Väkivaltainen pelote vs. väkivallaton painostus – tapaus Gaza

Israelin miehityksen alla olevan Gazan tilanne kärjistyi lokakuun lopussa. Kahden viikon aikana Israel tappoi palestiinalaisia siviilejä ja taistelijoita ja palestiinalaiset hyökkäsivät Israelin miehitysjoukkoja vastaan sekä ampuivat raketteja siviilikohteisiin Israelissa. Marraskuun 13. päivä saatiin aikaan tulitauko. Marraskuun 14. päivä Israel rikkoi tulitauon tappaen 7 ihmistä ja haavoittaen 115:ta. Tapettujen joukossa oli Ahmed Jabari, Hamasin aseellisen siiven johtaja. Jabari oli vastuussa tulitauon ylläpitämisestä ja hän oli avainhenkilö neuvotteluissa, joita Israel ja Hamas kävivät tulitauon saamiseksi vakaammalle pohjalle.

Israelin iskut aloittivat kahdeksan päivää kestäneen hyökkäyksen Gazaan, mikä johti kiihtyneisiin raketti-iskuihin Israeliin. Israelin hyökkäyksessä kuoli yli 160 ihmistä, joista yli 100 siviilejä, ja haavoittui yli 1000, joista valtaosa oli siviilejä. Ainakin 92 rakennusta tuhottiin täysin ja yli 800 vaurioitui, niiden joukossa mediarakennuksia, pankkeja, moskeijoita, kouluja, terveyskeskuksia ja niin edelleen. Raketti-iskuissa Israeliin kuoli 6 ihmistä, joista 4 oli siviilejä. (Israelin viranomaisten ilmoittamat luvut haavoittuneista eivät ole vertailukelpoisia, koska pelkästään shokista kärsivät ihmiset saatetaan laskea haavoittuneiksi – näillä kriteereillä palestiinalaisten haavoittuneiden lukumäärä laskettaisiin sadoissa tuhansissa.)

^{Lapsia Gazassa tammikuussa 2009. Kuva: koldo, flickr cc}

Tulitauko solmittiin lopulta 21. marraskuuta. Sen jälkeen palestiinalaiset ovat pitäneet kiinni tulitaukosopimuksesta, mutta Israel on rikkonut sitä toistuvasti. Tulitauon kahden ensimmäisen viikon aikana Israel tappoi kaksi siviiliä Gazassa, haavoitti 56:ta ja on jatkanut hyökkäyksiään palestiinalaisia kalastajia kohtaan. Sopimuksen mukaan Gazan saarron helpottamisesta piti sopia 24 tunnin kuluttua sen allekirjoittamisesta, mutta tätä ei ole tapahtunut. Väkivaltainen miehitys jatkuu myös Länsirannalla.

Israelin hallitus sanoi hyökkäyksen olevan itsepuolustusta. Myös EU:n ulkoministeri Catherine Ashton esitti 16. marraskuuta Israelin hyökkäyksen olevan vastaus palestiinalaisten raketti-iskuihin ja korosti Israelin oikeutta puolustaa itseään, kehottaen vain pitämään huolen siitä, että Israelin toimet ovat "suhteellisia". Kolme päivää myöhemmin EU vaati molempien osapuolten väkivallan lopettamista, mutta edelleen tuomitsi ainoastaan palestiinalaisten raketti-iskut.

EU ei kritisoinut Israelia suhteettomasta voimankäytöstä, eli ilmeisesti Israelin hyökkäyksen katsottiin olleen kohtuullinen. Ennen kuin voidaan puhua voimankäytön kohtuullisuudesta, pitää kuitenkin tarkastella sen tarpeellisuutta: voiko tavoitteeseen päästä ilman väkivaltaa ja onko luultavaa, että voimankäyttö auttaa sen saavuttamisessa? Kumpikaan näistä ehdoista ei täyttynyt. Israelin iskut eivät lopettaneet rakettitulta, vaan odotetusti johtivat sen lisääntymiseen. Jos tavoitteena on raketti-iskujen vähentäminen, todistetusti paras tapa tehdä se on tulitauossa pitäytyminen. Israel kuitenkin rikkoo tulitaukoja yksipuolisesti kymmenen kertaa niin usein kuin palestiinalaiset.

Entä jos hyökkäystä tarkastellaan siltä kannalta, että Israel pyrki lisäämään pelotettaan ja heikentämään palestiinalaisten kykyä hyökätä tulevaisuudessa? Tämä on totuudenmukaisempi kuva hyökkäyksen välittömistä syistä, lähestyvien vaalien ohella. Miten kohtuullista tämä on (jos jätetään laillisuus sikseen)? Palestiinalaisten raketti-iskuissa Israeliin koko vuoden 2012 aikana ennen marraskuuta oli haavoittunut 19 ihmistä, ketään ei kuollut. Saman ajanjakson aikana Israelin hyökkäyksissä Gazaan kuoli 70 ihmistä ja haavoittui 291. (Vertailun vuoksi, kuolleiden lukumäärä raketti-iskuissa Gazasta kaikkina vuosina yhteensä tähän mennessä oli 23.) Massiiviseen hyökkäyksen johtaneiden marraskuun kahden ensimmäisen viikon aikana palestiinalaiset haavoittivat neljää Israelin sotilasta ja kahta siviiliä; Israel tappoi 7 palestiinalaista siviiliä ja 2 taistelijaa sekä haavoitti 52:ta siviiliä. Jos Israelin hyökkäys Gazaan oli kohtuullinen vastaus näihin tapahtumiin, niin mikä määrä tuhoa ja kuolemaa Israelissa olisi palestiinalaisilta kohtuullinen vastine Israelin kertaluokkaa suurempaan tuhoon? Kun kysymyksen esittää näin, sen moraalittomuus on ilmeinen.

Kysymys on muutenkin harhaanjohtava, kahdesta eri syystä. EU:n kannalta siksi, että sen mielestä Israelilla on oikeus ylläpitää miehitystä väkivalloin, mutta palestiinalaisilla ei ole oikeutta aseelliseen vastarintaan. EU ei tuomitse ainoastaan palestiinalaisten siviileihin kohdistamia tai umpimähkäisiä iskuja, vaan myös hyökkäykset israelilaisia sotilaita vastaan. Israelin kohdalla EU sen sijaan ei johdonmukaisesti tuomitse edes siviileihin kohdistuvia hyökkäyksiä, puhumattakaan siitä, että vaatisi Israelia sanoutumaan irti kaikesta väkivallasta.

^{Gazan satama tamikuussa 2009. Kuva: koldo, flickr cc}

Toisaalta tuo kysymys ja lukuihin keskittyminen voi antaa sellaisen vaikutelman, että olisi olemassa kaksi tasavertaista osapuolta, joista Israel vain käyttää enemmän väkivaltaa. Päämäärissä ja keinoissa on kuitenkin iso ero. Israelin tavoitteena on ylläpitää järjestelmää, joka takaa etuoikeutetun aseman juutalaisille palestiinalaisten kustannuksella ja pyrkii mahdollisuuksien mukaan pääsemään palestiinalaisista eroon. Tämä järjestelmä täyttää kansainvälisessä laissa määritellyt apartheidin tunnusmerkit, kuten mm. Etelä-Afrikan Human Sciences Research Council ja Russell Tribunal on Palestine ovat todenneet. Toisella puolella suurin osa palestiinalaisista ja pieni joukko israelinjuutalaisia vastustaa tätä järjestelmää, kansainvälisten aktivistien tuella. Osa vastarinnan keinoista (kuten hyökkäykset siviilejä kohtaan) ovat laittomia ja moraalittomia, mutta valtaosa vastarinnasta on väkivallatonta, kun taas väkivalta on Israelin pääasiallinen väline apartheidin edistämisessä.

Israel esitti pyrkivänsä hyökkäyksessään Gazaan tarkkaan välttämään siviiliuhreja. Tämä ei pidä paikkaansa, Israel iski tarkoituksella siviilikohteisiin kuten mediarakennuksiin. Israelin armeija myös valmisteli julkista mielipidettä laajamittaisempiin siviilikohteisiin kohdistuviin iskuihin mm. levittämällä kuvaa, jonka mukaan Gazassa olevan sairaalan kellarissa on Hamasin komentokeskus ja rakettivarasto sekä videota, jonka mukaan pakolaisjärjestö UNRWA:n kouluista ammutaan raketteja.

Iskujen kohdentaminen oli kuitenkin erilaista kuin vuoden 2008–2009 hyökkäyksessä Gazaan, mikä näkyy kuolleiden ja tuhon määrässä. Vuonna 2008–2009 sovellettiin nk. Dahiya-oppia, jonka mukaan kaikki infrastruktuuri ja koko väestö hyökkäysalueella on sotilaskohde; nimi tulee Libanonin sodassa 2006 tuhotusta kaupunginosasta. Opin mukaan tavoitteena on väestön rankaiseminen, jotta se vaikuttaisi poliittiseen johtoon vastarinnan lopettamiseksi. Israel tappoikin 2008-2009 yli 1400 palestiinalaista ja aiheutti massiivista hävitystä. Tällä kertaa pommitus ja tykkituli oli valikoivampaa. Yhtenä syynä saattaa olla se, että summittainen väkivalta ei saanut väestön tahtoa murrettua sen enempää Libanonissa 2006 kuin Gazassa 2008-2009, vaan tuki vastarinnalle pikemminkin lisääntyi. Mutta eräs seikka, joka on varmasti rajoittanut Israelin väkivallan käyttöä on sen ihmisoikeusrikkomusten saama julkisuus ja niihin kohdistuvat protestit.

^{Katunäkymä Gazassa tammikuussa 2009. Kuva: koldo, flickr cc}
 

Yksi merkkipaalu ihmisoikeuksien varjelemisessa oli YK:n asettaman ja Richard Goldstonen johtaman tutkimusryhmän raportti vuoden 2008–2009 Gazan sotilasoperaatiossa tapahtuneista ihmisoikeusrikkomuksista. Raportti sai paljon julkisuutta ja vaikutti yleiseen mielipiteeseen. Yksi syy oli se, että raportti on yksityiskohtainen, huolellinen ja uskottavan tahon tekemä. Lisäksi väkivalta oli niin epäsuhtaista, että tapahtumia on vaikea edes kutsua sodaksi (palestiinalaisia kuoli yli 100 kertaa enemmän kuin israelilaisia, siviilien kohdalla suhdeluku on yli 300) ja Israelin rikokset olivat hyvin räikeitä, koulujen pommittamisesta ihmiskilpien käyttöön.

Usein sanotaan, että Israelissa ei välitetä siitä, mitä ulkopuoliset sanovat, Yhdysvaltain hallitusta ehkä lukuun ottamatta. Mikään ei todista voimakkaammin tätä vastaan kuin Israelin vallanpitäjien reaktio Goldstonen raporttiin ja muuhun ihmisoikeusrikkomusten saamaan julkisuuteen. Ulkomaille on suunnattu mittava kampanja, jossa korostetaan, kuinka Israel on demokraattinen ja ihmisoikeuksia kunnioittava maa. Israelin sisällä taas on pyritty rajoittamaan demokratiaa ja hyökätty ihmisoikeusjärjestöjä vastaan, jotta nämä eivät raportoisi rikkomuksista.

Kun Syyrian hallitus surmaa joukoittain ihmisiä, se ei näe vaivaa esittääkseen sotarikoksensa humanitaarisina toimina länsimaiselle yleisölle. Syynä eroon on se, että Yhdysvallat ja EU eivät tue Syyrian diktatuuria, mutta Israelin apartheid ei voi jatkua ilman Yhdysvaltojen ja EU:n taloudellista, sotilaallista ja diplomaattista tukea.

Israelin apartheidilla onkin se ongelma, että sitä on mahdollista ylläpitää vain väkivalloin, mutta väkivallan saama julkisuus laskee Israelin suosiota Euroopassa (Yhdysvaltojen tilanne on monimutkaisempi), jonka tuki on Israelin apartheid-järjestelmälle välttämätön. Niinpä Israel on herkkä ihmisoikeusaktivismille, protestoimiselle ja julkisuustyölle.

Toimiva väkivallaton tapa painostaa Israelia on BDS (Boycott, Divestment and Sanctions) eli boikotit, sijoitusten poisvetäminen ja talouspakotteet. Suomessa on keskusteltu maataloustuotteiden merkitsemisestä, mutta FinnWatch on listannut miehityksestä hyötyviä yrityksiä muiltakin aloilta. Tunnetuimpien joukossa lienevät Ahava-kosmetiikkayritys, Veolia-kuljetusyritys ja G4S-turvallisuusyritys.

Merkittävin asia, minkä Suomi voisi tehdä, olisi asekaupan lopettaminen Israelin kanssa. Tämä olisi tärkeä ennakkotapaus Euroopassa jolla olisi maailmanlaajuista merkitystä. Asekaupan eettiset ja poliittiset linjaukset tekee ulkoministeriö, joten avainhenkilö on ulkoministeri Erkki Tuomioja. Ollessaan oppositiossa vuonna 2010 Tuomioja vaati asekaupan lopettamista, mutta hänen palattuaan ulkoministeriksi asekaupat ovat jatkuneet entiseen tapaan.
 

Kirjoittaja on Israeli Committee Against House Demolitions -järjestön (ICAHD)Suomen haaran hallituksen jäsen.