Infosodan vääristynyt kuva rauhanliikkeestä

Kirjoittaja:

Saara Jantusen vastikään ilmestynyt Infosota-kirja on raskas luettava, vaikka kirjassa ei ole kuin runsaat 300 sivua ja sen kieli on sujuvaa. Raskaus syntyy kirjaan ahdetun informaation määrästä sekä tekijän päällekäyvästä ja osin vääristelevästä tavasta käsitellä asioita.

Kustantajan mukaan Jantusen teos on "[a]jankohtainen kirja informaatiosodasta, jota käydään Venäjän ja lännen välillä". Teos myös keskittyy suurelta osin kuvaamaan sitä, kuinka Venäjä on Ukrainan kriisin aikana pyrkinyt vaikuttamaan esimerkiksi disinformaation ja trollauksen avulla sekä omien kansalaistensa että muiden näkemyksiin muun muassa Krimin liittämisestä Venäjään, malesialaisen matkustajakoneen alasampumisesta tai separatistialueille perustetuista niin kutsutuista kansantasavalloista.

Lisäksi Jantunen käsittelee suomalaisten harhautussivustojen, kuten MV-lehden tai Magneettimedian kyseenalaista toimintatapaa julkaista faktoja vailla olevia "uutisia" sekä niiden yhteyksiä Venäjään. Molemmat ovat tärkeitä teemoja, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kirjassaan Jantunen näyttää käyvän myös omaa "sotaansa" kaikkia niitä vastaan, jotka ovat esittäneet hänen mielestään "vääriä" näkemyksiä. Johan Bäckman, Juha Molari, Janus Putkonen ja muut heidän kaltaisensa avoimesti venäjämieliset saavat osakseen raskaimman ryöpytyksen, mutta osansa saavat myös vastikään Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajaksi valittu Elina Grundström sekä Rauhanliiton ja Rauhanpuolustajien toiminnanjohtajat Laura Lodenius ja Teemu Matinpuro. Viimeksi mainitun kolmikon näkemyksiä Jantunen käsittelee vääristelevästi ja osin virheellisesti.

Kaikki julkinen toiminta perustuu lakiin

Jantusen mukaan Grundström on 9. kesäkuuta Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa todennut, "että suomalaisilla on syytä huoleen, sillä hallitus näyttää valmistelevan maatamme sotaan. Se suunnittelee hävittäjähankintoja."

Grundströmin kirjoitus ei ollut vieraskynä vaan kolumni, joka käsitteli kirjailija Ayn Randin, runoilija Anna Ahmatovan ja filosofi Hannah Arendtin näkemysten pohjalta Suomen hallituspolitiikkaa, erityisesti muun muassa koulutukseen ja sosiaaliturvaan kohdistuvia leikkauksia sekä asehankintoja, joiden arvon Grundström esittää olevan "yhtä suuri kuin hallituksen kymmenen vuoden säästötavoite".

"On keskusteluilmapiirin vääristämistä esittää, että puolustusvalmiuden ylläpito olisi epänormaalia ja huolestuttavaa", on Jantusen välitön vastaus Grundströmille, joka kuitenkaan ei kolumnissaan edes kyseenalaistanut puolustusvalmiuden ylläpitämistä, vaan ainoastaan sen, kuinka paljon siihen käytetään rahaa taloudellisesti vaikeina aikoina.

Jantunen vetoaa myös siihen, että maanpuolustus perustuu lakiin. Näin on, mutta kaikki julkinen toiminta perustuu lakiin, siis esimerkiksi koulutus tai terveydenhuolto. Niiden lakiperustaisuudesta ei kuitenkaan seuraa se, että jokainen koulu tai sairaala voisi itsenäisesti päättää hankinnoista, maksoivatpa ne kuinka paljon tahansa. Armeija ei voi demokraattisessa yhteiskunnassa olla erillinen saareke, jonka saa kaiken haluamansa.

Konfliktin voittaminen ja sen ratkaisu ovat eri asioita

Jantunen käsittelee myös huhtikuussa 2014 järjestettyjä mielenosoituksia – ei rauhanmarssia, kuten hän kirjoittaa – Venäjän ja Ukrainan lähetystöjen edessä. Jantusen mukaan Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius tiivisti mielenosoituksen viestin: "Vaadimme kaikkia osapuolia Ukrainassa kunnioittamaan kansainvälisiä ja alueellisia sopimuksia sekä pidättäytymään  voimatoimista."

Kyseinen viesti Ukrainalle osoitettuna tarkoitti Jantusen mukaan sitä, että "suomalaiset rauhanaktiivit vaativat sitä [Ukrainaa] lopettamaan alueidensa puolustamisen", "johon se on oikeutettu ja velvoitettu yhteiskuntajärjestyksensä puolustamiseksi".

Hiukan myöhemmin Jantunen viittaa uutistoimisto TASSin tietoon siitä, kuinka Rauhanpuolustajat ja Maan Ystävät olivat ilmaisseet huolensa Suomen ja Yhdysvaltojen ilmavoimien harjoituksista Porin edustalla maaliskuussa 2015. Hän viittaa myös Helsingin Sanomissa 4. kesäkuuta julkaistuun uutiseen, johon sisältyi Teemu Matinpuron kommentti: "Sehän on aina huolestuttavaa, kun univormupukuiset puhuvat politiikkaa. Myöskään yhteiskuntakokeilut, joissa he ovat tehneet politiikkaa, eivät ole olleet kovinkaan onnistuneita."

Jantusen johtopäätös on: "Olipa näiden rauhanaktivistien tarkoitus tai ei, ovat he tällaisella politiikalla yksi Venäjän väkivaltapolitiikan keppihevosista. Näin oli myös menneinä vuosikymmeninä, ja asia on myös laajasti tiedostettu. 'Rauhan ohjukset' ovat tämän päivän arkikielessä puhdas vitsi, silti Matinpuron ja Lodeniuksen antautumisretoriikassa mikään ei ole muuttunut. Venäjään suhtaudutaan kuin kunniamurhiin: jos haluat elää, pysy kiltisti kotona ja tottele mielivaltaista isääsi."

Edellä olevan perusteella näyttää ilmeiseltä, että Jantusen näkemys suomalaisesta rauhanliikkeestä perustuu tiedon sijaan vääriin mielikuviin ja virheellisiin johtopäätöksiin. Aloitetaan jälkimmäisistä, siis vääristä johtopäätöksistä.

Huhtikuussa 2014 järjestettyjen mielenosoitusten pääviesti oli se, ettei Ukrainan kriisiin ole sotilaallista ratkaisua. Kyse on nimenomaan ratkaisusta, ei kriisin voittamisesta. Ne ovat kaksi eri asiaa.

Mielenosoitusta järjestäneet järjestöt – Rauhanliitto, Sadankomitea ja Rauhanpuolustajat – eivät osoittaneet vaatimuksiaan vain Ukrainalle vaan kaikille osapuolille. Siis myös Venäjälle, niin kutsutuille separatisteille ja Ukrainan hallituksen puolella toimiville ryhmille. Näistä viimeksi mainitut eivät kaikilta osin ole sen enempää Venäjän kuin Ukrainan käskyvallassa. Jantuselle osapuolia on vain kaksi: Ukraina ja Venäjä.

Teemu Matinpuron kommentti on, kuten todettu, julkaistu Helsingin Sanomien toimittajan Tuomas Kokon kirjoittamassa uutisessa. Matinpuron ohella siinä on haastateltu myös rauhantutkija Unto Vesaa, joka "sanoo huomanneensa Puolustusvoimien kasvaneen roolin". "Julkisessa keskustelussa Puolustusvoimat on näyttänyt suhteessa turvallisuuspolitiikkaan tärkeämmältä kuin mitä se perinteisesti on ollut", on toinen uutiseen nostetuista Vesan kommenteista.

Miksi siis vain Matinpuron kommentit ovat ongelmallisia? Lisäksi Jantusen pitää tietää, että toimittaja ja toimitus viime kädessä päättävät, mitä uutisessa julkaistaan. Matinpuroa ja Vesaa on varmasti siteerarru oikein, mutta uutisesta ei voi päätellä, millaisessa yhteydessä he ovat kommenttinsa lausuneet, ei myöskään sitä, mitä muuta he ovat toimittajalle sanoneet.

Jätetään "rauhan ohjukset" lopullisesti historiaan

"Rauhan ohjuksia" voisi todellakin pitää vitsinä, tosin huonona sellaisena, johon kuitenkin tavan takaa törmää. Vuonna 1980 syntyneenä Jantusella ei luonnollisestikaan voi olla omakohtaista kokemusta niistä menneistä vuosikymmenistä, joihin hän viittaa. Minulle on useampaan kertaan 1970-luvun lopussa koetettu vakuuttaa, että kaikki muut armeijat pitäisi lakkauttaa, paitsi Neuvostoliiton armeija, koska se on rauhan armeija. Eivätkä tuolloiset kertojat, joiden taskusta tiesin löytyvän Rauhanpuolustajien jäsenkirjan, vitsailleet, he olivat tosissaan.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Puheet Neuvostoliiton armeijasta Rauhan armeijana kuihtuivat pian sen jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti Afganistanin vuonna 1979. Seuraavan vuosikymmenen loppupuolella myös Rauhanpuolustajat teki poliittisen uudelleenarvioinnin, irrottautui Moskovsta johdetun Maailman rauhanneuvoston politiikasta ja keskitti voimansa END-liikkeeseen (European Nuclear Disarmament), joka vastusti sekä idän että lännen ydinaseita.

Muista suomalaisista rauhanjärjestöistä erityisesti Sadankomitea ja Rauhanliitto ovat aina rakentaneet toimintansa sitoutumattomuuden pohjalle. "Meidän on alettava toimia kuin yhdistynyt, neutraali ja rauhallinen Eurooppa olisi jo olemassa. Meidän on opittava olemaan lojaaleja – ei 'idälle' tai 'lännelle' – vaan toisillemme, ja meidän on oltava välittämättä minkään kansallisvaltion asettamista esteistä tai rajoituksista", todettiin 28.4.1980 julkistetussa END-liikkeen vetoomuksessa, jonka Sadankomitea omaksui ja joka sopi täydellisesti sen aikaisempiin toimintaperiaatteisiin. Ja, mikä oleellisinta, se kiteyttää edelleen Sadankomitean sekä Rauhanliiton keskeisen toimintaperiaatteen.

Jantusen kirja ei ole tutkimus, mutta hän on kirjoittanut sen tutkijana. Olisi siis kohtuullista odottaa, että tekijä tulkitsisi käyttämiään lähteitä oikein. Edellä kuvatut virheelliset tulkinnat vievät myös pohjaa Jantusen kritiikilta disinformaatiosta.

Kaikesta kritiikistä huolimatta, Jantusen kirja kannattaa lukea – kriittisesti.

Saara Jantunen: Infosota. Otava. Keuruu 2015. 318 s.

Lehden numero: