Ottawan sopimus raivaa maailmaa miinattomaksi - 80 % valtioista on jo liittynyt mukaan

Jalkaväkimiinat kylvävät kauhua ja kärsimystä kauan sen jälkeen, kun rauhansopimus on astunut voimaan ja muut aseet vaienneet. Maahan hautautuneet miinat säilyttävät räjähdysvalmiutensa yli 50 vuotta, ja perhosmiinat houkuttelevat lapsia mielenkiintoisella ulkonäöllään.
Miinoitettuja peltoja ei voi viljellä, ja kalliit miinanraivausoperaatiot syövät varoja yhteiskunnan jälleenrakentamiselta. Myös pakolaisten vaikea tilanne pitkittyy, kun miinat estävät kotiinpaluun. Jo 156 maata on kuitenkin jo allekirjoittanut miinat kieltävän sopimuksen.

Miinanraivausta Sri Lankassa 2010.

Miinaräjähdysten siviiliuhrit ja miinoitettujen alueiden vaikutukset jälleenrakennusponnisteluihin nousivat otsikoihin 1990-luvun alkupuolella, kun räjähdyksissä silpoutuneiden siviilien määrä kasvoi konfliktien päättymisen jälkeen sekä Kambodzhassa, Angolassa, Mosambikissa että Afganistanissa. Menestyksekkään kansainvälisen kampanjan huipentumana Kanadan silloinen ulkoministeri Lloyd Axworthy teki aloitteen jalkaväkimiinojen käytön, valmistuksen ja kaupan kieltävän sopimuksen laatimisesta. Sopimus hyväksyttiin Ottawassa 5. joulukuuta 1997. Samana vuonna kansainväliselle miinojen vastaiselle kampanjalle ICBL:lle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto.

Ottawan sopimuksen on allekirjoittanut 80 prosenttia maailman valtioista. Sopimukseen liittymättömien 39 maan listalla ovat muun muassa Kiina, Venäjä, Yhdysvallat, Intia, Pakistan, monet Lähi-idän valtiot – ja vielä ainakin vuoden verran myös Suomi. Suomen pysytteleminen sopimuksen ulkopuolella on herättänyt vuosien varrelle ihmetystä kansainvälisillä areenoilla, mutta maamme aktiivisuus humanitäärisissä miinanraivausohjelmissa ja periaatteellinen myötämielisyys sopimuksen tavoitteita kohtaan on lieventänyt kritiikkiä.

Viimeisin Ottawan sopimuksen toteutumista seuraava Landmine Monitor kirjasi 3956 miinojen uhria, joista 70 prosenttia oli siviilejä. Tietoon tulleiden uhrien määrä väheni 28 prosentilla vuoteen 2008 verrattuna. Todellinen uhrien määrä on kuitenkin aina raportoituja korkeampi, ja heikko turvallisuustilanne on vaikeuttanut luotettavien lukujen keräämistä erityisesti Pakistanista ja Afganistanista.

Vain kolme maata tuottaa miinoja aktiivisesti

Vuosina 2009-2010 miinoja raivattiin ennätyksellisen rivakasti: Yli 198 km2 miinoitettuja alueita palautettiin käyttökelpoisiksi raivaamalla alueilta yhteensä 255 000 henkilömiinaa ja 37 000 tela- ja ajoneuvomiinaa. Entisiltä taistelukentiltä raivattiin yli 2.2 miljoonaa räjähdettä 395 km2 laajuiselta alueelta.

Nämä Humanitääriset miinanraivausponnistelut keskittyivät viiteen maahan, sillä 80 prosenttia raivatuista alueista sijaitsivat Afganistanissa, Kambodzhassa, Kroatiassa, Irakissa tai Sri Lankassa. Vuosina 2009-2010 miinanraivausurakkansa saivat kokonaan päätökseen Albania, Kreikka, Nicaragua, Ruanda, Tunisia, Sambia ja Kiina. Erityisesti Kiinan miinanraivausurakka on ollut mittava, sillä 1990- luvulla maan raja-alueilla arvioitiin olevan noin 10 miljoonaa miinaa. Maa ei ole Ottawan sopimuksen jäsen, mutta on ilmaissut kannattavansa sopimuksen yleisiä tavoitteita.

Ennen vuotta 1997 arviolta 55 maata valmisti jalkaväkimiinoja, nyt aktiivisten tuottajien listalla on jäljellä enää kolme maata - Myanmar, Pakistan ja Intia - ja laillinen jalkaväkimiinakauppa on tyrehtynyt täysin. Ainoa jalkaväkimiinoja aktiivisesti käyttävä hallitus on Myanmarissa. Venäjä käytti miinoja sotilaallisissa operaatioissaan viime vuosiin saakka, mutta vuonna 2010 Venäjä voitiin jättää ensimmäistä kertaa pois käyttäjälistalta.

Miina-alueen kyläläisiä Sri Lankassa 2010.

Innokkaimmin odotetaan Yhdysvaltoja

Armeijat ovat luopuneet jalkaväkimiinojen aktiivikäytöstä, mutta Afganistanissa, Kolumbiassa, Intiassa, Myanmarissa, Pakistanissa ja Jemenissä toimii miinoja taisteluaseinaan käyttäviä aseellisia joukkoja. Huolena onkin sopimuksen laajentaminen myös ei-valtiollisten joukkojen piiriin; tähän mennessä 41 aseellista ryhmää Afrikasta, Aasiasta ja Lähi-idästä on liittynyt Geneva Call -järjestön ajamaan ”Deed of commitments” -miinankäyttökieltoon. Euroopassa Turkin alueella toimiva Kurdistan People’s Congress/Kurdistan Workers’ Party on myös tämän sopimuksen jäsen.

Myös varsinaisen Ottawan sopimuksen allekirjoittajamaiden lisääminen nykyisestä 156 on osoittautunut työlääksi, sillä uusia allekirjoituksia ei ole saatu sitten vuoden 2007, jolloin Palau liittyi sopimukseen. Puola on ratifioimassa Ottawan sopimusta vuonna 2012, Libanon on väläytellyt sopimukseen liittymistä joskus hamassa tulevaisuudessa. Tällä hetkellä odotetaan ehkä innokkaimmin Yhdysvaltojen jäsenyyttä.

Yhdysvallat osallistui Ottawan valmisteluprosessiin, ja Clintonin hallinto ehti jo asettaa liittymistavoitteen vuoteen 2006. Bushin kaudella aikeet sopimuksen allekirjoittamisesta kuitenkin kuopattiin, kunnes Obaman presidenttiys herätti uudelleen toiveita maan saamisesta mukaan. Obaman hallinto onkin käynnistänyt maamiinapolitiikan uudelleenarvioinnin, ja senaatissa miinakiellolla on enemmistön kannatus; vuonna 2010 Obama myös vastaanotti 68 senaattorin allekirjoittaman vetoomuksen sopimuksen puolesta. Yhdysvallat on rahoittanut anteliaasti humanitääristä miinanraivausta ja lisännyt parina viime vuonna tuntuvasti tukeaan eritoten uhrien avustamiseen.

Takarajat eivät ole pitäneet

Ottawan sopimuksen myötä jäsenmaat ovat tuhonneet varastoistaan yhteensä 45 miljoonaa jalkaväkimiinaa ja isoja maa-alueita on saatu raivattua takaisin siviilikäyttöön. Haasteita on kuitenkin runsaasti, sillä 66 valtiota ja seitsemän muuta aluetta kärsii yhä jalkaväkimiinoista.

Sopimusta ja sen toteutumista on arvioitu kahdessa niin sanotussa tarkistuskonferenssissa: Nairobissa Keniassa marras-joulukuun vaihteessa 2004, ja Cartagena de Indiasissa Kolumbiassa 30.11.-4.12.2009. Cartagenan konferenssiin osallistui 127 sopimusosapuolta ja 18 tarkkailijaa, joista yksi oli Suomi. Keskustelun pääpaino oli humanitäärisissä näkökohdissa ja sopimuksen toimeenpano-ongelmissa.

Cartagenassa herätti närää joidenkin jäsenvaltioiden vitkuttelu miinavarastojen tuhoamisen suhteen  esimerkiksi Ukraina, Valko-Venäjä, Kreikka ja Turkki ovat jo myöhässä asetetuista määräajoista. Ukraina ja Valko-Venäjä ovat ilmaisseet tarvitsevansa rahoitusapua varastojen tuhoamiselle, mutta tähän mennessä kansainvälistä rahoitusta ei ole järjestynyt.

Useat maat ovat myös ilmoittaneet jäävänsä jälkeen miinanraivaukselle asetetuista takarajoista. Vuoden 2010 Landmine Monitorin julkaisemisen yhteydessä Stuart Casey-Maslen Norwegian People’s Aid -järjestöstä totesi, että liian monet jäsenmaat, joille myönnettiin jatkoaikaa raivaustyöhön vuosina 2008 ja 2009, ovat edistyneet vain etanan vauhdilla. Räikein tapaus on Venezuela, missä miinanraivausta ei ole edes aloitettu, vaikka sopimuksen ratifioinnista on kulunut jo kymmenen vuotta.
Yksi raivauksen suurimmista haasteista on sopimukseen vuonna 2008 liittynyt Irak. Se on maailman miinoitetuimpia maita ja UNDP:n raportti vuodelta 2009 arvioi, että suotuisastikin etenevänä raivaus kestää siellä vielä vuosikymmeniä. Pelkästään Irakin miinoitettujen raja-alueiden pinta-alaksi arvioidaan 6370 km2, ja Irakin liittymisraportin mukaan yksin Irakin ja Iranin sodan aikana miinoja kylvettiin maastoon yli 18 miljoonaa kappaletta.

Raivaus on valtava urakka

Miinanraivaus ei toki ole helppoa eikä halpaa. Yhden miinan tuhoaminen maksaa paikasta ja käytetystä tekniikasta riippuen noin 300-1000 dollaria. Miinanraivausteknologiaa on kehitetty, mutta monissa paikoissa kustannustehokkain tai ainut vaihtoehto on yhä manuaalinen miinojen tunnistaminen ja deaktivointi. Miinojen etsimisessä käytetään metallinpaljastimien lisäksi apuna niin koiria, rottia kuin mehiläisiäkin. Apureista riippumatta raivaus etenee hitaasti.

Miinoista kärsivät valtiot ja kansainvälinen yhteisö käyttivät humanitääriseen miinanraivaukseen 622 miljoonaa dollaria vuonna 2009. Määrä on pysynyt viime vuodet suurin piirtein samana, ja rahoittajista anteliaimpia ovat Yhdysvallat, EU, Japani, Norja ja Saksa. Suomi on osallistunut raivausponnisteluihin viime vuosina noin viiden miljoonan euron vuosittaisella panoksella, ja suunnitelmissa on jatkaa rahoitusta samalla tasolla. Summat kuulostavat suurehkoilta, mutta raivattavaa on valtavasti, ja myös miinojen uhrien kuntouttamiseen ja miinauhan halvaannuttamien yhteisöjen taloudelliseen kehittämiseen tarvitaan jatkossakin runsaasti resursseja. Siksi Ottawan sopimuksen toteutumisen säännöllinen seuranta ja kansainvälinen kampanjointi on tärkeää vielä pitkään.

Miina tuottaa moninkertaista tuhoa

Jalkaväkimiinasopimus tuntuu purevan, mutta miinoista eroon pääseminen ei välttämättä tarkoita räjähteiden tai siviiliuhrien häviämistä. Afganistanissa erilaiset improvisoidut, miinamaiset räjähteet aiheuttavat jatkuvasti sekä siviili- että sotilasuhreja. Pyykkipoika ja kuminauha- laukaisimella varustetut räjähteet eivät edusta uusinta aseteknologiaa eivätkä maksa juuri mitään, mutta aiheuttavat hirvittävää tuhoa. Ison-Britannian eliittijoukkojen pomminpurkajien työstä kertovan Bomb Hunters -kirjan mukaan nyrkkipajaräjähteen turvalliseen purkamiseen saattaa kulua viisi tuntia. Siinä ajassa jossain on väsätty jo 20 uutta kellarimiinaa ja levitetty niitä tienvarsille.

Uhrien tukeminen on tärkeä osa jalkaväkimiinakampanjaa. Raajan korvaavat proteesit ovat kalliita, ja työkyvyn palauttamiseen tarvitaan pitkäkestoista fysioterapiaa ja psyko-sosiaalista tukea. Tutulla vedenhakureitillä tai koulumatkalla miinan uhriksi joutuminen myös traumatisoi pahasti. Uhrien kannalta on siksi myönteistä, että Cartagenan toimintasuunnitelma vuosille 2010-2014 painottaa uhrien avustamisen tärkeyttä Ottawan sopimuksen toteuttamisessa. Myönteistä on myös, että YK:n vammaisten oikeuksien toimeenpano alkoi monissa maissa juuri räjähteiden uhrien aseman parantamisella. Lisäksi elokuussa 2010 voimaanastunut rypäleasesopimus asettaa vahvan velvoitteen uhrien avustamiseen.

Lähteet:

Landmine Monitor 2010: www.the-monitor.org
Geneva Call: www.genevacall.org
ICBL: www.icbl.org
Sean Rayment: Bomb Hunters. In Afghanistan with Britain’s Elite Bomb Disposal Unit, Collins, 2011