Naisen paikka sodassa ja rauhassa – 10 vuotta turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta 1325

Kymmenvuotiaan turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 tavoitteena on edistää naisten osallistumista konfliktien ehkäisyyn. Miten määrätietoisten naisten ääntä on rauhanrakentamisessa todellisuudessa kuunneltu, ja millaisia tuloksia naisten oma aktiivisuus on tuottanut?

”Totta kai naisilla on oikeus saada äänensä kuuluviin rauhanehdoista neuvoteltaessa! Konfliktin osapuolille annetaan täysin väärä signaali, jos vain aseilla puhuville annetaan tilaa”, puuskahtaa afrikkalaista naisten rauhanjärjestöä Femmes Africa Solidaritéta luotsaava senegalilaissyntyinen Bineta Diop. ”Konfliktit ovat muuttuneet sitten toisen maailmansodan. Valtioiden välisten sotien sijaan käydään sisäisiä taisteluita tai taistellaan usean eri valtion raja-alueilla ilman, että valtiot olisivat keskenään sodassa. Taisteluihin osallistuu myös fragmentoituneita aseellisia joukkoja, joiden johtajilla ei ole selkeitä poliittisia tavoitteita, eivätkä he edusta mitään vakiintunutta yhteisöä tai kansanosaa. Antaako siviiliväestöön kohdistuva aseellinen terrori automaattisen oikeuden neuvotella poliittisesta vallasta ja taloudellisista resursseista?”

Myös tasan kymmenen vuotta sitten hyväksytty YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 kannattaa naisten osallistumista konfliktien ehkäisyyn ja rauhanprosessin eri vaiheisiin. Päätöslauselmassa painotetaan velvollisuutta suojella naisia ja tyttöjä seksuaaliselta väkivallalta. Suojelulle onkin tarvetta. UNIFEMin mukaan aseelliset konfliktit aiheuttavat enemmän siviili- kuin sotilasuhreja. Laajan sukupuolisen väkivallan yleistyminen sodankäynnin välineenä on lisännyt naisten haavoittuvuutta. Sodankin keskellä naiset laittavat ruokaa, hakevat vettä ja polttopuita sekä huolehtivat lapsista, sairaista ja vanhuksista. Arkisia velvollisuuksia toimittaessaan naiset ovat helppoja uhreja.

Stereotypiat hylättävä

Women’s International League for Peace and Freedomin pääsihteeri Madeleine Rees varoittaa mieltämästä naisia pelkästään uhreina tai sivustakatsojina. ”Konflikteista puhuttaessa olisi päästävä eroon streotypiosta ja tabuista. Sotilaiden joukossa on naisia ja seksuaalisen väkivallan uhreissa miehiä. Rauhaa rakennettaessa olisi otettava huomioon kaikkien tarpeet. Naiset kärsivät konfliktin keskellä, mutta kaikissa konflikteissa määrätietoiset naiset ovat myös tavalla tai toisella yrittäneet saada ehdotuksiaan kuuluviin. Usein viralliset kanavat ovat olleet tukossa, mutta naiset ovat painostaneet epävirallisten verkostojen kautta sotaherroja neuvottelupöytiin.”

Bineta Diop kertaa esimerkkejä naisten tuloksekkaasta rauhantyöstä. Femmes Africa Solidarité tuki naisten osallistumista Burundin konfliktin Arushassa käytyihin rauhanneuvotteluihin, joihin oli alunperin kutsuttu vain aseellisten ryhmittymien miesjohtajat. Naisryhmien painostuksesta ryhmittymät alkoivat ottivat delegaatioihinsa mukaan myös naissotilaitaan. Siviili- ja sotilasnaisten läsnäolo hillitsi räikeintä ‘meille-teille’ -kähmintää neuvottelutilanteissa.

Naisten rauhanryhmä neuvotteli myös yhteisen tavoitelistan ja pääsi sen kanssa kansainvälistä välitysoperaatiota johtaneen presidentti Mandelan puheille. ”Meille sanottiin, että te tuotte valoa näihin neuvotteluihin! Olette ensimmäinen useita eri etnisiä ryhmiä edustava delegaatio, joka esittää minulle yhteisen vision Burundin tulevaisuudesta”, muistelee Bineta Diop naisten saamaa vastaanottoa ja jatkaa: ”Monissa yhteiskunnissa naiset kantavat suurimman hoivavastuun. Huoli lasten tulevaisuudesta yhdistää erilaisista taustoista tulevia naisia ja helpottaa klaani- tai etniset rajat ylittävien kompromissien löytämistä.”

Sinnikkyys johtaa neuvottelupöytään

Naisten aktiivisuus auttoi myös Liberian aseellisen konfliktin lopettamisessa. Cotonoun rauhan jälkeen naisryhmät osoittivat laajasti mieltään vaatien aseistariisumisehtojen toteuttamista ennen väliaikaishallituksen paikkojenjakoa. Naisten vaateet kaikuivat kuuroille korville ja vuonna 1996 – vain kaksi vuotta Cotonoun jälkeen - aseelliset taistelut leimahtivat käyntiin Monrovian kaduilla. Naiset jatkoivat sinnikkäästi ponnistelujaan koko Mano-jokialueen rauhoittamiseksi ja perustivat vuonna 2000 Liberiassa, Guineassa ja Sierra Leonessa toimivan Mano River Peace Networkin. Naisten sukkuladiplomatia patisti kolmen maan johtajat neuvottelupöydän ääreen Marokossa vuonna 2001. Mano River Peace Networkin rauhantyö kantoi hedelmää myös Liberiassa, ja järjestö sai kunnian allekirjoittaa Liberian vuoden 2003 rauhansopimuksen todistajan ominaisuudessa.

Madeleine Rees korostaa naisten mielipiteiden huomioon ottamista konfliktien kaikissa eri vaiheissa. ”Jotta ristiriitoihin osattaisiin puuttua ennen niiden räjähtämistä väkivallaksi, olisi kehitettävä naisten asemassa tapahtuvat muutokset kirjaavia konflikti-indikaattoreita. Konfliktien aikaisessa avustustyössä olisi tärkeää kysyä paikallisilta naisilta, millainen apu loisi parhaiten arjen turvallisuutta. Naisten on vaikeampi osallistua päätöksentekoon rauhanneuvotteluissa, ellei heidän näkemyksiään ole kuunneltu jo aikaisemmin.”

Päätöslauselma vaatii toimintasuunnitelman

Päätöslauselma 1325 on naisten rauhantyölle tärkeä asiakirja, vaikka vaikutukset ovatkin vielä vaatimattomia. Päätöslauselman tavoitteiden toteuttamisen tueksi YK:n jäsenmaiden pitäisi kunkin laatia kansallinen toimintasuunnitelma. Prosessi on edennyt hitaasti. Bineta Diop kiittelee Suomea, jonka kansallinen suunnitelma valmistui ensimmäisten joukossa. Avustus- ja rauhanturvaoperaatiota rahoittavien maiden kohdalla toimintasuunnitelmien toivotaan ohjaavan kansallisen politiikan eri osa-alueita. Päätöslauselman tavoitteiden tulisi näkyä ainakin puolustus-, kauppa-, kehitys- ja ulkopuolitiikan linjauksissa. Naisten rauhanjärjestöt aikovat myös esittää New Yorkin seurantakokouksessa, että naisia koskevia turvallisuuskysymyksiä valvottaisiin laajemmin YK:n elimissä. ”Sukupuolisensitiivisiä konflikti-indikaattoreita voitaisiin sisällyttää esimerkiksi ihmisoikeuskomissiolle tehtäviin raportteihin”, Rees ehdottaa.

Juhlavuodelta odotetaan lisäpuhtia naisten rauhantyöhön. YK:n omassa nimityspolitiikkassa on paljon toivomisen varaa, sillä kansainväliset päärauhanneuvottelijat ovat tähän asti olleet miehiä. Myös konfliktin osapuolten taholta naiset on enimmäkseen suljettu ulos rauhanneuvotteluista. UNIFEMin mukaan viime vuosien virallisista neuvottelijoista vain kahdeksan prosenttia on ollut naisia. Rauhanturvaoperaatioissakaan naisia ei toimi niin paljon kuin pitäisi. Vuonna 2009 rauhanturvaajien siviilihenkilökunnasta 30 prosenttia oli naisia, mutta poliisi- ja sotilaspuolella luvut jäivät vaatimattomasti kahdeksaan ja kolmeen prosenttiin.

Isoja haasteita riittää myös konfliktin aikana vakaviin rikoksiin syyllistyneiden saattamisessa vastuuseen. Aseiden hiljentäminen on saavutus, mutta se ei yksinään riitä. ”Rauhan saavuttamiseksi on usein pakko tehdä kipeitä kompromisseja, mutta oikeus ei ole lehmänkauppojen kohde”, Bineta Diop painottaa. ”Jos sodan aikana on syyllistytty sotarikoksiin ja ihmisoikeuksien polkemiseen, niin rauhanneuvotteluissa syylliset haluaisivat varmistaa, ettei rikkomuksia liian tarkasti kaivella. Rauhanrakentamisen varjolla myönnetyt laajat armahdukset eivät kuitenkaan paranna sodan runteleman yhteiskunnan haavoja eivätkä poista uhrien kantamia stigmoja – päinvastoin. Rauhanehtoja sovittaessa olisi myös mietittävä sotarikosten uhrien korvauksia. Rahallisesti pienellä summalla voi olla suuri symbolinen arvo.”

Women’s International League for Peace and Freedom WILPF: www.wilpf.ch
Femmes Africa Solidarité FAS: www.fasngo.org