Syyskuu 2015

Identiteetti ja sota Ukrainassa

Ukrainaan ei voi soveltaa yksi maa, yksi kansa ja yksi kieli -ajattelua. Ukraina on aina ollut monikulttuurinen ja -kielinen. Nykyisen Ukrainan alue on kuulunut moniin eri imperiumeihin. Vallassa ovat olleet muun muassa antiikin kreikkalaiset, viikinkikuninkaat ja Tšingis-kaanin pojanpojat sekä tietysti Venäjä.

Ei pidä myöskään unohtaa Kiovasta johdettua imperiumia Kiovan Rusj (Kiovan Venäjä). Se oli 900- ja 1000-luvulla Euroopan suurin ja vahvin valtio, jonka vallan alaisuuteen kuului myös osa nykyisestä Suomen alueesta. Nykyisinkään Ukraina ei ole mikään pikkuvaltio. Ukraina on pinta-alaltaan Euroopan toiseksi suurin valtio ja sen väkiluku on 44 miljoonaa.

Kun olen keskustellut Ukrainan tilanteesta, usein kuulen väitteen, että kysymys olisi konfliktista ukrainalaisten ja venäjää puhuvan vähemmistön välillä. Tämä väite ei pidä paikkansa. Ukrainassa käytännössä melkein kaikki puhuvat täysin sujuvasti sekä venäjää että ukrainaa. Esimerkiksi Kiovassa on hyvin yleistä, että kaksi ihmistä joiden kummankin äidinkieli on ukraina puhuvat keskenään venäjää.

Vaikka Ukrainan uudelleen itsenäistymisen jälkeen ukrainan kielen asemaa on tuntuvasti vahvistettu, ei käytännössä venäjän kielen asema ole juurikaan heikennetty. Tunnustettuja alueellisia kieliä Ukrainassa on kahdeksantoista. Niiden joukossa on muun muassa kreikka, saksa ja puola.

false

Venäjän lipun värit ovat tulleet osaksi separistien identiteettiä Ukrainan sisällissodassa. Kuva Donetskin keskustasta.

Ukrainan eri alueiden välillä on jonkin verran kulttuurisia eroja. Ne eivät kuitenkaan tarkoita, että Ukrainassa olisi selkeitä eri kansallisia identiteettejä. Jos ukrainalaisilta kysyy esimerkiksi sitä, mikä ero Itä-Ukrainan kapinoivilla alueilla on muuhun maahan verrattuna, vastaus käsittelee yhteiskunnanrakenteista. Itä-Ukrainassa on perinteisesti ollut paljon raskasta teollisuutta. Esimerkiksi Donetskin maakunta on kuuluisa kaivosteollisuudesta. Yksi pitkään Ukrainassa ollut ulkomaalainen tarkkailija tiivisti asian: "Länsi-Ukrainassa ollaan enemmän hipstereitä ja Itä-Ukrainassa on tehdasduunarimentaliteetti."

Ukrainan sisällissodan syistä ja jopa siitä, ketkä sen todelliset osapuolet ovat, käydään kiivasta väittelyä varsinkin Ukrainan ulkopuolella. Esimerkiksi ukrainalaiset ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet Venäjän mediaa siitä, että se on antanut vääristyneen kuvan konfliktista, väittämällä konfliktin liittyvän kieleen, etnisyyteen ja jopa uskontoon (sekä ukrainassa että venäjällä pääuskonto on ortodoksikirkko).

Propaganda voi kuitenkin sodan aikana muuttua pikku hiljaa todellisuudeksi. Mitä pidempää sotatoimet jatkuvat Itä-Ukrainassa, sitä enemmän sodan eri osa puolet joutuvat oikeuttamaan sodan ja altistuvat sen tuhoavan vaikutuksen alueelle. Tarve korostaa eroja omien ja vihollisten välille on suuri. Sekä ukrainan, että venäjän kieleen on syntynyt jo aivan uusia haukkumasanoja kuvamaan eri sodan osa puolen asukkaita ja sotilaita.

Sota jättää jälkeensä ihmisten identiteettiin myös sukupolvia eteenpäin – kuten esimerkiksi Suomen sisällissota on tehnyt.

 

Heinäkuu 2015

Sota ja rauha Ukrainassa

Maanantai 27.7.
On aikainen aamu ja etsin epätoivoisesti hostellin sisäänkäyntiä rankkasateessa. Samalla harmittelen, että jouduin maksamaan taksikuskille loppujen lopuksi melkein kaksinkertaisen hinnan kuin mitä olen normaalisti maksanut matkasta lentokentältä Kiovan keskustaan.

Näytän parille nuorelle rakennustyömiehelle hostellin osoitetta, mutta eivät osaa sanoa missä se sijaitsee. Ystävälliseen ukrainalaiseen tapaan he kuitenkin lähtevät vesisateeseen etsimään kanssani oikea osoitetta. Lopulta oikea rapun ovi löytyi ja raahaan liian painavaa matkalaukkua vanhan ukrainalaisen kerrostalon portaissa.

Istun hostellin keittiön pöydän päädyssä muistaen, ettei minulla ole – kiitoksia epäonnisen taksimatkan – tarpeeksi käteistä ensimmäisen yön maksamiseen. On myös kulunut yli vuorokausi siitä, kun olen viimeksi nukkunut.

Kyselen lähimmän pankkiautomaatin sijaintia samalla kun yritän vilkuilla ikkunasta vieläkö ulkona sataa. Ehtii sen ensimmäisen yön myöhemminkin maksamaan, minulle kerrotaan ja kysytään, haluanko teetä vai kahvia – talo tarjoaa.

Nukuttuani muutaman tunnin hostellin työntekijä Marie neuvoo reitin sisäpihan läpi lähimmälle kaupalle ja automaatille. Palattuani hostellille istahdan keittiöön kannettavan tietokoneeni kanssa. Sähköpostejani lukiessani alan jutella Marien kanssa. Käy ilmi, että hän on kotoisin Pietarista ja tullut Ukrainaan muutama kuukausi sitten keväällä.

"Tulin tapaamaan ystäviäni Kiovaan ja päätin sitten jäädä tänne. Kun rahani alkoivat loppua, aloitin työt täällä hostelissa. Aikaisemmin olin ollut neljä vuotta töissä hostellissa Moskovassa", Marie kertoo.

Kun olen saanut työni lähes valmiiksi, katseeni osuu hostellin keittiön seinällä olevaan lappuun. Siinä kerrotaan, että hostellista voi ostaa olutta. Kysyn Marielta voisinko ostaa yhden oluen. Hän sanoo, että olut on loppu, mutta lisää olevansa menossa joka tapauksessa kauppaan ja voivansa ostaa olutta.

Kohta kilistelemme olutpulloja ja jatkamme keskustelua. Marie tuntuu viihtyvän hyvin sekä hostellissa että Kiovassa, eikä hänen venäläisyydestään ole aiheuttanut ongelmia  Ukrainassa. Hän itse asiassa suunnittelee jäävänsä toistaiseksi Ukrainaan. Jossain vaiheessa muistan etten ollut maksanut oluesta, mutta Marie hymyilen toteaa tarjoavansa sen.

Pikku hiljaa keittiöön kasaantuu muitakin hostellin asukkaita. Hostellin ukrainalainen työntekijä Masha tekee ruokaa ja tarjoaa sitä kaikille. Jossain vaiheessa joku ehdottaa illan jatkamista ravintolassa. Olen kahden vaiheilla lähteäkö mukaan vai ei. Päätän lähteä, kun kuulen että seurue on suuntaamassa legendaariseen Palata-ravintolaan.

Käyn vielä nopeasti läpi Internetistä viimeisimmät tiedot rintamalta. Tilanne vaikuttaa huonolta:
Tykistötaisteluja koko rintaman leveydellä ainakin kymmenellä eri paikkakunnalla. Shchastian alueella ilmeisesti kaksi separistia kuollut ja neljä Ukrainan armeijan sotilasta loukkaantunut.
Avdiivkassa nainen on kuollut tykistötulessa, joka on osittai tuhonnut myös kaupungin rautatieaseman. Kiivaita taisteluja Mariinkan kaupungin alueella.

 

Tiistai 28.7.
Hostellissa on väsynyt tunnelma – ainakin niillä, jotka menivät Palataan. Edellinen ilta venähti hyvin pitkäksi. Ukrainalaiseen tapaan ruokaa ja juomaa tilattiin pöytään pitkän kaavan mukaan. Seurueessa oli venäläisiä, yhdysvaltalaisia, kiinalaisia Hong Kongista, englantilaisia, saksalaisia, intialaisia ja tietysti ukrainalaisia.

Monilla oli mielenkiintoinen tarina siitä, miten he olivat päätynyt Kiovaan. Esimerkiksi intialainen nuori mies hoiti intialaisten opiskelijoitten viisumeja ja muita asioita Ukrainassa. Hän kertoi asioiden toimivan Ukrainassa muuten hyvin, mutta korruptio oli ongelma.

Kerroin hänelle tutustuneeni viime vuonna Kiovassa opiskelijoihin Sri Lankasta, Egyptistä ja Nigeriasta. He olivat opiskelleet yliopistoissa, jotka ovat separistien hallitsemilla alueilla. He olivat tulleet Kiovaan odottamaan saadakseen virallisen todistuksen suorittamistaan opinnoista. Intialaisen asiakkailla ei ollut vastaava ongelmaa, mutta hän kuitenkin halusi vaihtaa alaa ja säästi voidakseen perustaa Kiovaan intialaisen ravintolan.

Ketään seurueessa ei ollut pelottanut tulla Ukrainaan sodasta huolimatta. Itse asiassa sotaa ei mainittu keskusteluissa kuin satunnaisesti sivulauseissa. Myöskään viholliskuvia, joita tavataan luoda eri kansallisuuksien välille ei käsitelty keskusteluissa. Ajatus siitä, että ihmiset jakaantuisivat vastakkaisiin leireihin "kiristyneessä geopoliittisessa tilanteessa" tuntui illan aikana kaukaiselta. Varsinkin ajatus siitä, että rintamalinjoja vedettäisiin eri maista tulevien ihmisten välille tuntui edellisenä iltana Palata-ravintolassa absurdilta.

Näistä ajatuksista johtuen päätän vain nopeasti vilkaista tänään tietoja rintamalta:
Tykistötaistelut jatkuvat koko rintaman leveydellä. Ukrainan armeija ilmoitti ainakin yhden sotilaansa kuolleen ja kahdentoista loukkaantuneen viimeisen vuorokauden aikana.

 

Keskiviikko 29.7.
Herään aikaisin ja lähden ostamaan lähikaupasta aamupala-aineksia. Vain muutama kiovalainen on jo kiirehtimässä töihin.

Melkein autiot kadut Kiovan keskustassa tuovat mieleeni Donetskin kaupungin autiot kadut viime vuoden lopulta. Tosin sillä erotuksella, että Donetskin keskustan kaduilla liikkui hyvin vähän ihmisiä, oli vuorokauden aika mikä tahansa. Puolet Donetskin kaupungin asukkaista oli lähtenyt pakoon. Myöskään jatkuva tykistötulituksen ääni ei liiemmin houkuttele ulkona liikkumista Donetskissa.

Kiovassa sota on helppo unohtaa hetkeksi. Siitä ei juurikaan näy merkkejä missään näin kaukana rintamalinjoilta. Olen kuitenkin ollut muutamissa tilanteissa, joissa sodasta puhuminen on nostattanut kyyneleet ukrainalaisten silmiin Kiovassa. Sota ja sen aiheuttama inhimillinen katastrofi koskettaa kuitenkin jokaista ukrainalaista.

Palaan hostelliin, jossa on rauhallinen tunnelma. Osa ihmisistä suunnittelee rannalle lähtöä. Hongkongilainen yrittää saada puhelimella kiinni tyttöä, jonka oli tavannut edellisenä iltana diskossa, azerbaidžanilainen Musa on ottanut kannettavansa parvekkeelle ja pelaa sillä pokeria verkossa. Parvekkeella on myös Marie, joka ripustaa pyykkejä kuivumaan.

Vilkaisen uutisia rintamalta:
Stanytsiassa viisi sotilasta haavoittunut. Kiivaita taisteluja Shchastian alueella. Viidellä paikkakunnalla tykistötaisteluja. ETYJn kansainvälinen tarkkailijaryhmä jäänyt ristituleen lähellä Mariupolin satamakaupunkia ja yksi tarkkailija on loukkaantunut.

 

Torstai 30.7.
Viimeinen ilta edessä Kiovassa. Hostellin keittiössä suunnitellaan taas lähtöä porukalla ulos. Yritän vedota aamulla lähtevään lentooni, kun minua pyydetään mukaan. Vasta-argumentiksi saan, että on viimeinen iltani tällä kertaa Kiovassa. Vasta-argumentti voitti läsnäolijoiden pikaäänestyksessä.

Tälläkään kertaa sodasta ei keskustella. Silti sota pyörii enemmän mielessä kuin aikaisemmin. Ajatukseni karkaavat donetskilaisiin koko ajan tuttaviin.

Kun baarimikko antaa minulle juoman, ajattelen tuttua nuorta miestarjoilijaa donetskilaisessa Banana-ravintolassa. Onko hän yhä edelleen donetskissa vai lähtenyt pakolaiseksi? Hän ei vaikuttanut kovin innokkaalta sotimaan, joten luulen ettei hän ole liittynyt separistien armeijaan. Tietysti mieleeni nousee myös huoli siitä, onko hän tai muut tapaamani siviilit säilyneet hengissä. Tulitauot ja rauhansopimukset eivät missään vaiheessa ole olleet voimassa kuin ainoastaan sopimuspaperilla.

Sen olen mielessäni hyväksynyt, että todennäköisesti osa tapaamistani sotilaista – sekä Kiovan hallinnon että separistien riveistä – ovat vakavasti loukkaantuneita tai kuolleita. Kummallakin puolella rintamalinjaa pataljoonat ovat huonosti koulutettuja ja varusteltuja, eivätkä toimi kovinkaan kurinalaisesti.

Tappioluvut Ukrainan sisällissodassa ovat erittäin suuret. Sodan kaoottinen luonne on hyvin tiedossa Ukrainassa, mutta esimerkiksi Suomessa sodan luonne tunnetaan heikosti.

En ole lähtenyt sotilaiden kanssa taistelutilanteisiin, vaikka moni Ukrainassa tapaamistani freelancetoimittajista onkin mennyt. Ehkä parhaan kuvauksen siitä, mitä taistelut käytännössä ovat saa lukemalla yhdysvaltalaisen freelancetoimittajan Kat Argon blogikirjoituksen toukokuulta.

Saan hetkeksi irrotettua ajatukseni sodasta ja sen luonteesta sekä mahdollisista kuolleista tutuistani, kun seuraamme liittyy opetusalalla oleva israelilainen. Hän on ensimmäistä kertaa Kiovassa. Hänen piti alun perin mennä työmatkalle Pietariin, mutta matkan kohde vaihtui viime hetkellä Kiovaan. Hän oli odottanut matkaa Venäjälle. Lohdutan häntä, että Kiova on erittäin hieno kaupunki, jossa on paljon nähtävää sekä runsaasti hyviä ravintoloita ja baareja.

Sota palaa mieliin väistämättä, kun käväisen vessassa. Vessan oveen on kirjoitettu tussilla Carolus Löfroos. Löfroos on ruotsinsuomalainen, joka on käynyt Suomen armeijan. Hän on taistelut Azov-pataljoonassa Ukrainan armeijan riveissä vapaaehtoisena.

Suomen armeijan käynyt Carolus Löfroos on ollut sotimassa Ukrainassa.

Palattuani vessasta seurueessamme keskustellaan siitä, pitäisikö siirtyä tanssipaikkaan. Ehdotuksia satelee ja lopulta päädytään Kuuba-teemaiseen Caribbean Clubiin. Sattumoisin myös Banana-ravintola Donetskissa on Kuuba-teemainen.

Hostellille päästyäni katson varmuudeksi sähköpostit ja rutiininomaisesti vilkaisen tietoja taisteluista:
Dzerzhynskassa kaksi siviiliä on kuollut tykistötulessa. Taistelut kiihtyvät Stanytsiassa - kranaatinheittimien ja konekiväärien lisäksi panssarivaunuja on käytetty taisteluissa. Kuudella paikkakunnalla tykistötaisteluja.

 

Perjantai 31.7.
Maksan taksikuskille hyvin kohtuullisen hinnan matkasta. Tästä kiitokset Marielle, joka tilasi taksin lähtiessäni hostellista ja neuvotteli hinnan.

Heti lentokentän etuovella on turvatarkastus ja liukuoveen liimatussa lapussa on kieltomerkit aseiden ja räjähteiden kuvien päällä. Osalla lentokentän henkilökunnalla on Ukrainan armeijan univormut päällään.

Kun tulen toisen turvatarkastuksen kohdalle, muistuu mieleen tilanne edelliseltä lähdöltäni Kiovasta. Silloin edelläni jonossa oli vanhempi nainen, joka itki hysteerisesti. Kädessään hänellä oli nuoren miehen valokuva kehyksissä. Saman tyyppisiä kehyksiä olen nähnyt käytettävän hautajaisissa Ukrainassa.

Etsin porttia mistä lentoni lähtee. Ohitan portin, josta lähtee lento Venäjälle. Kone näyttää tulevan täyteen.

Kymmeniä lentovuoroja lentää päivässä Ukrainan ja Venäjän välillä. Suurin osa niistä on joko Ukrainian International Airlines lentämiä tai sitten lukuisten venäläisten lentoyhtiöiden. Näin on ollut koko ajan. Missään vaiheessa sotaa ei ole suljettu ilma- tai maarajaa Venäjän ja Ukrainan välillä. Eivätkä ainoastaan ihmiset kulje normaalisti näiden maiden välillä, sillä Venäjä on yhä edelleen Ukrainan tärkein kauppakumppani.

Oikealla portille päästyäni kuulen kuulutuksen, että lentoni on myöhässä. Aukaisen koneeni ja alan käymään läpi uutisia rintamalta:
Toshkivkan kaupunkiin ammutaan ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen tykistöllä – useita loukkaantuneita. Starohnativkassa käytiin kuusi tuntia kestänyt taistelu. Taistelut ovat uudelleen kiihtyneet Mariinkassa. Krasnohorivkassa käyty lähitaisteluja rynnäkkökivääreillä ja raketinheittimillä. Kuudella paikkakunnalla käydään tykistötaisteluja. Ukrainan armeija ilmoittaa kahden sotilaan kuolleen ja viiden loukkaantuneen vuorokauden aikana.

 

Kesäkuu 2015

Kansalaisjärjestöt muutoksen päävoima Ukrainassa

Ukrainan uudelleen itsenäistymisestä lähtien poliittinen valta on taannut taloudellista valtaa sekä avannut tien valtaisan omaisuuden rohmuamiseen. Oligarkien hallitseman puoluejärjestelmän kautta oligarkien vallan vähentäminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Muutoksen siemen itää kuitenkin kansalaisyhteiskunnassa.

Maidanin aikana perustettiin lukuisia kansalaisjärjestöjä. Monen toiminta keskittyi alunperin Maidanin aikaisiin tapahtumiin, muuan muassa saattamaan viranomaiset vastuuseen yli sadan mielenosoittajan kuolemasta. Sota Itä-Ukrainassa ja Venäjän toteuttama Krimin valtaus sekä kasvattivat kansalaisjärjestöjen määrää että aktivoivat Maidanin aikana perustettuja järjestöjä.

Sota Itä-Ukrainassa on pakottanut yli miljoona ukrainalaista pakolaisiksi. Myös Krimin liittäminen Venäjään ajoi ukrainalaisia pakolaisiksi. Monet heistä ovat tataareja.

Ukrainan valtio on konkurssikypsä, eikä sillä ole riittävästi resursseja pakolaisten auttamiseen. Pakolaisten avustamista myös heikentää laajasti rehottava korruptio. Kansalaisjärjestöjen humanitaarinen toiminta onkin elintärkeää pakolaisten auttamiseksi, kuten myös ihmisoikeusrikkomusten dokumentoiminen.

Ukrainalaiset eivät ole vain toimettomina seuranneet humanitaariseen apuun tai armeijan varustamiseen liittyvää korruptiota. Lukuisten kansalaisjärjestöjen toimintaan kuuluu korruption vastainen toiminta.

Korruptiota vastaan toimivissa järjestöissä on lakimiehiä, jotka keräävät todisteita korruptiosta ja sitä harjoittavista henkilöistä. Kerätyn todistusaineiston avulla syytteiden nostaminen olisi mahdollista monissa maissa, mutta Ukrainassa tilannetta vaikeuttaa täysin korruptoitunut oikeuslaitos.

Ukrainalaiset kansalaisjärjestöt tuottavat jatkuvasti paljon materiaalia maansa tilanteesta.

Ukrainalaisten yleinen mielipide ja kansalaisjärjestöjen toiminta on kuitenkin luonut onnistuneesti tarpeeksi painetta muutosta varten. Ukrainan yhteiskunnan korruptoituneet oligarkit ovat saaneet vastavoiman kansalaisyhteiskunnasta. Hyvin todennäköisesti ukrainalaisten kansalaisjärjestöjen aktiivisuus suuntautuu entistä vahvemmin oligarkien valtaa vastaan, kun sisällissota Ukrainassa päättyy.

Suomalaisesta näkökulmasta tilanne on erikoinen. Suomessa toki kansalaisjärjestöt ovat merkittävässä roolissa monilla yhteiskunnan osa-alueilla. Isot muutokset yhteiskunnassa tulevat kuitenkin yleensä poliittisten puolueiden kautta.

Oligarkiklaanien keskinäinen taistelu vallasta on estänyt Ukrainaa ajautumasta Venäjän kaltaiseen tilanteeseen, jossa valta on keskittynyt kapean eliitin käsiin ja valtakunnan tasolla käytännössä yksipuoluejärjestelmään. Monipuoluejärjestelmän rakenteet ovat vielä siis olemassa Ukrainassa.

Toinen seuraus oligarkiklaanien keskinäisestä taistelusta on edes jossain määrin vapaa media. Esimerkiksi korruptiouutisten julkituomisessa kansalaisjärjestöt pystyvät pelaamaan oligarkien omistamien medioita toinen toisiaan vastaan. Lähtökohta muutokseen ei siis missään tapauksessa ole toivoton.

Ukrainan tilanne osoittaa, että enemmin tai myöhemmin korruptoitunutta harvainvaltaa vastaan kasvaa vastavoima. Ukrainassa se on nyt kansalaisjärjestöt.

 

Kahden rintaman sota Ukrainassa

Kiovassa näkee vähän merkkejä siitä, että maa on sodassa. Silti sota koskettaa jokaista neljää miljoonaa kiovalaista. Tämä on helppo ymmärtää, onhan sodassa kuollut ainakin 7000 ihmistä ja yli miljoona ukrainalaista on joutunut pakolaisiksi.

Ukrainan jo ennen sotaa heikon talouden romahtaminen sen sijaan näkyy Kiovan katukuvassa kauppojen ja ravintoloiden halpoina hintoina. Pihviaterian oluen kera saa hyvässä ravintoloissa alle kolmella eurolla, metrolippu maksaa 15 senttiä ja halvimmat tupakka-askit alle puoli euroa.

Sota ei kuitenkaan ole ainoa syy Ukrainan valtion katastrofaaliseen talouden tilaan.

Poliittinen valta Ukrainassa tarkoittaa taloudellista valtaa ja sen seurauksena maan johdossa ovat olleet oligarkit sen uudelleen itsenäistymisen jälkeen. Poliittisilla puolueilla ei ole käytännössä ideologioita, vaan ne on rakennettu oligarkien ympärille. Oligarkiklaanit ovat rikastuneet myös miehittämällä virkamieskoneiston sekä valtion yritysten hallinnon. Oikeusjärjestelmä on myös heidän kontrollissaan muuttunut täysin läpimädäksi.

Ukrainan presidentti Petro Porošenko piti kesäkuun alussa vuosittaisen linjapuheensa parlamentissa. Kymmensivuisessa puheessaan hän käsitteli paljon enemmän korruptiota ja oligarkien epädemokraattista vallan käyttöä kuin sotaa idässä.

Tämä kuvastaa hyvin ukrainalaisten mielialoja. Jopa sodan keskellä korruptoituneen valtiojärjestelmän muuttaminen koetaan elintärkeäksi, ei ainoastaan Ukrainan tulevaisuuden kannalta, vaan myös nykytilanteen kannalta.

Aukio jossa oli Euromaidan, on harvoja paikkoja Kiovassa, jossa sota näkyy

Usein unohdetaan, että Euromaidan mielenosoitukset, joiden seurauksena edellinen presidentti Viktor Janukovytš lähti maanpakoon, olivat myös ennen kaikkea yleinen kansannousu oligarkien valtaa vastaan. Tätä nykyinen presidentti ei varmastikaan unohda, varsinkin kun hän itse on oligarki - tosin ei rikkaimmasta päästä vain reilun miljardin euron omaisuudellaan.

Sodasta huolimatta Venäjä on yhä edelleen Ukrainan tärkein kauppakumppani. Ukraina kuitenkin tarvitsee nopeasti lisää investointeja ja kauppasopimuksia sekä ennen kaikkea lainoja muualta. Tämä edellyttää edes jonkin tasoista järjestelmän siivoamista.

Sotaa käyvässä maassa ei yleensä pyritä tekemään isoja sisäpoliittisia muutoksia, koska ne haittaisivat niin sanottuja sotaponnisteluja. Ukrainassa muutosten odottaminen ei kuitenkaan ole mahdollista. Itse asiassa korruptio ulottuu merkittävästi sekä varustetoimituksiin rintamalle, että humanitaarisen avun jakoon pakolaisille.

Korruptoituneen valtiojärjestelmän muuttaminen lisäisi selvästi myös idässä kapinoivien maakuntien halua liittyä takaisin Ukrainaan.

 

Helmikuu 2015

Saadaanko Ukrainaan tällä kertaa rauha?

15.2.2015
Viime viikon torstaina Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä pidettyjen rauhanneuvotteluiden päätteeksi julistettiin, että sunnuntaina 15.2. tulee rauha Ukrainaan. Rauhanneuvotteluihin osallistuivat Ukrainan ja separistialueiden johtajien lisäksi myös Venäjän ja Ranskan presidentit, Saksan liittokansleri sekä ETYJ:n edustajia. Sopimuksen allekirjoittivat kuitenkin separistialueiden johtajat, Venäjän Ukrainan suurlähettiläs, Ukrainan edustajana maan entinen presidentti Leonid Kutšma sekä ETYJin edustaja.

Suurin ongelma pysyvän rauhan saamiseksi on sodan luonne, sisällissota. Sisällissodissa harvoin kenelläkään on täydellistä kontrollia omiin joukkoihinsa ja koston kierrettä on vaikea katkaista ylhäältäpäin tulevilla mahtikäskyillä.

Itä-Ukrainassa jossain tapauksessa rintamalinjat ovat myös perheen jäsenten välisiä. Eli joissain tapauksessa voidaan todeta klassisen surullisesti: veli veljeään vastaan. Sisällissodan arvet paranevat hitaasti ja riski spontaaneihin tulitaukorikkomuksiin on suuri. Jos rikkomuksia tulee, ne testaavat kuinka vahvalla pohjalla rauhansopimus on.

Venäjän presidentti Putin on näyttävästi pistänyt oman henkilökohtaisen arvovaltansa peliin rauhanneuvotteluissa. Ainakin kotiyleisölle. Venäjän mediassa hän on esiintynyt rauhanneuvotteluiden avainhenkilönä. Monissa "länsimedioissa" Putinia kuitenkin syytettiin neuvotteluiden vaikeuttamisesta.

Separistien armeijalle Venäjältä tulevat aseet sekä vapaaehtoiset ovat elintärkeitä. Venäjän hallinto ei kontrolloi separisteja, eikä se siihen pystyisikään. Ilman Venäjän tukea separistien armeijan vahvuus romahtaisi viikossa (ensisijaisesti tykistön ammuspulan vuoksi), jonka seurauksena koko separistien luoman liittovaltion, Novorossiyan, tarina päättyisi. Separistialueiden siviiliväestö on myös riippuvainen Venäjältä tulevista avustussaattueista, muun muassa elintarvikkeista.

On kuitenkin hyvä, että rauhanneuvotteluissa myös Novorossiyan edustajilla oli suurempi rooli kuin sopimuksen allekirjoittaminen. Täysin ulkopuolelta sanellut rauhanehdot eivät miellyttäisi kaikkia separistialueiden asukkaita, mikä voisi mahdollisesti johtaa jopa sissisodankäyntiin. Tyydyttävä rauhansopimus kaikille osapuolille, myös separistialueiden asukkaille, antaa mahdollisuuden pysyvälle rauhalle.

On kuitenkin mahdollista, että kumpikin osapuoli haali aseita ja ennen kaikkea kouluttaa sotilaitansa tulitauon aikana ja enemmin tai myöhemmin sotatoimet käynnistyvät uudestaan.

Jos rauhanneuvotteluissa Venäjän, Saksan ja Ranskan sitoutuminen on ollut todellista, niin nämä Euroopan kolme mahtivaltiota voivat hillitä omalla painoarvollaan merkittävästi kummankin osapuolen johtajien sotahalukkuutta. Kannattaa muistaa, että jostain ne Ukrainan armeijan tykistön ammuksetkin tulevat, ja varastojen täydennys on hankalaa, kun maa on konkurssikypsä.

Jos Venäjä voi romahduttaa separistien armeijan viikossa, niin Saksa ja Ranska voivat romahduttaa Ukrainan talouden kuukaudessa. Sen jälkeen sisällissota tuntuu myös Kiovassa muutenkin kuin kuolleina sukulaisina tai ystävinä.

Ei pidä unohtaa, että Ukrainan sisällissota on kansainvälinen kriisi ja se koskettaa myös Yhdysvaltoja. Obaman hallinto on pysytellyt kohtalaisen passiivisena taustalla, mutta on hyvin todennäköisesti seuraava presidentti on Bush III eli Jeb Bush, edellisen Bush-presidentin nuorempi veli. Jos näin käy niin sanotut haukat johtavat taas Yhdysvaltain ulkopolitiikka. Houkutus heille iskeä kaksi kärpästä (sekä kaksi hyttystä) samalla iskulla, eli EU ja Venäjä (sekä Ukraina ja Novorossiya), voi käydä liian suureksi.

Pitkäaikainen sota maa-alueeltaan Euroopan laajimmassa valtiossa vauhdittaisi Euroopan talouden alamäkeä tuntuvasti. Eikä pitkä sotatilanne Ukrainassa Venäjänkään taloustilannetta parantaisi – päinvastoin.

Ukrainan oligarkit ottavat luvatut talousavustukset vastaan sataprosenttisella varmuudella, koska Ukrainan presidentti on yksi heistä, kuten kaikkien johtavien puolueiden johtajat (kuten olivat myös ennen Euromaidania). Jos oligarkit eivät malta olla antamatta tarpeeksi isoa osaa, rahasta ukrainalaisille (mukaan lukien itäiset osat), niin palataan takaisin vuoden takaiseen lähtöpisteeseen.

Sekä Euromaidan että separistien kapina idässä oli suunnattu myös oligarkkeja vastaan. Viha maata hallitsevia oligarkkeja vastaan on kasvanut Ukrainassa aivan uusiin mittoihin, kun sisällissodan aikana havaittiin, että Ukrainan armeijalla oli huomattavasti vähemmän varusteita kuin piti olla. Yhä edelleen esitetään syytöksiä, että kaikki armeijalle tehdyt hankinnat ja määrärahat eivät tule perille tai eivät ainakaan näy mitenkään rintamalla.

Ukraina on koko sen uudelleen itsenäistymisen jälkeen ajautunut katastrofista toiseen oligarkkien hallinnassa. Tällä kertaa katastrofi on sisällissota.

 

 

Joulukuu 2014

Junamatka ukrainalaisten sotilaiden kanssa

"Pidän sinut turvassa." Tuon lauseen olin kuullut useasti viimeisen parin kuukauden aikana.

Ainoa junavuoro Mariupolin kaupungista Kiovaan kestää kaksikymmentä tuntia. Mariupol on Ukrainan armeijan päätukikohta Itä-Ukrainassa sen sodassa separisteja vastaan. Näinä päivinä junavälillä sotilaat joko palaavat kotiin tai menevät rintamalle. Suurin osa junien matkustajista on kuitenkin siviileitä.

Tuntui oudolta astua Mariupolin juna-asemalla Kiovan junaan. Matkan alkaminen tarkoitti lähtöä kahden kuukauden jälkeen sotatoimialueelta ja sen tunnelmista. Tai näin luulin.

Rauniotalo parin kilometrin päässä Mariupolin rautatieasemasta muistuttaa sisällissodasta.

Junavaunussani oli yksi sotilas. Hän pyysi apuani hänen sotilasreppunsa nostamisessa yläsängylle. Hetken päästä joimme jo olutta.

"Ukrainalainen tapa", Alex oli sanonut kaivaessaan esiin parin litran muovisen olutpullon ja kaataessaan siitä junamuovimukiin minulle.

Kaivoin repustani vastavuoroisesti pippurivodkapullon, jonka olin ostanut rintamalinjojen toiselta puolelta Donetskin kaupungista. Luulin, että junamatkasta tulisi helppo, kun Alex kieltäytyi vodkasta ja sanoi juovansa ainoastaan olutta.

Kun matkaa oli taittunut toista tuntia, tuli junavaunuumme useita kymmeniä Ukrainan armeijan sotilaita. Useimmat sotilaat eivät tunteneet ennestään toisiaan.

On hankala kuvailla tunnetilaa, joka syntyy kun rintamalta palaavat sotilaat halaavat toisiaan. Lähimmäksi Suomessa päästään nykyisin vain – onneksi – kun urheilujoukkue voittaa mestaruuden.

Alkutervehdysten jälkeen pulloja kaivettiin esiin. Pippurivodkapulloni ei juurikaan ketään kiinnostanut tarjouksistani huolimatta vielä siinä vaiheessa iltaa, mutta sen haltija sitäkin enemmän.

Alex oli ottanut minut suojelukseensa. Hän esitteli sotilastovereitaan ja korosti, että olen hänen ystävänsä. Moni kyseli, mitä suomalaisena ajattelen tilanteesta ja mitä ylipäätänsä suomalaiset ajattelevat. Samoja kysymyksiä kuin toisellakin puolella rintamalinjaa Donetskin kaupungissa. Erona kuitenkin se, että harva kyseli, mitä toimittajana olen mieltä asioista tai mitä artikkeleita olen tehnyt tai tekemässä sodasta.

Yksi sotilas erosi muista.

"Ukrainan kasakka", Alex totesi järkälemäisestä sekä hiljaisesta sotilaasta ja painotti sanaa ukraina. Ukrainan historiassa Ukrainan kasakoilla on merkittävä rooli ja näinä aikoina olisi anteeksiantamaton virhe sekoittaa heidät esimerkiksi Venäjän puolen kasakoihin.

Alex sanoi, että hänen kanssaan kannattaa olla varovainen.

Varoitus tuntui olevan aiheellinen, sillä muut ukrainalaiset sotilaat tuntuivat olevan varuillaan hänen kanssaan. Hän ei myöskään osallistunut "tervetuliaishalausseremoniaan".

Tunti tunnilta meno muuttui riehakkaammaksi. Lopulta myös Ukrainan kasakka lopetti hiljaisen yksinäisyyden ja liittyi muiden seuraan.

"Vladislav", Ukrainan kasakka esitteli itsensä.

Keskustelin hänen kanssaan kasakoiden kulttuurista varsinkin musiikin osalta. Sanoin, että Suomessa on kuuluisa muusikko, joka on kasakka (Viktor Klimenko).

Puolen yön aikoihin Vladislav ja moni muukin sotilas halusi ottaa kuvan kanssani. Mietin kuinka monessa toisella puolella rintamaa otetussa "selfiessä" olin mukana. Useat sotilaat halusivat antaa myös puhelinnumeronsa.

Ennen lähtöäni Donetskista Mariupoliin kävin monta kertaa läpi kännykkäni ja tietokoneeni poistaen donetskilaisten kuvia, puhelinnumeroita ja osoitteita.
Sodassa ihmisen henki on halpa, ja sisällissodassa se on usein arvoton. Donetskissa toimittajia auttavat paikalliset ottavat ison riskin. He muuttuvat epäilyttäviksi kummankin armeijan silmissä.

Olin myös antanut pois mustaoranssisen Pyhän Yrjänän nauhan, jonka olin saanut lahjaksi puolalaiselta yrittäjältä Donetskissa. Pyhä Yrjänä on separistien armeijan suojeluspyhimys. Nauhan olin jättänyt saksalaiselle toimittajalle, joka jäi vielä Donetskin kaupunkiin.

Ukrainalaiselta sotilaalta, jonka nimesimme Joulupukki ykköseksi sain kaulaliinan. Hetkellisen lempinimen Joulupukki ykkönen sai siitä, että hänen partansa oli melkein yhtä pitkä kuin minun kolme kuukautta ajamattomani. Luonnollisesti olin kohteliaasti joulupukki kakkonen.

Sain myös Alexilta Ukrainan armeijan univormun ukrainalipun sekä sytkärin, jossa oli kuva Putinista Hitler-viiksillä. Hän myös kutsui minut viettämään joulua hänen perheensä luokse.

Seuraavana aamuna yleistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta junavaunussa vahvisti väsymys edellisen illan oluista ja vodkista.

Ennen saapumista iltapäivällä Kiovaan vaihdettiin vielä viimeiset puhelinnumerot ja toverilliset halaukset.

"Pysykää elossa", sanoin sotilaille Kiovan asemalla.

Kävelin ensimmäistä kertaa sitten lokakuun lopun kaupungissa, joka ei ollut sotatoimialuetta. Mielessäni kaikuivat Alexin usein toistamat sanat: "Pidän sinut turvassa."

Samat sanat, jotka Alexin vihollinen Shiba oli usein toistanut minulle Donetskissa.

 

Sisällissota jatkuu Ukrainassa!

Virallisesti Ukrainan hallinnon ja separatistien välillä solmittiin tulitaukosopimus alkusyksystä. Kuitenkin tulitauko ei lopettanut taisteluita. Päinvastoin sotatoimet kiihtyivät 1. lokakuuta, päivää ennen kuin vaalit pidettiin separistien alueilla.

Pääpaikka taisteluille oli pitkään Donetskin lentokenttä. Kysymyksessä ei ollut kuka hallitsisi lentokenttää, koska niin terminaalit kuin kiitoradatkin olivat tuhottu taisteluissa. Enemmän kysymys oli taistelusta Donetskin kaupungin herruudesta. Lentokenttä on vain muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Kummankin osapuolen tykistötuli moukaroi toisen asemia. Yleisenä taktiikkana on, että tykistökeskitystä vastapuolen sotilaiden niskaan seuraa omien sotilaiden rynnäkköhyökkäys tarkoituksena ampua henkiin jääneet.

Asuin kuusi viikkoa kolmen kilometrin päässä lentokentästä. Tulin Donetskin kaupunkiin 30. päivä lokakuuta. Päivittäiseen tykistötuleen tottui nopeasti. Välillä parin tunnin ajan saattoi tykistötulen ääni olla jatkuvaa ilman yhtään taukoa. Siihenkin tottui nopeasti.

Eniten kesti aikaa tottua siihen, että donetskilaiset elivät jatkuvan tykistötulen keskellä aivan kuin eivät huomaisi sitä ollenkaan. Vanhukset taapertelivat kauppakassien kanssa kaduilla, ihmiset värjöttelivät bussipysäkeillä ja lapset lähtivät aamulla kouluun.

Kuitenkin joka viikko kuoli siviilejä, oli tuurista kiinni osuiko kohdalle. Oli päiviä, jolloin Ukrainan armeija ei ampunut kaupungin asuma-alueille, ja kun asuinalueita tulitettiin tykeillä, ammuttiin vain muutamia laukauksia. Tykistötuli oli kuitenkin murhaavaa, koska Ukrainan armeija käytti ammuksia, jotka levittävät sirpaleita laajalle alueelle. Osuessaan ne leikkaavat raajat poikki ja menevät vartalosta läpi. Rakennuksiin ne jättävät vain nyrkin kokoisia koloja.

Kysymys herääkin, miksi tällaisilla ammuksilla tulitettiin kaupungin asuinalueita? Ne eivät tuhoa kaupungin infrastruktuuria, eikä Ukrainan armeijan tulittamilla asuinalueilla liiku sotilaita kuin satunnaisesti. Toinen kysymys on: minkä takia ylipäänsä Ukrainan armeija ampui asuma-alueille?

Murhaavimpia taistelut olivat kuitenkin kummankin puolen sotilaille. Viikoittain varmistettujen kaatuneiden määrä laskettiin useissa kymmenissä. Kumpikaan osapuoli ei pystynyt tarkkaan laskemaan tappiolukujansa jatkuvien taistelujen takia.

Keitä nämä kuolleet sotilaat ovat?

Ukrainan armeija koostu maan vakinaisesta armeijasta, jota tuhannet vapaaehtoiset täydentävät. Vapaaehtoisten joukko-osastojen ydinosa ja johto  koostuvat ukrainalaisten äärioikeistolaisten liikkeiden militanttisiipien jäsenistä. Näissä taistelee myös satoja ulkomaalaisia taistelijoita, joista osa on kokeneita palkkasotilaita, osa taas ideologisista syistä tulleita. Varsinkin Italiasta, Ranskasta ja Ruotsista on tullut uusfasisteja Ukrainan armeija riveihin vapaaehtoisia. Ukrainan historiassa ei ole milloinkaan ollut isoja fasistisia tai muita äärioikeistolaisia liikkeitä päin vastoin.

Separistien riveissä on myös fasisteja varsinkin Venäjältä, mutta myös muualta Euroopasta. Huomattavaa on, että Italiasta ja Ranskasta  saapuneita fasisteja on myös heidän riveissä. On hyvin epätodennäköistä etteivätkö nämä tuntisi toisella puolella rintamalinjoja olevia aateveljiään. Euroopan fasistiliike käyttääkin Ukrainan konfliktia hyväksi saadakseen lisää vaikutusvaltaa. Nähtäväksi jää kuinka hyvin he onnistuvat tavoitteissaan.

Suurin osa separistien riveissä taistelevista vapaaehtoisista tulee Venäjältä. Monet heistä ilmoittavat motiiviksi halun taistella “Kiovan fasisteja” vastaan. Venäläisistä vapaaehtoisista pieni, mutta sitäkin merkittävämpi osa on Venäjän armeijan ammattisotilaita. Näillä on useiden vuosien taistelukokemus sekä osalla on myös erikoisjoukkojen koulutus.

Donetskissa istuin iltaa heidän kanssaan niissä kaupungin harvoissa ravintoloissa, jotka olivat auki. Kuuntelin kun he lauloivat slaavilaisia balladeja karaokessa. Puhuimme sodasta jonkun verran, mutta lähinnä kaikesta muusta mahdollisesta. Jokainen heistä mainitsi legendaarisena sotilaana Mannerheimin ja useimmat Valkoisen kuoleman (Simo ”Simuna” Häyhä) eli suomalaisen tarkka-ampujan, jolla on sotahistorian ennätys varmistettujen tappojen määrässä.

Separistien sotilaiden suosimassa ravintolassa kiellettiin aseiden tuonti sisälle joulukuun lopussa. Vodka ja käsiaseet oli todettu vaaralliseksi yhdistelmäksi.

He olivat ylpeitä siitä, että he olivat tulleet sotimaan Ukrainan armeijaa vastaan kuten myös venäläisyydestään. He näyttivät ylpeinä Venäjän passeja. Ilmeisesti Putinin lausunnot siitä, että Venäjän armeijan sotilaita on vapaaehtoisina vain muutamia ei heitä paljoa hetkauttanut, eivätkä he edes yrittäneet salailla kansallisuuttaan. Päinvastoin.

He näyttivät videoita taisteluistaan, joita olivat kuvanneet kännyköillään, kuvia pataljoonistaan sekä kuvasivat niin sanottuja selfieitä kanssani. He kutsuivat minut mukaansa lentokentälle raportoimaan taisteluista.

Suurin osa Donetskissa olevista freelancer-toimittajista haluaa mennä kuvaaman ja raportoimaan taisteluista taistelutantereelle. Ilmoitin kuitenkin, että se ei ollut toimittajatyölleni tärkeää. Sanoin, että minulle oli tärkeää kuvailla artikkeleissani siviilien arkea Donetskissa.

Tämä yleensä aiheutti kiitosten ja halausten vyöryn niin sotilailta kuin kuuloetäisyydellä olevilta donetskilaisilta siviileiltä. He sanoivat, että mediassa – myös Venäjän – uutisointi siviilien arjesta oli liian vähäistä. Sanoin kuitenkin, että jos saisin tarpeeksi rahakkaan juttusopimuksen, niin lähtisin lentokentälle heidän kanssaan. Lähinnä sen takia, että saisin rahoitettua vähemmän mediaseksikkäitä artikkeleita siviilien arjesta.

Venäläisten ammattisotilaiden tarjous mennä heidän pataljoonansa mukana taisteluihin oli merkittävä, koska separistien hallinto ei missään tapauksessa automaattisesti myöntänyt lupaa liittyä pataljoonan taisteluihin. Pataljoonat myös halusivat taistelutilanteisiin yleensä ainoastaan tuntemiaan toimittajia. Sotilaat eivät halunneet ottaa riskiä, että toimittaja omaa varomattomuutta kuolisi heidän mukanaan., siksi he mieluummin itse valikoivat toimittajat.

Ammatisotilaista mieleeni jäi varsinkin Shiba. Kun istuin minun ja separistien sotilaiden kantaravintolassa hän tuli esittelemään itsensä. Hän korosti heti ensikättelyssä, että oli juutalainen sekä venäläinen. Vasta myöhemmin ymmärsin esittelyn merkityksen. Jokainen venäläinen sotilas esitteli itsensä venäläiseksi ja usein todellakin passia näyttämällä, mutta perään sanoivat mistä venäjältä tai mistä etnisestä ryhmästä. Esimerkiksi monet sanoivat sukujuurensa olevan nykyisen Venäjän ulkopuolelta Uzbekistanista, Georgiasta, Armeniasta ja niin edelleen.

Shiba koki, että hänen etninen taustansa on juutalainen. Hän kertoi kuinka saksalaiset olivat murhanneet melkein kaikki hänen sukulaisensa toisessa maailmansodassa. Hän kertoi tulleensa pysäyttämään Kiovan fasistit. Hän näki, että nämä fasistit uhkaisivat Venäjää, jos olisivat sen rajanaapureita. Venäläiset ammattisotilaat kokivat fasisteiksi kaikki, jotka heidän mielestään uhkasivat 'Äitivenäjää'. Se että kuuluisia venäläisiä uusfasisteja oli separistien riveissä ei kuitenkaan tuntunut paradoksaaliselta näistä fasisteja vastaan sotimaan tulleista venäläisistä.

Monet venäläisistä vapaaehtoisista oli suorittanut asevelvollisuutensa, mutta eivät olleet jääneet armeijaan töihin. Osa ei kuitenkaan ollut suorittanut asevelvollisuutta. Jotkut olivat jopa lahjoneet viranomaiset, ettei heidän tarvitsi suorittaa asevelvollisuutta. Tapa on hyvin yleinen Venäjällä.

Nämä vapaaehtoiset olivat lähinnä parikymppisiä, heidän ammattisotilasmaamiehensä olivat lähempänä neljää kymmentä. Heidän motivaationsa pohjautui Venäjän mediaan, joka kertoi Ukrainan armeijan hirmuteoista. Moni mainitsi myös Krimillä ukrainalaisten äärinationalistien tekemän joukkomurhan.

Venäläiset vapaaehtoiset sijoitetaan yleensä samaan ryhmään separistien nuorten vapaaehtoisten kanssa, joilla myöskään ei ole armeijakokemusta. Ryhmän komentajana on ammattisotilas ja lisäksi siihen kuuluu muutamia kokeneempia sotilaita. Parin viikon pikakoulutuksen jälkeen nämä nuoret vapaaehtoiset menevät rintamalle taistelemaan.

Yhtenä iltana istuin kutsuttuna nuorten vapaaehtoisten pöydässä, jossa oli sekä venäläisiä että paikallisia. He olivat kuin samanikäisiä kuin suomalaiset asevelvolliset. Puhuimme tietokonepeleistä, hauskoista Youtube-videoista. He valittelivat hankaluutta lähestyä tyttöjä, joihin he olivat ihastuneita. Moni heistä oli juuri kotoaan pois muuttaneita yliopisto-opiskelijoita.

Vaikka oli epätodennäköistä että kaikki heistä selviäisivät hengissä, sanoin kuitenkin kun hyvästelimme ainoan toiveeni heille: “pysykää hengissä”. Saman pyynnön toistin pari viikkoa myöhemmin nuorille ukrainalaisille vapaaehtoisille toisella puolella rintamalinjaa.

 

Donetsk - rahaton kaupunki

Marraskuun viimeisen perjantain aamuna itäisen Ukrainan suurimassa kaupungissa Donetskissa levisi tieto, jota oli pelätty useamman viikon ajan – viimeinen pankki oli lopettanut toimintansa.

Ei ollut enää yhtään pankkikonttoria tai pankkiautomaattia, josta olisi voinut nostaa rahaa tai maksaa laskuja separistien hallitsemilla alueilla Itä-Ukrainassa. Kuukauden verran ei myöskään ollut mahdollista maksaa luottokorteilla. Rahan saaminen kirjeitse ulkomailla asuvilta sukulaisilta tai ystäviltä ei myöskään ollut vaihtoehto, koska postia ei voinut lähettää separatistien alueille.

Rahan saamiseen oli kaksi vaihtoehtoa: lähteä ulkomaille, mikä käytännössä tarkoitti päivän kestävää matkaa Venäjälle. Kaikilla ei kuitenkaan ollut passia, joka vaadittiin rajalla. Toinen vaihtoehto oli mennä rintamalinjojen läpi Ukrainan hallitsemille alueille.

Donetskin väkiluku ennen sisällissotaa oli miljoona asukasta. Puolet kaupungin asukkaista ei ollut lähtenyt pakolaisiksi. Useiden jääneiden talous oli jo ennestään katastrofaalisessa tilassa. Eläkkeitä ei oltu maksettu useampaan kuukauteen, lääkärit ja opettajat eivät myöskään olleet saanet palkkojaan. Jotkut heistä olivat löytäneet toisen työpaikan varsinaisen työnsä lisäksi.  Moni joutui kituuttaman ystäviltä ja sukulaisilta saamilla avustuksilla ja lainoilla.

Viimeisen pankin lopetettua toimintansa levisi Donetskissa huhu, että Ukraina aikoisi sulkea rajat seuraavana maanantaina. Asukkaiden onneksi huhu osoittautui vääräksi. Ukraina ainoastaan tiukensi valvontaa sotilaiden tarkastuspisteillä. Käytännössä se tarkoitti, että miespuolisten henkilöt tarkastettiin aikaisempaa tarkemmin ja tarkastuspisteen sotilaat päättivät, voivatko he jatkaa matkaansa. Sama menettely oli myös paluumatkalla takaisin Ukrainan puolelta.

Rahan nostaminen oli jo ennestään ollut hankalaa. Useimpina päivinä vain yksi pankkikonttori ja sen yhteydessä oleva pankkiautomaatti olivat ainoastaan muutaman tunnin auki ja nostettavan rahan määrä oli rajoitettu. Jäätävässä alkutalven pakkastuulessa toista sataa ihmistä odotteli vuoroaan. Hyvänä päivänä pankkikonttoreja oli auki kaksi ja jonotusaika lyheni alle tuntiin.

Donetskin alueen sadat pankkiautomaatit on suljettu. Koska on epätodennäköistä, että Ukrainan pankit avaisivat ovet lähiaikoina uudestaan, toimimattomat automaatit jäävät muistutukseksi ajasta ennen sisällissotaa.

Donetskilaiset kokivat viimeisen pankin sulkemisen kollektiiviseksi rangaistukseksi. Heidän kiukkunsa niin sanottua "länsimediaa" kohtaan myös lisääntyi. Usein esimerkiksi suomalainen media kuvaa Venäjän tukevan kaikin mahdollisin tavoin separisteja. Kuitenkin Kreml oli viivytellyt päätöstä antaa venäläisille pankeille lupa toimia separistien alueilla.

Kun Kremlin päätös venyi, separistit pyrkivät nopeuttamaan oman pankkijärjestelmän luomista, vaikka tiesivät ettei se voinut liittyä kansainväliseen pankkijärjestelmään, eikä Ukrainan valuutan rinnalle voitu luoda Venäjän ruplalla toimivaa rahataloutta separatistien kontrolloimalle alueelle.

Venäjä kuitenki reagoi tilanteeseen lähettämällä välittömästi avustussaattueen. Sen rekat kiersivät kortteli korttelilta kaupungissa jakamassa puoliksi jäätyneitä perunoita, punajuuria ja sipuleita. Ukrainan armeija ilmoitti saattueen tuovan alueelle tykistöä kapinallisille – tosin yhtään kuvaa, edes satelliittikuvaa, jossa olisi tykkejä he eivät pystyneet esittämään.

Kuitenkin monet mediat uutisoivat Ukrainan armeijan lausunnon, mutta eivät maininneet mitään puoliksi jäätyneistä perunoista tai punajuurista tai edes sitä, että viimeinen pankki lopetti toimintansa.

 

Marraskuu 2014

Autiokaupunki, Sascha sekä Kultahammas

Perjantai-ilta. Meidän lisäksemme Donetskin keskustassa ei ole ketään.
Välillä aivan liian kovaa vauhtia ajaa ohitse autoja. Vauhdista ne tunnistaa hallinnon autoksi. Yksi niistä pysähtyi hetki sitten kohdallamme. Näytimme passimme sekä Donetskin hallinnon antaman toimittajatodistuksen, ja saimme jatkaa matkaa autioita katuja pitkin.

Kun saavumme Saschan kotitalon pihalle, hän näyttää tykkitulen jälkiä seinässä. Sirpaleet ovat kaivertaneet koloja kerrostalon kahden rapun kohdalle. Sascha ja hänen vanhempansa asuvat sen rapun kohdalla, johon sirpaleet eivät osuneet.
Kymmenen metriä Sashan rapun ovesta on pieni kioski. Se on suljettu.

"Kun tykin ammus räjähti, kioskin myyjä kuoli välittömästi sirpaleisiin", kertoo Sascha.

Donetsk on Saschan kotikaupunki. Hän on kaksikymmenvuotias ja opiskelee kieliä Donetskin yliopistossa. Sota muutti kaiken. Sascha olisi saattanut elää koko elämänsä näkemättä yhtään kuollutta ihmistä.

Nyt hän on nähnyt niitä satoja ja satoja liikaa työssään tulkkina ja oppaana ulkomaalaisille toimittajien kanssa. Sodasta on tullut Saschan työnantaja, eikä se jätä häntä rauhaan edes silloin, kun Sascha palaa kotiin.

Hyvästelemme kuvaajani kanssa Saschan.

"Jos joudutte ongelmiin sotilaiden kanssa, soittakaa minulle", hän huikkaa meille lähtiessämme. (Miten hän voisi auttaa? Jos siitä ei ole tietoa, sekin olisi hyvä kertoa.) Kävelemme hiljaisina kuvaajani kanssa. Hiljaisuutemme luo tunnelman kuin olisimme autiokaupungissa.

"Täällä olisi kaunista kävellä, jos...", kuvaajani sanoo hajamielisesti rikkoen hiljaisuuden. Hänen ei tarvitse jatkaa virkettä loppuun, sillä kaikki Donetskissa tietävät miten se päättyy.

Olemme väsyneitä. Lähdimme keskiviikkona alkuillasta Kiovasta yöjunalla Mariupoliin – toiseksi suurimpaan kaupunkiin Donetskin maakunnassa.

Mariupol on Ukrainan armeijan hallitsema. Sieltä tulimme täpötäydessä bussissa rintamalinjojen läpi kapinallisten hallitsemaan Donetskin kaupunkiin. Virallisestihan pitäisi olla tulitauko. Tämän sodan absurdiin luonteeseen sopii, että säännöllisesti kulkevat bussit rintamalinjojen läpi.

Tarkastupisteillä sotilaat vain vilkaisevat bussiin sisään. Taistelevien osapuolten univormut ovat hämäävän saman näköiset, ja ainoa varma merkki, että olemme saapuneet kapinallisten hallitsemaan osaan Donetskin maakuntaa, on tarkastuspisteiden lippujen vaihtuminen Ukrainan lipuista kapinallisten lippuihin.

Olemme melkein hostellillamme, jonka nimi on suomeksi Punainen kissa. Olemme kiertäneet alueet, joissa on tiesulkuja. Emme kuitenkaan muistaneet pientä hiekkasäkeistä kyhättyä bunkkeria, jossa päivällä ei ollut ketään.

Tupsahdamme sen eteen puikkelehtiessamme kerrostalojen pihojen läpi ennen viimeistä tien ylitystä. Bunkkeria miehittävät kaksi sotilasta saavat melkein sydänkohtauksen, kun näkevät meidät.

Kello on jo yli kymmenen, ja on ulkonaliikkumiskielto. Ilmeisesti sotilaat eivät olettaneet ketään tulevan suunnaltamme, vaikka ulkonaliikkumiskielto ei ole täysin ehdoton ja koskee esimerkiksi toimittajia vain osittain.

Ei muuta kuin ilmoitamme lähestyville sotilaille olevamme toimittajia, samalla kun kaivamme passit ja toimittajatodistukset.

Sotilaat päättävät ilmeisesti kuitenkin pelata varman päälle ja pyytävät mukaansa paikan komentajan luokse.

Pienen kävelymatkan jälkeen olemme hiekkasäkkien ja lukuisten sotilaiden ympäröimänä. Meitä johdattelevat sotilaat vaihtuvat muutaman kymmenen metrin välein, kunnes lopulta pääsemme komentajan juttusille. Näytämme hänelle asiakirjamme.

Ehkä onneksemme hän tenttaa ensin minulta, mistä olen kotoisin. Sana Finland nostaa leveän hymyn hänen kasvoilleen ja paljastaa, että komentajan kaikki hampaat ovat kultahampaita.

Hän kysyy mistä päin Suomea olen kotoisin. Vastaan: "Helsingistä." Yllättäen hän sanoo "Turku". Vastaan: "Ei kun Helsingistä."

Hetken aikaan luulen, että hän haluaa tarkistaa, onko passi todella minun ja tiedänkö sen myöntämispaikan. Hiljalleen väsyneet aivoni oivaltavat, että komentaja on ollut Turussa.

Kun komentajalle selvisi, että ymmärsin, mistä on Turusta kysymys, hän alkaa luetella osaamiaan suomen kielen sanoja: yksi, kaksi, kolme, Koskenkorva.

Hyvästelemme komentajan, ja kaksi sotilasta lähtee saattamaan meitä majapaikkaamme. Valitettavasti ne kaksi sotilasta, jotka ottivat saattamisen tehtäväksi, olivat se kaksikko, jota en olisi halunnut ”turvaksemme” viimeiselle muutamalle sadalle metrille. Toisen katse vaikuttaa siltä, että hän ei ollut nukkunut kolmeen päivään, vaikka todennäköisesti syy kiiltäviin silmiin oli joku muu.

Päästyämme komentajan ja muiden sotilaiden näköpiiristä pois, pääsemme osalliseksi turhankin tuttuun leikkiin. Takanamme oleva sotilas yht'äkkiä lataa rynnäkkökiväärinsä äänekkäästi, ja samaan aikaan edessämme oleva sotilas kääntyy katsomaan reaktioitamme. En jaksa edes heitä miellyttääkseni hätkähtää.

Majapaikkamme ovella kiiltäväsilmäinen sotilas pyytää saattomaksuksi rahaa kaljaan. Valokuvaaja viittilöi, että minulla on meidän tiimin rahat. Hyvä veto, koska olin unohtanut nostaa Kiovassa rahaa, ja minulla oli vain alle euron verran paikallista valuuttaa.

Ennen kuin tyytymättömät sotilaat alkaisivat kyselemään kuvaajani kukkaroa nähtäväksi, siinä oli paljon rahaa, mutisen, että onhan meillä vodkaa. Kuvaajani syöksähtää sisään hakemaan junamatkalla puoliksi juodun vodkapullon sekä jättämään lompakkonsa sisälle.

Hän palaa vodkapullon kanssa, lykkää sen hämmentyneille sotilaille samalla kun livahdan rapun ovesta sisään. Kiittelemme vuolaasti sotilaita kaikesta avusta.

Sisään päästyämme harmittelemme vodkapullon menetystä. Pohdimme kiinnostaisiko kultahammaskomentajan haastattelu suomalaisia. Olimme myös iloisia, ettemme joutuneet herättämään Saschaa. Ehkä hän nukkuessaan saa välillä pidettyä taukoa sodasta.

 

Sota on vaalivilppiä

11.11.2014
Ukrainassa oli parlamenttivaalit lokakuun viimeisenä sunnuntaina. Vain viikko siitä,  marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina, Ukrainasta itsenäiseksi julistautuneessa Donetskissa oli omat parlamenttivaalit.

Ukrainan parlamenttivaaleista uutisoitiin maan presidentin Petro Porošenkon puolueen ja sen Eurooppalinjaa tukevien puolueiden voittoa.

Donetskin vaaleista uutiset antoivat kuvan, ettei niitä olisi ylipäätänsä pitänyt järjestää, koska kansainvälinen yhteisö ei ole tunnustanut Donetskin itsenäisyyttä. Mediassa puhuttiin myös vaalivilpistä. Mitään todisteita mikään media ei kuitenkaan esittänyt vilpistä - ei edes Ukrainan media.

Tein haastatteluja sekä Kiovassa vaalipäivänä kuin myös viikkoa myöhemmin Donetskissa. Kiovassa äänestysinnokkuus tai ylipäänsä vaaleista puhuminen oli vähäistä, mikä näkyi alhaisessa äänestysprosentissa. Suurin syy tähän oli se, että tulos oli ennalta selvä.

Donetskissa äänestysprosentti oli selvästi suurempi, mutta sielläkin spekuloitiin ennakkoon vain, aikooko Ukrainan armeijan tykistö ampua kaupungin asuma-alueita vaalipäivänä. Tulos oli ennalta selvä, joten sitä ei tarvinnut spekuloida.

Kysymykseen, oliko vaaleissa vaalivilppiä, vastauksen antaa syy, jonka takia vaalit järjestettiin. Sekä Ukrainassa että Donetskissa ennen vaaleja oli tilanne, että de facto johtajilla ei ollut edes omien kriteerien mukaan tarvittavia oikeuksia käydä sotaa vapaasti.

Koska tosiasia on myös, että Ukraina ja Donetsk ovat sodassa, asialle piti tehdä jotain. Vaalit vaikuttivat olevan lähinnä tekninen muodollisuus, jolla legitimoitiin vallitseva tilanne.

Kummallakaan puolella ei äänestetty siitä käydäänkö sotaa vai ei.

Rauha ei ollut vaihtoehto, vaikka se vaihtoehto olisi voittanut äänivyöryllä, kummassakin vaaleissa.

Oliko vaalivilppiä? Ei. Onko sodassa vapaita vaaleja? Ei.

Freelancer-toimittaja ja pitkän linjan rauhanaktivisti on Ari Sardar on viimeisen viidentoista vuoden aikana ollut pitkillä työmatkoilla muun muassa Algeriassa, Pakistanissa, Intiassa, Irakissa, Dominikaanisessa tasavallassa, Haitissa, Dubaissa, Palestiinassa, Thaimaassa ja Filippiineillä. Hänen asiakkainaan ovat olleet muun muassa Yle, Voima, Iltalehti, Ny Tid ja Libero. Sardarin mielestä konfliktialueella tärkeintä on ystävystä siellä asuviin ihmisiin, ettei heistä tulisi vain kasvottomia numeroita sodanuhrien tilastoissa.

 

Taustatietoa sodasta Donetskista Donetskin konfliktin lasketaan alkaneen 6.4.2014, kun Ukrainasta eroa vaatineet mielenosoittajat valtasivat lukuisissa Donetskin maakunnan kaupungeissa  valtiohallinnon rakennuksia. Kesään mennessä konflikti kärjistyi täysimittaiseksi sodaksi Ukrainasta eroa vaativien kapinallisten ja Ukrainan armeijan välillä. Tällä hetkellä kapinalliset hallitsevat strategisesti tärkeää Mariupolin satamakaupunkia lukuun ottamatta kaikkia muita suuria kaupunkeja. Marraskuun loppuun mennessä konfliktissa kuolleiden määräksi arvioidaan lähes viisi tuhatta. Vajaa miljoona ihmistä on joutunut pakolaisiksi konfliktin takia. Ukrainan talous on myös romahduspisteessä. Marraskuun aikana sotatoimet ovat kiihtyneet. Kapinallisten joukot ovat siirtyneet lähemmäksi Mariupolia. Samaan aikaan Ukrainan armeijan tykistötuli Donetskin kaupungin alueella on kiihtynyt. Ukraina on toistuvasti syyttänyt Venäjää kapinallisten aseistamisesta sekä siitä, että venäläisiä sotilaita taistelee kapinallisten riveissä.