Yhdessä rauhaa - 110-vuotias rauhanliike satavuotiaassa Suomessa

Lähes satakymmenen vuotta sitten kuului uutisia Tampereelta – Suomi oli saanut ensimmäisen rauhanjärjestönsä, niin kutsutun vanhan Suomen Rauhanliiton. Tuota päivää, 10.2.1907, voidaan pitää suomalaisen rauhanliikkeen syntymäpäivänä. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin, joulukuussa 1917, Suomen eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen.

Vuonna 2017 vietetäänkin kaksinkertaista juhlaa. Juhlistamme 100-vuotiasta Suomea ja 110-vuotiasta suomalaista rauhanliikettä.Tuplajuhlavuonna 2017 on herkullista perehtyä tarkemmin rauhanliikkeen ja Suomen yhteiseen historiaan. Erityisesti minua kiinnostavat vielä kirjoittamattomat ja vähän tunnetut tarinat. Siksipä tässä artikkelisarjassa teen sukelluksia yksittäisiin hetkiin arkistoaineistojen kautta. Tulevissa artikkeleissa syvennyn esimerkiksi rauhanliikkeen suhteeseen vuoden 1918 sisällissotaan ja rauhanliikkeeseen Lapin jälleenrakentamisessa. Entä mitä kiinnostavia tarinoita rauhanliikkeestä löytyy Suomen kulttuurihistoriasta? Sarjan johdannoksi haluan kuitenkin luonnostella yleisiä piirteitä suomalaisesta rauhanliikkeestä.

Rauhanliikkeen historiaa katsotaan usein sotien kautta, ja joskus rauhanaktivismi samaistetaan sodanvastustamiseen. Totta onkin, että kansainvälinen rauhanliike on usein vahvimmillaan sotien aikoihin. Suomalaisenkin rauhanliikkeen nousukaudet – maailmansotien välillä, 1960-luvulla, 1980-luvulla ja 2003 – selittyvät kansainvälisten konfliktien nostattamalla sodanvastaisuudella. Tämä on kuitenkin vain osa tarinaa. Rauhanliike on muutakin kuin näyttäviä mielenosoituksia. Se on pitkäjänteistä työtä rakenteiden ja kulttuurin muuttamiseksi, lainsäädännön uudistamiseksi ja ihmisten kouluttamiseksi. Siksi rauhanliikkeen historiassa on paljon jatkuvuutta. Monet teemat, joita rauhanliike edisti vuonna 1907, ovat yhä rauhanjärjestöjen agendalla.

Samaan aikaan rauhanliike on elävä ja kehittyvä liike, joka on pyrkinyt vastaamaan kulloisiinkin ongelmiin ja tarpeisiin. 110-vuotiaan suomalaisen rauhanliikkeen ja 100-vuotiaan Suomen tarinat kietoutuvat tiiviisti yhteen. Rauhanliikkeessä on kuunneltu tarkalla korvalla, mitä päättäjät ja vaikuttajat ovat puhuneet väkivallasta ja aseista ja etsitty parhaiten toimivia keinoja edistää rauhaa. On seurattu, millaiset arvot ja ihanteet ovat vallinneet yhteiskunnassa ja pyritty muuttamaan niitä väkivallattomaan suuntaan. Kansainvälisestä rauhanliikkeestä on haettu ideoita siihen, kuinka Suomesta voisi tehdä rauhallisemman ja rauhanrakentajan. Yhteiskunnalliseen keskusteluun on tuotu rauhan ääntä – oli aiheena sitten sisällissodan muistaminen, suhtautuminen kylmään sotaan tai pakolaisten oikeudet.

Vaikka osallistuminen kotimaiseen keskusteluun on ollut elintärkeää, suomalaisen rauhanliikkeen historiaa ei voisi kirjoittaa irrallaan kansainvälisestä rauhanliikkeestä. Pasifismi, antimilitarismi ja erilaiset rauhanaatteet ja -teoriat saapuivat Suomeen ja saivat vaikutteita muualta maailmasta. Jo ensimmäisten suomalaisten rauhanjärjestöjen toimintaan kuului kansainvälisen kirjallisuuden kääntäminen, ja useimmiten inspiraatio järjestön perustamiseenkin saatiin ulkomailta. Suomalaiset rauhanaktiivit ovat myös olleet tiiviisti yhteydessä kollegoihinsa muualla, käyneet kirjeenvaihtoa, toteuttaneet kansainvälisiä kampanjoita Suomessa ja osallistuneet kansainvälisiin tapahtumiin.

Yhtä tiiviit ovat olleet suhteet muihin suomalaisiin kansalaisjärjestöihin ja liikkeisiin. Alkuaikoina lähellä rauhanliikettä toimivat esimerkiksi työväenliike ja naisasialiike, ja rauhanliikkeen aktiivit kiinnostuivat jo varhain muun muassa ihmisoikeus-, demokratia- ja vähemmistökysymyksistä. Sittemmin yhteistyöpiirit ovat laajentuneet entisestään, ja rauhantyöhön sisällytetään esimerkiksi ilmasto- ja ympäristöteemoja. Rauha on alusta alkaen ymmärretty liikkeessä laajemmin kuin sodan puutteena, mutta nykyään käsite on kenties holistisempi kuin koskaan.

Yhteistyö ja verkostot luonnehtivat myös rauhanliikkeen keskinäisiä suhteita. Läpi Suomen historian rauhanliike on koostunut useista järjestöistä, ryhmistä ja yksittäisistä ihmisistä. Keskeiset päämäärät ovat olleet yhteiset, mutta liike on ollut moniääninen ja -arvoinen. Eri ammattikunnilla ja uskonnollisilla ja poliittisilla ryhmillä on ollut omia järjestöjään, ja rauhanaatteen perustana on ollut hyvinkin erilaisia ideologioita. Joskus erimielisyys esimerkiksi rauhantyön keinoista on johtanut riitautumiseenkin, mutta useimmiten rauhanliikkeen moninaisuutta on arvostettu ristiriidoistakin huolimatta. Radikaaleimmasta maltillisimpaan – jokaiselle rauhantyöstä kiinnostuneelle on löytynyt oma yhteisönsä tai sellaisen on voinut perustaa.

Suomalaisen rauhanliikkeen historia on siis yhteistyön, verkostoitumisen ja vuoropuhelun historiaa. Se on tarinoita siitä, kuinka on pyritty tunnistamaan ajankohtaiset rauhankysymykset, etsimään sopivat keinot ja edistämään rauhaa yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Rauhanliikkeen historia on kohtaamisia, keskusteluja ja väkivallattomia konflikteja; ajatuksia, puheita ja toimintaa. Ennen kaikkea rauhanliike on ollut ja on ihmisten liike, joka on saattanut yhteen rauhasta kiinnostuneet ja tarjonnut mahdollisuuksia toimia. Sitä rauhanliike on myös tänään: moniääninen rauhanrakentajien koti, jonka ovet ovat auki uusille ajattelijoille ja tekijöille.