajaryhmässä. Tampereella osallistuin Veikko Sinisalon lausuntaryhmään. Hän analysoi hienosti tekstejä esittämisen kannalta. Vuonna 1964 menin kirjastoneuvos Mikko Mäkelän puheille ja pääsin lukemaan uutta suomalaista lyriikkaa Mäkelän avustuksella. Osallistuin myös Tampereen kaupunginkirjaston kirjoituskilpailuun.”

Kirjoituskilpailussa Tuomivaara sijoittui toiseksi. Voiton vei Jussi Kylätasku. Mikko Mäkelä kehotti Tuomivaaraa lähettämään tekstejä kustantajille, mutta perhe ja työelämä veivät voiton. Kirjoittaminen ei ole ollut hänelle kuitenkaan vierasta. Tuomivaara on toiminut kirjallisuusarvostelijana Hämeen yhteistyössä ja Päivän sanomissa sekä Ylen Sotkamon kirjeenvaihtajana.

”Olin kadottanut vuosikymmeniksi kaikki vanhat tekstini. Löysin niitä vähän aikaa sitten erään lippaan pohjalta. Minut hyväksyttiin Kiilan jäseneksi vuonna 1968. Veikko Sinisalo esitteli minut Arvo Turtiaiselle. Runojen kirjoittamisessa oli pitkä tauko kunnes aloin kirjoittaa niitä uudestaan 1990-luvun puolivälissä. Lähetin tekstejä Taite-nimiseen runouslehteen. Niitä julkaistiin nimimerkillä Tuomo Vaara.”

Runokokoelma Odysseuksen jalanjälki sisältää runoja, joiden vaikuttimina ovat olleet antiikin maailma, matkustaminen, yhteiskunnalliset teemat ja ympäristöasiat.

”Mukana on joitain runoja kymmenen vuoden takaa, mutta niitä on hiottu kokoelmaa varten. Pohjoissuomalaiset naiskirjailijat ovat kirjoittaneet viime vuosina hyvin painavaa yhteiskunnallista proosaa, mutta runoutemme valtavirta on jäänyt kiinni 1950-luvun epäyhteiskunnallisuuteen. Runoistani on joskus sanottu, että ne ovat hyviä mutta poliittisia. Minun mielestäni ne eivät ole poliittisia mutta yhteiskunnallisia kyllä.”

Ihmiskunnalla on toivoa

Runoilijana Tauno Tuomivaaraa innostaa rooli yhteisön osana. Hän siteeraa Bertolt Brechtiä, joka on sanonut: ”Yhteiskunnan pieni osa ei ole yksi ihminen, vaan kaksi ihmistä.”

”Yhteiskunnallisuutta löytyy esimerkiksi runostani ’Rauhan rajakivi’ sekä kokoelma Kroatia-sarjasta, joka on kirjoitettu alun perin Kroatiassa Adrianmeren rannalla. Siihen liittyvä runo ’Tasaamisen vuosituhat’ on ekologinen kannanotto.”

”Mielestäni koko kulttuurimme on velkaa Välimeren ympärillä vallinneille kulttuureille kuten kreikkalaiselle, roomalaiselle ja arabialaiselle kulttuurille. Välimeren rannoilta löytyy myös näiden kulttuurien rakennettua ympäristöä. Kirjan loppupuolella on sarja Sana joka sopisi mystiikan nimeksi kirjeenvaihdosta Odysseuksen kanssa. Odysseus edustaa minulle kirjallisen ja luovan kulttuurin taustaa. Rakentunut ympäristö on materiaalista puolta. Kirjallinen kulttuuri edustaa koko perimää, joka meillä on.”

Tauno Tuomivaara hehkuttaa myös kirjan hienoa kantta, josta hän on saanut positiivista palautetta jälkikasvultaan.

”Kirjan kansi on saanut paljon kiitosta. Sen on tehnyt Gabriel Graman, joka on romanialais-kreikkalainen Suomessa asuva taiteilija. Kannessa taitaa olla Troijan hevonen. Lapsenlapseni ovat hyvin tyytyväisiä pappansa kirjan kanteen, koska heillä on kaksi valkoista ponia.”

Entäpä sitten tulevaisuus ja maailman tila. Syyriassa soditaan ja fasismi nostaa päätään Euroopassa. Mitä vanha radikaali ajattelee maailman menosta?

”Suurin uhkamme on ilmastonmuutos. Meidän tulee varustautua sen varalle. Asevarusteluun käytettävät varat tulisi käyttää ympäristöinvestointeihin. En ole taustaltani vihreä, vaan olen vanhempaa sukupolvea. Kunnioitan toki vihreitä. Olen tekninen ja matemaattinen ympäristönsuojelija. Olen puolileikillisesti suositellut nuorisolle filosofian ja tiedotusopin opintojen sijaan kemian ja tekniikan opintoja. Tarvitsemme tulevaisuudessa valtavia investointeja, joissa tarvitaan noiden alojen osaajia.”

Tuomivaara ei kuitenkaan povaa maailmanloppua, vaan näkee ihmiskunnan tulevaisuudessa jopa valoa.

”Ihmiskunnalla on toivoa. Uskon viisauteen. Ei riitä, että ilmaston lämpenemistä jarrutetaan. Koulutus ja sivistys ovat lääke liikakansoittumista vastaan. Väestönkasvua voidaan hillitä yleisen tietotason nostamisella. Myös uusissa tekniikoissa on paljon mahdollisuuksia kuten aurinkoenergiassa, joka on kehittynyt nopeasti muun muassa Intiassa ja Kiinassa. Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa on onnistuttu tekemään öljyä vedestä ja ilmasta aurinkoenergian avulla. Luulin aluksi, että se oli vitsi, mutta tajusin, että tälläkin tavalla voidaan sitoa hiilidioksidia ilmakehästä.”

Rasismiin ja vihaan nojaavat massaliikkeet saavat Tuomivaaran kuitenkin mietteliääksi.

”Ongelmana ovat epä-älylliset joukkoliikkeet kuten perussuomalaiset. Ihmettelen myös miten maailman johtavassa valtiossa Yhdysvalloissa voi olla niin naiiveja ja kehittymättömiä ihmisiä niiden viisaiden tiedemiesten rinnalla. Kun valta on taloutta, se on toisaalta pelottavaa, toisaalta taas haluaisin olla optimisti ainakin teknisten innovaatioiden osalta. Työelämässä mukana oleminen oli minulle tekniikan ja tiedon eteenpäin viemistä. Poliittinen ja järjestötoiminta taas on mielipiteeseen vaikuttamista. Kumpaakin tarvitaan.”

Juttu on julkaistu ensin Rauhanpuolustajien Rauhan puolesta -lehdessä.

Rauhan rajakivi

Minulla on kädessäni

Pähkinäsaaren rauhan rajakivi

ja toisessa

kirje piispa Henrikille

se, joka historian kirjoittajalta

oli kadonnut

Unestako minä olin ne ominut

Täydenkuun valossa

Vanha mies, roolinsa raskauttama

Katsoin kuvaa

kuin kuormakirjaa

jossa lukee: Ukrainaan, muistoksi

rauhan rajalle; kirjoitus

täynnä absurdeja lauseenvastikkeita

Historian valossa

tämä oli pitkä ja pimeä vuosisata

Historian kirjoittaja

on tietämättäänkin

totuuden pyöveli

 

Tasaamisen vuosituhat (Lapsilleni – ja muitten)

Mietin täällä

turkoosinvärisen meren valossa

kumpi petti toisensa

minä vai vallankumous

Minä en sitä tehnyt

Enkä myöskään keskeyttänyt

Muutosta minä kannatan

Ihokasvarastojen jakamista niille

joilla on kylmä

Ympäristön vuoksi

enää ei tehdä uusia heillekään

joilla ei ole ensimmäistäkään

vaan ylimääräiset antavat käyttöön he

joilla on toinen

Tuleva aika on tasaamisen vuosituhat

Meillä on enää vähän tasattavaa

tehdään se niin, että kukaan ei jää ilman

Odysseuksen jalanjälki

Lehden numero: