Israel haluaa vakautta, ei demokratiaa

Kirjoittaja:

Israel haluaa säilyttää Lähi-idässä status quon, johon eivät kansannousut sovi. Olisiko todelinen muutos ja pyrkimys rauhaan kuitenkin senkin kannalta lopulta parempi vaihtoehto?

data-cke-saved-src=/files/kuvat/01_2011_juttu_09_Israel_--_Golan_Amar_Levine.jpg
Kuva: Tamar Levine.

Olisi ollut mielenkiintoista päästä seuraamaan Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun esikunnan reaktioita uutisiin Egyptin kansannoususta. Tosin julkisuudessa esitettyjen kommenttien perusteella voi päätellä paljon: esikunnassa vähintään sadateltiin. Pelko ja hämmästys kuvastuivat pääministeri Netanjahun lausunnoista, joissa hän vetosi liittolaishallituksilta tukea Egyptin presidentille Hosni Mubarakille ja hänen hallinnolleen.

Peter Lodenius kysyikin aiheellisesti Kansan Uutisten Viikkolehden artikkelissaan: ”Onko demokratia Israelin suurin uhka?” Israelhan pitää itseään Lähi-idän ainoana demokraattisena valtiona, mistä syystä sen ei pitäisi olla huolissaan, jos naapurimaassa kaadetaan diktaattoria.

Egyptin vallankumous: uhka...

Asetelma ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Israelin suhteet suurimpaan osaan naapurimaitaan ovat jännitteiset. Egyptin ohella Israelilla on vain Jordanian kanssa rauhansopimus, kaikkien muiden naapurimaiden kanssa Israelilla on ratkaisemattomia ongelmia. Jordania on myös yksinvaltaisesti hallittu maa. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että Egyptin kansannousu ei Israelin hallituksessa herättänyt riemunkiljahduksia.

Rauhansopimus Egyptin kanssa on osaltaan merkinnyt sitä, että sotilasmenoihin käytetään enää seitsemän prosenttia bruttokansantuotteesta, kun 1970-luvulla sotilasmenoihin kului noin neljännes. Samoin Israelin ja Egyptin väliseltä rajalta on voitu vetää suurin osa sinne sijoitetuista joukoista.

Vaikka Israelin hallituksen toivomus Egyptin vakaudesta, eli Mubarakin vallassaolosta, on ymmärrettävä, se ei ole hyväksyttävä. Pitkällä aikavälillä ei ole Israelinkaan edun mukaista, että sen naapurimaita hallitaan yksinvaltaisesti ja epädemokraattisesti.

...vai mahdollisuus?

Egyptiläissyntyinen Brysselissä asuva journalisti Khaled Diab kirjoitti Haarez -lehden artikkelissa, että Israelin ”ei pitäisi nähdä Tunisian ja Egyptin vallankumouksia uhkana, vaan mahdollisuutena”. Diab lisäsi, että Israelin pitää nähdä, ettei ”tie sen turvallisuuteen kulje Kairon, vaan Jerusalemin, Länsirannan ja Gazan kautta”.

Jerusalem Post -lehdessä ja Diabin blogissa julkaistussa laajemmassa artikkelissa Diab myös arvioi kylmäksi rauhaksi luonnehditun Egyptin ja Israelin välisen rauhansopimuksen tulevaisuutta Mubarakin jälkeisessä ajassa. Diabin mukaan rauhansopimus säilyy sellaisenaan siitäkin huolimatta, että suurin osa egyptiläisistä poliitikoista on tyytymätön palestiinalaisalueiden miehitykseen. ”Suurin osa egyptiläisistä ei halua sotaa Israelin kanssa, joten en usko Egyptin hallituksen ottavan sopimuksen avaamisen riskiä”, Diab toteaa.

Ei rauhaa ilman palestiinalaisia

Artikkelinsa lopussa Diab siteeraa Egyptin edesmenneen presidentti Anwar e-Sadatin puhetta Israelin parlamentissa Knessetissä vuonna 1977: ”Rehellisyyden nimissä sanon, että ilman palestiinalaisia teillä ei voi olla rauhaa.”

Kokonaan toinen kysymys on se, milloin Israelin hallituksessa ja poliittisessa eliitissä ymmärretään ja hyväksytään Sadatin yli kolmenkymmenen vuoden takainen viisaus. Egyptin ja muiden arabimaiden liikehdinnällä voi olla positiivisia vaikutuksia myös Israeliin.
Sen sijaan lienee liioittelua toivoa vallankumouksen leviämistä myös Israeliin. Ainakaan Haarez -lehteen kirjoittava israelilainen toimittaja Merav Michaeli ei tähän mahdollisuuteen usko, vaikka hänen mielestään Israelin hallitus on yli 40 vuotta sodilla ja palestiinalaisalueiden miehityksellä huonontanut kansalaistensa asemaa.

Michaelin mukaan Israelin poliitikot eivät tunnista ”kansan uupumusta ja kollektiivista masennusta”. Ne ovat Michaelin mukaan todellinen uhka Israelin turvallisuudelle ja olemassaololle, mutta seurauksena on ollut vain ”vahvan johtajan” kaipuu.

Lehden numero: