Pääkirjoitus: Vallankumous murtakoon pakkomielteet

Istun työhuoneella 22. helmikuuta ja katson puhelimeni ruudulta Al Jazeera Englishin suoraa tv-kuvaa. Kuvassa Muammar Gaddafi, joka ilmiselvästi on mieleltään järkkynyt ja kokonaisvaltaisesti harhojen vallassa, on mesonnut yli puolen tunnin ajan. Miksi katson tätä? Miksi edellisenä päivänä istuin kaksi tuntia kotona tv:n ääressä ja katsoin saman kanavan raportointia Gaddafin maan väistämättömästi etenevästä kansannoususta, tai sitä ennen päivien ajan Egyptin vallankumoukseen johtaneista protesteista?

Seuraava päivänä libyalainen analyytikko Hafed Al-Ghwell sanoo Al Jazeeran Riz Khanin keskusteluohjelmassa, että länneltä on epäkunnioittavaa (really quite unrespectful) väittää, että se, mitä se on Libyan suhteen viime vuosina tehnyt, on ollut eduksi libyalaisille. Hän vertaa lännen politiikkaa erityisesti sen harjoittaman asekaupan näkökulmasta tilanteeseen, jossa perhettään panttivankina pitävälle raivopäälle annettaisiin ase ja väitettäisiin sitten, ettei olla vastuussa hänen teoistaan. Al-Ghwell itse asiassa väittää vastaan toiselle ohjelman vieraalle, britti-diplomaatti Sir Richard Daltonille, joka hetkeä aiemmin on puolustanut lännen politiikkaa ja väittänyt, että siinä on aina vaadittu muun muassa Libyaa kunnioittamaan esimerkiksi kansallisia ja poliittisia oikeuksia.

Samalla muistelen vaimoni kanssa edellisenä iltana ravintolassa käymääni keskustelua, ja yritän nyt kaikin voimin kirjoittaa tämän älykkäästi ja reilusti: Pohjois-Afrikan arabimaiden vallankumoukset ovat olleet huikean merkittävä prosessi juuri siksi, että ne ovat pakottaneet lännen ja pohjoisen näkemään näiden maiden kansalaiset ihmisinä, jotka omista erityisistä lähtökohdistaan pyrkivät autonomiseen päätöksentekoon ja mielekkäisiin lopputulemiin. Toisin sanoen nämä vallanpitäjiään vastaan nousseet ihmiset eivät ole ”vain arabeja”, jotka hyvin kauan ovat joutuneet kantamaan mystisen, mystifioidun ja fatalisoidun Toisen viittaa riippumatta omaan yhteiskuntaansa, yhteisöönsä ja voimavaroihinsa kohdistuvien muuttujien todellisuudesta.

Puhun ennen kaikkea eräänlaisesta folkloresta, poliittisen puheen ja median pintakiillon diskurssista, jossa arabi = muslimi = epädemokraattinen = uhka. Puhun siitä, miten helposti on uskottu, että arabimaat ovat epädemokraattisia ja epävakaita siksi, että ovat epädemokraattisia ja epävakaita muslimimaita, sillä muslimithan ovat uhka, koska keskittyvät arabimaihin, jotka ovat epädemokraattisia ja epävakaita, koska niiden väestö on muslimeita, jotka ovat uhka. Mutta että niiden kanssa on jotenkin tultava toimeen, koska öljy.

Gaddafi yritti televisioidussa sairauskertomuksessaan liittää Libyan tilanteen samaan jatkumoon esimerkiksi Venäjän vallankumouksen tai Tiananmenin aukion verilöylyn kanssa. Hän sanoi, että Kiinan yhtenäisyys - lue: kommunistisen puolueen valta-asema - oli arvokkaampi asia kuin aukiolle kerääntyneiden mielenosoittajien henki. Näin hän pyrki oikeuttamaan oman hallintonsa voimakkaan reaktion protestointia vastaan, vaikka toisaalta täysin epäjohdonmukaisesti väittikin, ettei ollut siihen mennessä määrännyt vielä ketään ampumaan laukaustakaan.

Näissä akuuteissa vallankumouksissa Gaddafin tai Mubarakin kaltaisten todellisuudesta irtaantuneiden ekstremistien on kuitenkin ollut mahdotonta nostaa oma viestinsä maailman huomion keskipisteeseen. Jotta se olisi onnistunut, olisi lännen tullut pitäytyä omassa, kieltämättä hyvin sitkeässä folkloressaan ja keskittyä näkemään protestoivat ihmiset yhä vain ja ainoastaan yhtenäisenä massana, jonka käyttäytyminen on jotenkin perustavanalaatuisesti erilaista. Hitaasti ja vaivalloisesti folklore on kuitenkin murtunut, kun on nähty, ettei taivas putoa, vaikka arabikansat itse kumoavat omien yhteiskuntiensa kieroutuneen status quon.

Sen sijaan diktaattorit itse eivät ole ymmärtäneet, että heidän omat kansalaisensa ovat jo kauan ennen epätoivoisten televisiopuheiden lähettämistä kyenneet murtamaan myytin itsestään.

Tässä kohtaa kuvaan tulee mukaan myös sähköinen viestintäteknologia ja sosiaalinen media.
Twitter, Facebook, Youtube ja vastaavat applikaatiot sekä näiden erilaiset luovat yhdistelmät ovat antaneet protestoijille identiteetin, äänen, nimen ja kasvot. Niiden monisyinen hyödyntäminen sekä vallankumouksen synnyttämisessä että sen forwardoinnissa ulkomaailmaan on luonut prosessin, jossa se, mitä tapahtuu Tahririn aukiolla tai Tripolissa, on ihmisten tiedossa jo ennen kuin paikallinen vallanpitäjä on ymmärtänyt reagoida siihen tai läntisen hallituksen neuvonantaja on ehtinyt analysoida, miten se muuttaa aiemmin vallinnutta liittolaissuhteiden geopoliittista anatomiaa. Kaiken lisäksi tämä on usein tapahtunut jonkun tietyn aktivistin tai aktivistien muodostaman viestiketjun nimissä sekä suoraan ja välittömästi tapahtumapaikalta. Ei ole enää ollut niin, että Mubarakin tai Gaddafin hallinto olisi diplomaattisessa umpiossa viestittänyt jotain moninkertaisesti vaivattua ja voideltua, johon länsi sitten olisi reagoinut sanomatta oikeastaan mitään, mikä lopulta muuttaisi asetelmaa, jossa arabimaa on olevinaan demokraattinen länsi uskovinaan, että demokratia vallitsee. Vaikka tietenkään hallinto ei nimenomaan pyri demokratiaan eikä länsi etenkään toivo sen pyrkivän, koska alueen vakaus ja öljy.

Vallankumoukseen ryhtyneet ihmiset, jotka ovat pakottaneet meidät näkemään itsensä ihmisinä, ei arabeina, muslimeina, olosuhteiden pakosta epädemokraattisen hallituksen alamaisina tai rättipäinä, ovat harpanneet kerralla monta valtavaa askelta. He ovat murtautuneet analogisen, yksisuuntaisen ja ylhäältä alaspäin suuntauneen viestintäparadigman palomuurin lävitse ja tulleet itse omalla äänellään kertomaan meille, että aikovat nyt nousta valtablokkiaan vastaan ja alkaa päättää ja puhua asioista toisin. Itse tajusin tämän, kun näin Al Jazeeralta aktivistien kuvaaman videon, jossa egyptiläisten mellakkapoliisien panssariauto peruuttaa mielenosoittajien päälle - ja jatkaa matkaansa pysähtymättä.

Lopullinen tajunnan räjähdys tapahtui, kun Tripolin verilöylyn toisena iltana näin Twitterin kautta välitetyn kuvan, jossa oli kaksi miehen ruumista sairaalan patjalla. Ruumiit olivat katkenneet vyötäröstä, eikä jäljellä ollut muuta kuin rintakehä, kädet ja pää - ja irtonainen, hyödytön, verinen selkäranka. Tällaisten kuvien jälkeen mikään vanhan paradigman mukainen yksipuolinen, kohtuuttomaan maltillisuusvaatimukseen puettu viranomaisviestintä ei ole enää kilpailukykyistä, sillä ihmiset tietävät jo, mitä todellisuutta sillä halutaan kaunistella tai mitä prosessin seuraamuksia vähätellä tai estää.

Enkä nyt halua viedä mystifiointia toiseen ääripäähän ja hehkuttaa, kuinka sosiaalinen media on pannut toimeen tai edes mahdollistanut vallankumouksen. Olisi myös naiivia kuvitella, että se, että osa nyt fokuksessa olevien maiden kansalaisista on voinut hyvin aktiivisesti osallistua esimerkiksi twitter-aktivismiin ja viestintään nopeasti etenevien protestien muuttujista, merkitsisi, että tällä olisi juurikaan merkitystä niille, joille kriittisintä on kamppailu äärimmäistä köyhyyttä ja vaikutusmahdollisuuksien olemattomuutta vastaan.

Hypoteesini koskee siis ennen kaikkea viestinnän ja aktivismin lajityyppiä ja teknistä toteutustapaa. Sen sijaan se, että yhteiskunta muiden oleellisten ja viestintääkin paljon oleellisempien välineiden avulla ja voimalla muuttuu avoimemmaksi, demokraattisemmaksi ja vapaammaksi, hyödyttää sen kaikkia jäseniä.

Pohjois-Afrikan arabidiktatuurien murtuminen pakottaa meidät rimpuilemaan irti yhdestä hyvin sitkeästä ja tekopyhästä kansainvälisen politiikan pakkomielteestä. Se on, että nämä maat eivät koskaan kykenisi siirtymään demokratiaan. Tätä kirjoittaessani olen todistanut pakkomielteen voimasta kahdella hyvin erilaisella, mutta vähintäänkin yhtä hämmentävällä tavalla. Olen lukenut dosentti Kyösti Tarvaisen kirjeen Vihreän liiton kansanedustajille, jossa tämä ilmoittaa totuudeksi seuraavaa: ”[S]itten kun muslimit saavat enemmistön, demokratiaa ”parannetaan” siten, että siihen lisätään moraali. Moraali tarkoittaa heille Muhammedin kertomien jumalallisten lakien (sharian) noudattamista.” Siksi Vihreät on Tarvaisen mukaan ”tehnyt väärin asettaessaan eduskuntaehdokkaaksi muslimeja”.

Olen toisaalta myös nähnyt, kuinka Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad lausuu televisiossa seuraavaa: ”On vaikea kuvitella ihmistä, joka voi ampua tai pommittaa omia kansalaisiaan. Katson vahvasti, että jokaisen pitäisi antaa omien kansalaistensa puhua vapaasti ja suostua heidän vaatimuksiinsa. Miten vallanpitäjä voi pommittaa omia ihmisiään, ja sitten sanoa, että jos kukaan väittää vastaan, tapan heidät? Ihmisten pitäisi saada olla vapaita, ja heillä pitäisi päätöksentekovalta. Uskon, että koko maailma on hyvin järkyttynyt siitä, mitä Libyassa tapahtuu. Vallanpitäjien tulee taipua kansalaisten vaatimuksiin, mutta tietenkin, onhan kaikkien niiden kohtalo määrätty, jotka eivät kunnioita kansalaistensa tahtoa.”

Sekä Tarvainen että Ahmadinejad, vaikka he elävätkin täysin eri sfääreissä, joissa heillä on hyvin erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa maailman tilanteeseen, ovat täydellisesti vieraantuneet omasta välittömästä todellisuudestaan. Kumpikin heistä halveksuu demokratiaa ja ihmisten vapautta päättää itse, millaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa he tahtovat elää.

Pakkomielteistä on kuitenkin rimpuiltava eroon. Kun katson Gaddafin psykoottista tv-esiintymistä, josta Al Jazeera meitä yhä uudestaan muistuttaa, oivallan kuitenkin hyvin kirkkaasti, että joskus se vain on auttamattomasti liian myöhäistä. Silloin mikä tahansa inhimillisesti hyväksyttävä ja ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa kunnioittava interventio, joka riisuu vaarallisen vallanpitäjän valta-asemastaan, on välttämätön toimenpide. Siksi haluan katsoa Al Jazeeraa, siksi seurata Twitterissä kirjoittavien lukuisten ja hyvin erilaisten ihmisten viestintää - jotta tunnistaisin se hetken, jolloin todellinen käänne tapahtuu, ja maailma muuttuu olennaisella tavalla toisenlaiseksi. Se tapahtuu parhaillaan.