Lissabonin sopimus ei merkitse sitovia turvatakuita

Kirjoittaja:

data-cke-saved-src=/files/kuvat/tiilikainen_1_.jpgLissabonin sopimus ei merkitse sitovia eikä automaattisia sotilaallisia turvatakuita. Suomen turvallisuus lepää edelleenkin aivan ensisijaisesti sen päättäjien taidossa elää rauhanomaisesti naapuriensa kanssa.

EU:n Lissabonin sopimuksessa on uusia oikeudellisia velvoitteita suhteessa valtioiden keskinäiseen avunantoon. Se ei silti merkitse sitoviien sotilaallisten turvatakuiden luomista. Valtiosihteeri Teija Tiilikainen on tehnyt selvityksen Lissabonin sopimukseen sisältyvistä turvatakuista. Hänen mukaansa sopimuksessa paino ei ole alueelliseen puolustukseen liittyvissä kysymyksissä, koska useimmat valtiot kuuluvat jo Naton sateenvarjoon, ja koska EU:ta kohtaan ei myöskään nähdä kohdistuvan varsinaista sotilaallista hyökkäysuhkaa. Sopimuksen uusi turvatakuu-lauseke on siis useimpien maiden kannalta epäoleellinen, ja se on jätetty väljäksi. Toisaalta avunantolausekkeen komeasti kalskahtava kohta voi johtaa harhaan:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Yhteinen puolustus astuu voimaan vasta, jos kaikki maat päättävät siitä Eurooppa-neuvostossa yksimielisesti. Toisaalta vaikka neuvosto päättäisi yksimielisesti antaa apua jäsenmaalleen, tämän jälkeisestä toiminnasta ei ole säädetty mitään sitovaa. Unionille tai sen toimielimille ei anneta mitään uusia velvoitetta, vaan apu perustuisi maiden välisiin keskinäisiin sopimuksiin. Lisäksi avunanto voi olla joko sotilaallista tai aineellista. EU:lle ei myöskään perusteta sotilaallisia järjestelmiä velvoitteen täytäntöönpanoa varten. Tiilikaisen mukaan oikeudellisessa mielessä avunantolausekkeella voidaan nähdä olevan varsin heikko yhteys itse EU:hun ja sen yhteisiin voimavaroihin.

Täytäntöönpanon kiemuraisuus

Tiilikaisen käsityksen mukaan Eurooppa-neuvoston päätös yhteiseen puolustukseen siirtymisestä on

erillinen ja pidemmälle menevä asia kuin varsinaisen avunantolausekkeen täytäntöönpano. Yhteispuolustus olisi siis siirtymistä jonkinlaiseen integroituun puolustusjärjestelmään.

Avunantolausekkeen täytäntöönpanosta ei ole Lissabonin sopimuksessa päätöksentekomekanismeja. Selvityksessä on pohdittu, mitä tapahtuisi, jos yksi jäsenmaa siihen vetoaisi. Todennäköisimmän skenaarion mukaan jäsenmaiden tulisi yhdessä arvioida, onko tilanne sellainen, että siihen voidaan avunantolauseketta soveltaa ja että kaikki jäsenmaat olisivat velvoittautuneita antamaan apua.

Suomessa on hyvä huomata, että EU:n vuonna 2007 perustetut nopean toiminnan kriisinhallintajoukot voivat toimia vain EU:n ulkopuolisilla alueilla ja niiden toiminta vaatii yksimielisen päätöksen. Niitä ei voi käyttää yksittäisen EU maan puolustamiseen, sillä EU:n kriisinhallintavoimavarat eivät perussopimusten mukaan ole tällaisessa tilanteessa unionin johdon käytettävissä.

Lisätietoja: Teija Tiilikainen: Selvitys Euroopan Unionin Lissabonin sopimukseen sisältyvästä keskinäisen avunannon velvoitteesta Ulkoasianministeriön julkaisuja, 2/2008, 40 s

Lehden numero: