- Sadankomitean ja Rauhanliiton julkaisivat Pax-lehteä vuoteen 2018 saakka. Voit edelleen tutustua lehden arkistoon. »
- Nähdään 2020 »
- Lasten rikosoikeudellinen vastuu ja lapsisotilas Dominic Ongwenin tapaus Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa »
- Suomen puolustusmenot ovat Euroopan kärjessä »
- 1963 – Suomi murroksen keskellä »
- Sadankomitean linja »
- Mitä kuuluu rauhanlähettiläille? »
- Kansainvälinen rikostuomioistuin antaa toivoa sorretuille rohingyoille »
- Nuoret mukaan päättämään rauhasta ja turvallisuudesta »
- Katuväkivalta Kapkaupungissa »
- 20 vuotta Rauhankoulua »
- Kirja-arvio: Hävittäjähankinta on poliittinen päätös »
- Aseistakieltäytymisuutisia »
- Sadankomitean rauhanpalkinto kansainvälisen oikeuden tutkija Jarna Petmanille »
- Turkkia rakennetaan luonnon ja ihmishenkien kustannuksella »
- Kaupungistuminen ja ilmastonmuutos uhkana turvallisuudelle kehitysmaissa »
- David McReynolds 1929-2018 »
- Kirja-arvio: Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa »
- Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa »
- Arkinen seitan ja perunamuussi »
- Valkoiset unikot - pasifistisymbolilla nationalismia vastaan »
- Onnea Matti Mäkelä 70 vuotta! »
Mobenhagen – ilmastoaktivismia ja poliiseja Kööpenhaminassa 10.-15.12.2009
Kuva: Maria Förbom
Miksi halusin osallistua mielenosoitusmarssille Kööpenhaminassa, jossa poliisilla oli kohtuuttomat toimivaltuudet ja jossa epäonnistuttiin surkeasti maaiman pelastamisessa?
Osallistuin Vasemmistonuorten ja Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton organisoimalle matkalle Kööpenhaminaan ilmastokokouksen aikana 10.-15.12.2009. Miksi? Uskon miljoonien muiden ihmisten tavoin toivoneeni, että kokouksessa syntyisi oikeudenmukainen, kunnianhimoinen ja laillisesti sitova kahvihuonekaasupäästöjä rajoittava sopimus. Ounastelin, että Kööpenhamina saattaisi olla historiallisesti merkittävä tapaus ja ainakin vuoden 2009 merkityksellisin tapahtuma maailmassa.
Halusin myös tukea ilmastokokouksen onnistumista ja kannustaa päättäjiä sopimuksen aikaansaamiseen. Helposti tulee mieleen, että yksi ihminen ei missään asiassa voi vaikuttaa, ja ettei oma osallistuminen mielenosoituksiin vaikuta mihinkään. Toisaalta, jos kaikki 100 000 lauantain 12.12. mielenosoituksessa ollutta ihmistä olisi ajatellut näin, ei paikalle olisi tullut ketään. Me emme ole pieniä ihmisiä näissä emmekä oikeastaan missään muissakaan asioissa, ja yksittäisen ihmisen vastuulla on toimia oikeudenmukaiseksi katsomallaan tavalla. Näiden ajatusten oheen voi liittää muutaman Vallankumouksen hedelmiä -blogissakin mainitun konkreettisen syyn lähteä mukaan: kokemusten hakeminen, verkostoituminen, nautinto ja mielenkiinto.
Ilmastokokouksen uutisointi Suomessa keskittyi neuvottelujen tilanteen ja tulosten lisäksi mielenosoituksista ja kahakoista raportoimiseen, vaikka myös rauhanomaisia ja rakentavia kokousaktivismin keinoja esiteltiin. Oma vaikutelmani kuitenkin oli, että jutuissa keskityttiin suurelta osin epäolennaisuuksiin, kuten esimerkiksi Helsingin Sanomissa 11.12.2009 ja 13.12.2009
Ilmaisunvapaus ja poliisivaltuudet
Helsingin Sanomat uutisoi 13.12., että Tanskan poliisi oli sikäläisen Amnestyn osaston mukaan
saanut liian suuret valtuudet puuttua ilmaisunvapauteen. Tämä oli paikan päällä helppo uskoa. Poliisilla oli mielenosoitusten aikana tapana saartaa osa osallistujista ja istuttaa heitä kadulla. Sen jälkeen osa mielenosoittajista pidätettiin ja muut päästettiin vapaaksi. Se väkimäärä, jota poliisi näin häiriköi, oli koko mielenosoittajien määrään nähden toki pieni, mutta silti muutamat omasta ryhmästämmekin olivat vähällä joutua kiinni. Myös toisten suomalaisten kuulimme perjantai-, lauantai- ja sunnuntai-iltoina päätyneen poliisin haltuun. Ilmeisesti ketään ei kuitenkaan varsinaisesti pidätetty, vaan kaikki pääsivät saman yön aikana vapaiksi.
En voi esittää viatonta ja väittää, etteikö meille olisi kerrottu, että sunnuntaille oli etukäteen suunniteltu perinteistä mielenosoituskulkuetta toiminnallisempaa aktivismia. Ihmiset menivät paikalle omalla vastuulla ja monet, minä mukaan lukien, eivät kyseiseen mielenosoitukseen lainkaan osallistuneet. Joidenkin matkalaisten joukossa nostatettiin toki radikaalimpaakin mielenosoitustenhenkeä, mutta kuinka uhkaava lopulta on demonstraatio, jossa estetään liikeyritysten toimintaa asettumalla istumaan niiden ovien eteen? Kuinka rauhanomainen mielenosoituksen pitää olla, jotta poliisi ei sitä suoranaisesti estä? Oma käsitykseni ilmaisunvapaudesta on, että kansalaisaktivismi itsessään kuuluu demokratiaan ja on jopa suotavaa. Mielipiteen esittämisen epäkonventionaalisilla tavoilla tulee olla sallittua.
Mitä johtopäätöksiä poliisin reaktioista sitten voi tehdä? Ensiksikin on ymmärrettävä mielenosoitusten mittasuhteet: Vaikka osa kansalaisjärjestöjen ja liikkeiden edustajista oli valmis käyttämään fyysisiä keinoja, valtava enemmistö paikalla olleista ei näin tehnyt. Poliisi sen sijaan reagoi proaktiivisesti, käytti monesti liian kovia otteita ja pysäytti liian monia ihmisiä. Media raportoi kiinniotetuista, mutta ei aina välittänyt mielikuvia tapahtumien iloisesta ja rauhallisesta muutoshengestä. Sunnuntain mielenosoituksessa, johon Tanskan Amnestykin viittasi, huomio kiinnittyi lopulta vain pidätettyihin mielenosoittajiin ja siihen, että näillä oli hallussaan ”muun muassa kiviä ja kaasunaamareita”.
Helsingin Sanomien jutussa lauantaina mielenosoituksesta onneksi kerrotaan, että tunnelma paikan päällä oli innostunut ja mieltä kohottava. Tämä pitää nimittäin paikkansa: Oli todella upeaa kävellä tuntikausia keskellä mielenosoittajien virtaa, joka jossain vaiheessa jatkui ilmeisesti katkeamattomana lähtöpaikalta määränpäähän Bella Centerin edustalle asti. Ihmisiä oli paikalla paljon, ja tunnelma isossa ihmisjoukossa oli ainutlaatuinen. Itse kävelin lähellä eri maiden vihreiden ryhmittymiä enkä kohdannut matkan varrella ongelmia, vaikka yksi kanssakävelijöistä myöhemmin sanoikin kuulleensa alkumatkasta ilotulitteiden ääniä. Eri puolilta maailmaa tulleiden kansalaisryhmien lauluja ja huutoja oli sen sijaan hauska kuunnella.
Oli matkan varrella koreografiaakin, sillä muutaman kerran meksikolainen aalto eteni edestäpäin pitkin mielenosoittajien tulvaa. Jotkut porukat pysähtyivät hetkeksi, ottivat ikään kuin vauhtia ja juoksivat sitten eteenpäin innostuneena tuuletuksena. Koko matkan ajan kannettiin mukana runsaasti erilaisia kylttejä, joista eri aatteellisten suuntausten edustajat saattoi tunnistaa.
Kyynelkaasua Kristianiaan
Lähdimme Kööpenhaminasta varhain maanantaiaamuna 14.2. Jotkut ryhmästämme olivat suunnitelleet illanviettoa Kristianian kaupunginosassa, mutta matkalla kuulimme, poliisi oli sunnuntaina jälleen kerran hyökännyt kaupunginosaan vesitykkien ja kyynelkaasun avulla. 15.12. myös Helsingin Sanomat kertoi maanantai-illan uusista yhteenotosta mielenosoittajien ja poliisin välillä.
Itse kokouksen tunnelmaa kuvaa aktivistien ja kansalaisjärjestöjen edustajien vaikeudet löytää majoituspaikkaa Kööpenhaminasta. Me kokoukseen busseilla tulleet suomalaiset majoittauduimme lähellä Kööpenhaminan keskustaa sijaitsevassa Frie Gymnasiet -lukiossa. Paikka oli originellisti graffitien peitossa, eikä suihkumahdollisuutta ollut. Allekirjoittanut kävikin sunnuntaina parin muun reippailijan kanssa pesulla Kristianian yleisessä saunassa.
Vallankumouksen hedelmiä -blogissa kirjoitetaan myös siitä, miten poliittisissa nuorisojärjestöissä valmistauduttiin poliisien toimenpiteisiin mielenosoituksissa. Tämä on järjestöjen arkipäivää maailmalla ja paikoin myös Suomessa: ”Tanskassa poliisit hallinnoivat skeneä [suomalaisia poliiseja] joustavammin. He tapaavat liikkua enemmän, nopeammin ja aggressiivisemmin. Poliisilla on tapana ajaa panssariautoillaan suoraan väkijoukkoja päin, ottaa ihmisiä pikaisesti kiinni ja häipyä odottelemaan seuraavaa iskua - tällä tähdätään mielivaltaan ja paniikin synnyttämiseen. Toinen taktiikka on jyrätä mielenosoittajia päin vahvalla panssariauto-poliisi-kyynelkaasukranaattirintamalla.”
Vaikka lienee ymmärrettävää, että mellakoinnit ja väkivallanteot pyritään estämään, voi poliisin toimintaa aiheesta myös kritisoida. Mielenosoittajien toiminnan vaikeuttaminen ja estäminen on periaatteessa fasistista toimintaa, sillä järjestäytymis- ja sananvapaus takaavat ihmisille oikeuden kokoontua mielenosoituksiin. Tietyissä poliittisissa nuorisojärjestöissä ja järjestäytymättömien anarkistipiirien keskuudessa pidetään myös itsestään selvänä, ettei poliisi käytännössä aina suinkaan toimi niin, että rauhanomaiset mielenosoitukset olisivat mahdollisia.
Kuitenkin myös mielenosoittajien toimintaa voi kritisoida: Kiviä heittämällä ja ikkunoita rikkomalla saa poliisin ja tiedotusvälineiden katseen kiinnittymään itseensä, ja Kööpenhaminassa juuri mellakointi varasti suhteettoman suuren huomion. Aggressiivisten ja väkivaltaisten keinojen käyttöä on vaikea puolustella kun tietää, miten yksipuolisen kuvan ne antavat 100 000 ihmisen tunteja kestäneestä marssista halki kaupungin.
Vallankumouksen hedelmiä -blogin mukaan Kööpenhaminan epäonnistuminen olikin kaksinkertainen: myös yhteiskunnalliset liikkeet epäonnistuivat. Liikkeiden sisäisiä jakolinjoja ei ylitetty, taktiikat olivat vanhoja ja tavoitteet epämääräisiä. Blogin mukaan liikkeet myös epäonnistuivat poliisin yllättämisessä. Konfrontaatio tai poliisin harhauttaminen siis ovat ilmeisesti kuitenkin osalle yhteiskunnallisten liikkeiden aktiiveja konkreettisia tavoitteita.
Akkreditoitua aktivismia?
Yksi Kööpenhaminan kokouksen epäonnistumisista kiteytyi siinä, miten vaikeaa akkreditoitujen kokousedustajien oli päästä kokouspaikalle Bella Centeriin. YK myönsi alunperin 45 000 osallistumislupaa, vaikka kokouspaikalla oli tilaa vain 15 000 ihmiselle. Ne kansalaisjärjestöjen edustajat, jotka ehtivät akkreditoitua varsinaiseen kokoukseen mutta joiden passit mitätöitiin Bellan tilaongelmien vuoksi, ohjattiinkin kokouskeskus Forumiin, jonne tanskalaiset järjestäjät lupasivat suoran videoyhteyden varsinaisesta kokouksesta.
Bella Centerin turvatoimet ja kulkulupien myöntäminen veivät myös suunniteltua enemmän aikaa, ja jonotusaikojen kylmässä talvisäässä kerrottiin venyneen jopa yhdeksään tuntiin. Tanskan ympäristöministeri ja kokouksen ensimmäisen viikon puheenjohtaja Connie Hedegaard pahoitteli kaaosta - hänen mukaansa hyväksyttyjen osanottajien määrä oli suuri, koska väen ajateltiin kahden viikon aikana vaihtuvan. Ilmeisesti näin ei käynyt
Kansalaisjärjestöjen edustajien suuri määrä ja halu pysyä kokouspaikalla osoittaa kuitenkin sen vakavuuden, jolla tapahtumaan suhtauduttiin. Missään maailmassa ei liene aiemmista kansainvälisistä kokouksista kokemusta yhtä suuresta kansalaisosanotosta.
Helsingin Sanomien uutisoinnin perusteella näyttää siltä, että kansalaisdemonstraatioita suvaittiin varsinaisella kokouspaikalla parhaiten neuvottelujen alkuvaiheessa. Loppua kohden suhtautuminen näyttäisi sen sijaan muuttuneen huomattavasti suvaitsemattomammaksi .
Järjestöjä kuitenkin alunperinkin selvästi laiminlyötiin muun muassa estämällä niiden akkreditoitujen edustajien pääsy viralliselle kokouspaikalle. Onkin ilmeistä, että järjestäjät ja ilmastoneuvotteluita pyörittävä YK:n organisaatio eivät ottaneet luonto- ja ympäristöjärjestöjen roolia kokouksessa vakavasti. Kokonaiskuvaksi jäi, että kansalaiset ja kansalaisjärjestöt olivat demonstraatioineen vain tiellä kokouksessa, jossa kuitenkin surkeasti epäonnistuttiin ilmastosopimuksen luomisessa.