- Sadankomitean ja Rauhanliiton julkaisivat Pax-lehteä vuoteen 2018 saakka. Voit edelleen tutustua lehden arkistoon. »
- Nähdään 2020 »
- Lasten rikosoikeudellinen vastuu ja lapsisotilas Dominic Ongwenin tapaus Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa »
- Suomen puolustusmenot ovat Euroopan kärjessä »
- 1963 – Suomi murroksen keskellä »
- Sadankomitean linja »
- Mitä kuuluu rauhanlähettiläille? »
- Kansainvälinen rikostuomioistuin antaa toivoa sorretuille rohingyoille »
- Nuoret mukaan päättämään rauhasta ja turvallisuudesta »
- Katuväkivalta Kapkaupungissa »
- 20 vuotta Rauhankoulua »
- Kirja-arvio: Hävittäjähankinta on poliittinen päätös »
- Aseistakieltäytymisuutisia »
- Sadankomitean rauhanpalkinto kansainvälisen oikeuden tutkija Jarna Petmanille »
- Turkkia rakennetaan luonnon ja ihmishenkien kustannuksella »
- Kaupungistuminen ja ilmastonmuutos uhkana turvallisuudelle kehitysmaissa »
- David McReynolds 1929-2018 »
- Kirja-arvio: Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa »
- Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa »
- Arkinen seitan ja perunamuussi »
- Valkoiset unikot - pasifistisymbolilla nationalismia vastaan »
- Onnea Matti Mäkelä 70 vuotta! »
Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa
Kesällä julkaistussa Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa -kirjassa lukuisat suomalaiset ja Suomessa asuvat rauhantyön asiantuntijat kertovat kokemuksistaan haastavista ympäristöistä ympäri maailmaa. Kirjassa on myös rauhantyön teoriaan perehtyvä osuus. Kirja tarjoaa hyvin kiinnostavia ja myös hyvin kriittisiä näkökulmia sekä suomalaisten että kansainvälisten järjestöjen tekemään rauhanrakennustyöhön maailman konfliktialueilla.
Kepan asiantuntija Outi Hakkaraisen toimittamassa kirjassa kerrotaan esimerkkejä siitä, miten kansalaisjärjestöt pyrkivät rauhanrakennustyössä kestävään ja oikeudenmukaiseen rauhaan. Siihen kuuluu myös osallistaminen ja paikallisen yhteisön ja kulttuurin kunnioittaminen. Kirjassa kansalaisjärjestöjen edustajat kertovat sekä kokemuksistaan että esittelevät paikallisten ihmisten elämää. Kirjan näkökulma on kriittinen ja avoin. Kirjassa on monipuolisten esimerkkien kautta käsitelty sekä positiivisia että negatiivisia puolia kansalaisjärjestöjen rauhantyöstä.
Syyrian konfliktista kertovassa kirjan ensimmäisessä osassa Omar Abdulaziz Hallaj kertoo Syyrian konflinktin ratkaisuyrityksistä ja Lea Pakkanen ja Minna Saarnivaara esittelevät Syria Initiative -hankkeen. Hallaj kertoo kansainvälisen yhteisön hyvistäkin aloitteista mutta toteaa, että pelkän avunannon sijaan tulisi keskittyä paikallisen resiliessin kasvattamiseen ja ruohonjuuritason työhön. Hän huomauttaa, että moni järjestö on toiminut vain tiettyjen ryhmien kanssa eikä ole pystynyt tai halunnut toimia jakolinjojen yli. Hallaj’n analyysi sekä Pakkasen ja Saarnivaaran esittely huomioivat laajasti konfliktin ratkaisun eri osapuolten roolit mutta kaiken keskellä ovat tavalliset ihmiset.
Palestiinaa käsittelevässä osiossa Johanna Antila, Outi Hakkarainen ja Elina Huttunen kertovat sekä siitä, miten palestiinalaisten hankala nykytilanne on kehittynyt että siitä, millaisia vaikutuksia sillä on ollut heille. Heidän perusteellisen kuvauksensa perusteella on vaikeaa olla tuntematta surua palestiinalaisten kohtalosta, koska helppoa ratkaisua konfliktiin ei ole näkyvissä. Kirjoittajat esittelevät monien suomalaisten kansalaisjärjestöjen työtä alueella mutta antavat myös konkreettisia vinkkejä siitä, miten kehitysyhteistyö voisi vielä paremmin tarjota palestiinalaisille valmiuksia toimia itse kestävän rauhan puolesta. Seuraavassa luvussa Karita Laisi kirjoittaa omista kokemuksistaan palestiinalaisalueilla ja tarjoaa seikkaperäisiä esimerkkejä ja teräviä analyyseja rauhan- ja kehitystyön vaiheista. Hänen tekstinsä havainnollistaa hyvin hankalia olosuhteita, joissa kansainväliset ja paikalliset järjestöt toimivat.
Afganistanin tilanteeseen perehtyvässä osiossa Outi Hakkarainen ja Päivi Nikkilä käyvät läpi maan sotaisen ja poliittisesti sekavan lähihistorian sekä tämänhetkisen kansalaisyhteiskunnan tilan. Heidän kertomansa perusteella useammat sukupolvet ja erityisesti naiset ovat menettäneet paljon väkivallan ja huonon hallinnon takia.
Hakkarainen ja Nikkilä esittelevät myös paljon hyviä aloitteita rauhan rakentamiseksi Afganistanissa mutta toteavat myös, että esimerkiksi perinteisiä johtajia ei ole pystytty täysin hyödyntämään ja että maassa on käytettyihin resursseihin nähden saatu vähän tuloksia. Samaa argumentoi seuraavassa luvussa Hamed Shafae. Shafae on aktiivinen Suomen Afganistan-diasporassa, joka on auttanut myös tuoreita turvapaikanhakijoita sopeutumaan Suomeen.
Somaliasta kertovassa osiossa myös tulevat esille sekä pitkään jatkuneen väkivallan että klaanijärjestelmän vaikutukset. Elina Huttunen kuvailee maan tilannetta ja kehitystä noin vuodesta 1991, jolloin diktaattori Siad Barren hallinto kaatui. Kansalaisyhteiskunta on ollut kansainvälisten rauhanturvaoperaatioiden, rahoittajien, klaanien, väkivallan ja tehottoman valtionhallinnon ristipaineessa. Huttunen sekä ”Somalian teräsnainen” Airi Kähärä kertovat kuitenkin somalialaisen diasporan voimasta ja suomalaisten pitkäjänteisen työn tuloksista, mikä antaa toivoa rauhallisemmasta tulevaisuudesta. Somalian pakolainen Abdirizak Mohamed kertoo oman tarinansa, mihin liittyy diasporan järjestäytyminen ja yhteistyö suomalaisten toimijoiden kanssa. Hänen kokemuksensa avaavat kiinnostavalla henkilökohtaisella tasolla isojen asioiden ja ilmiöiden parissa toimimista.
Liberian tilanteesta kertovat sekä Johanna Antila ja Anja Onali että Markku Vesikko. Antila ja Onali esittelevät Liberian hataraa valtiorakennetta, jossa ovat sekaisin vajavainen virallinen hallinto, perinteiset oikeuden jakajat sekä kansalaisyhteiskunta. Maassa on jatkuvana haasteena korruptio sekä yllättävät ebolan kaltaiset epidemiat, joihin maan on hankalaa vastata. Antila, Onali ja Vesikko kehuvat erityisesti suomalaisia kehitys- ja rauhantyötä tekeviä järjestöjä pitkäjänteisestä toiminnasta, ja heidän näkemyksensä perusteella läsnäololla ja sitoutumisella voidaan saada todellisia positiivisia vaikutuksia haastavassakin ympäristöissä.
Kirjassa tuodaan selvästi ilmi, että järjestöt pyrkivät aina paremmin kokemuksistaan oppineena ymmärtämään paikallista yhteiskuntaa. Kun kansainväliset toimijat eivät aiheuta toiminnallaan esimerkiksi yllättäviä haittavaikutuksia, paikalliset ihmiset voivat kokea rauhan omakseen ja sitoutua siihen. Kirjan viimeisessä osiossa Anisa Doty puhuu konfliktisensitiivisyyden merkityksestä ja selittää auki Do no harm -periaatetta. Hänen vinkkejään on hyvä hyödyntää myös tulevaisuudessa, kun suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat maailmalla rakentamassa kestävää rauhaa.
Outi Hakkarainen (toim.): Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa. Helsinki, Into 2018.