Georgian kriisin syitä ja seurauksia - Vahvistuva Venäjä kansainvälisten suhteiden haasteena

Kirjoittaja:

data-cke-saved-src=/files/u1/PAX_Georgia-Ven__j__.jpg

Venäjän ja Georgian kriisin puhkeamispäivä eli 7. elokuuta 2008 on saanut useita lempinimiä. Ulkoministeri ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:n puheenjohtaja Alexander Stubb puhuu maailmanpolitiikan käännekohdasta, puolustusministeri Jyri Häkämies vaatii puolustusmäärärahojen nostoa ja Nato-kannattajat ottavat aiheesta kaiken irti omassa lobbauksessaan. Pax istahti alas kansanedustaja Heidi Hautalan, Aleksanteri-instituutin tutkija Mikko Palonkorven ja Rauhanliiton puheenjohtaja Kalevi Suomelan kanssa analysoimaan tilannetta syvemmälti.

 kuvitus Micaela Morero.

Venäjän motiiveja reagointinsa laajuuteen on arvioitu laidasta laitaan. Onko kyseessä suurvaltapolitiikan kärjistyminen vai aggressio Georgiaa kohtaan?
”Kyllähän georgialaiset ampuivat ensiksi raskailla aseilla. Heidän uhriensa joukossa oli muun muassa etelä-ossetialaista siviiliväestöä ja venäläisiä rauhanturvaajia. Muistaakseni viikko sitten erityislähettiläs Heikki Talvitie sanoi eduskunnassa, että kevyesti varustetut venäläiset rauhanturvaajat kärsivät merkittäviä tappioita”, Mikko Palonkorpi valottaa.
Heidi Hautala tuo esille suurvaltapoliittisen näkökulman:
”Varmaankin Venäjä halusi ryhtyä sanoista tekoihin tilanteessa, jossa se oli jo pitkään sanonut, ettei se hyväksy Naton laajentumista näin lähelle omia rajojaan. Kyllä kai Georgia on myös suurvaltapolitiikan pelinappula. Tähän on varmasti vaikuttanut EU:n ulkopolitiikan hajanaisuus ja passiivisuus aina 1990-luvun alkuvuosista.”
Suomelan mielestä Venäjän reaktioita voidaan eritellä niin lyhyt- kuin pitkäaikaisiinkin syihin. ”Georgian aggression pitkäaikaisista syistä voidaan ehkä mainita nimenomaan suurvaltapolitiikka. Ehkä Venäjällä ajatellaan, että mikäli yhdysvaltalaisilla on oikeus rikkoa kansainvälistä oikeutta, niin venäläisilläkin on. Tällä tavalla Venäjä haluaa ehkä osoittaa maailmalle kuuluvansa suurvaltojen joukkoon”, Suomela tuumii.
ETY-järjestön vuonna 1999 Istanbulissa järjestetyssä kokouksessa Venäjä sitoutui vetämään joukkonsa Georgiasta. Palonkorpi muistuttaa, että tämän myötä venäläisillä on ollut pelko, että venäläisten tukikohdat korvautuvat amerikkalaisilla tukikohdilla.

Suomi lännen ja idän välissä

Georgian sodan puhjettua suomalainen turvallisuuspoliittinen keskustelu alkoi heti saada talvisodan sävyjä. Natoon olisi liityttävä mahdollisimman pian ja toinen kylmä sota koputtaa jo ovella.
Hautalan mielestä Suomen ja Venäjän joutuminen maasotaan on edelleen todella absurdi ajatus: ”Kyllä tässä maltti on paikallaan. Pikemminkin meidän on pyrittävä estämään suurvaltapolitiikan paluu. Varustelun kasvattaminen ei tässä tilanteessa auta, sillä pikemminkin se lisäisi kärjistystä ja uhkia”, Hautala selittää.
Suomelaa puolustusmäärärahojen nostamista vaativien motiivit arveluttavat.
”Olen miettinyt, ovatko puolustusmäärärahojen vaatijat rehellisiä vai ovatko he vain opportunisteja? Eihän Georgiaa voi verrata Suomen tilanteeseen. Olen todella pettynyt puolustusministeri Häkämieheen, joka heti sodan ensimmäisinä päivinä otti puolustusmäärärahojen noston esille.”
Suomen aseman vertaaminen Georgiaan nostaa kolmikossa vastalauseita.
”Jos Suomea verrattaisiin Georgiaan, meidän presidenttimme olisi pitänyt vaatia Karjalaa takaisin jo neljä vuotta, uhitella koko kevään Venäjälle ja itärajalla pitäisi ola säännöllistä laukausten vaihtoa”, Palonkorpi kertoo.
Suomelan mielestä Georgian ja Suomen tilanteiden rinnastaminen osoittaa suomalaisen turvallisuuspoliittisen tietämyksen valitettavan matalaa tasoa.

EU:sta pontta kriisinhallintaan tulevaisuudessa?

Konfliktin aikana kärkästä kieltä käyttänyt Nato saa myös kiitosta.
”Suomessa ei uutisoitu, että Naton pääsihteeri Jaap de Hoop Scheffer on vaatinut Georgiaan demokraattisia uudistuksia. Nyt Georgian presidentti Mihail Saakashvili on alkanut toteuttaa näitä uudistuksia. On outoa, että länsimaissa on annettu liian ruusuinen kuva Georgian demokratiasta”, Palonkorpi kertoo.
”Monen Nato-maan demokratiakehitys on silti yhä hyvin vajaata,” Suomela huomauttaa.
Georgian selkkaus oli EU:n yhteiselle ulkopolitiikalle melkoinen haaste. Hautalan mielestä EU onnistui pysymään yhteinäisenä paineenkin alla:
”EU koostuu niin useista toimijoista, että kyllä etenkin siihen nähden EU pysyi tarpeeksi yhtenäisenä.”
Palonkorven mukaan EU sai myös konkreettista aikaan.
”EU lähetti 200 tarkkailijaa Georgiaan. Nato on kyllä kovasti arvostellut EU:ta siitä, että EU myöntää liikaa Venäjälle kuuden kohdan ohjelmassaan”, Palonkorpi kertoo.
Hänen mukaansa EU ei kuitenkaan ole ajanut itseään samanlaiseen umpikujaan kuin Nato, jonka jäsenyyslupaus Georgialle estää sitä toimimasta konfliktin välittäjänä.
Suomela on tyytyväinen EU:n Natolle tuomaan vastapainoon:
”Ulkopolitiikan kannalta voisi toivoa, että Lissabonin sopimus saataisiin äkkiä solmittua, sillä se loisi parempia organisatorisia edellytyksiä EU:lle harjoittaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Lissabonin sopimus auttaisi EU:n hajanaisuuteen.”
”Vaikka Lissabonin sopimus tehostaa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, niin pelkään silti, että Eurooppa-neuvoston myötä tuleva pysyvä puheenjohtajuus eli ”presidentti” merkitsee vallan keskittämistä – mahdollisesti vain isoille jäsenmaille. Isossa järjestössä epädemokraattisuus on suuri riskitekijä”, Hautala kommentoi.
”Kyllä se polku, jota tästä eteenpäin pitäisi kulkea on se, että EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vahvistetaan ja edellytetään EU:lta vahvaa toimijuutta ETYJ:n tukemiseksi”, Suomela summaa.

Lehden numero: