Vahva sopimusjärjestelmä Ahvenanmaan sotilaallisen erityisaseman tukena

Suomi on yksi noin viidestäkymmenestä itsenäisestä valtiosta Euroopassa, mutta sen suvereenisuuteen kuuluva Ahvenanmaan saaristo on erityistapaus. Ahvenanmaa on ollut demilitarisoitu alue vuodesta 1856 lähtien, neutralisoitu alue vuodesta 1921 lähtien sekä erityinen itsehallintoalue samoin vuodesta 1921 lähtien. Erityisalueeksi muodostuminen ei ole tapahtunut Suomen valtiovallan päätöksellä, vaan demilitarisointi ja neutralisointi perustuvat kansainvälisiin sopimuksiin ja itsehallintostatus Kansainliiton neuvoston päätökseen.

Euroopassa on vain muutama sotilaallisessa mielessä samanlainen erityisalue kuin Ahvenanmaa. Erityisen itsehallintoaseman alueita on enemmän, mutta niistäkin Ahvenanmaa on vanhin. Sen itsehallinto on toiminut hyvin ja siksi Ahvenanmaalla vierailee säännöllisesti ulkomaisia valtuuskuntia perehtymässä sen itsehallintoon myös käytännössä. Samalla delegaatiot kuulevat lisää myös saariston sotilaallisesta erityisasemasta.

Vuonna 1856 Englanti ja Ranska pakottivat Krimin sodassa lyömänsä Venäjän suostumaan Ahvenanmaan demilitarisointiin. Demilitarisointisopimuksessa sovittiin, ettei Ahvenanmaan saaria linnoiteta eikä siellä tule säilytettäväksi tai rakennettavaksi mitään sotilaallisia laitoksia.

^{Märketin luoto sijaitsee Suomen ja Ruotsin rajalla. Kuva: Niklas Sjöblom}

Tärkein Ahvenanmaan sotilaallista asemaa sääntelevä asiakirja on vuoden 1921 demilitarisointi- ja neutralisointisopimus. Siinä on kymmenen ratifioijavaltiota, Suomen ja Ruotsin lisäksi useimmat Itämeren rantavaltiot sekä muun muassa Englanti ja Ranska. Poissa on Venäjä – valitettavasti.

Demilitarisointiartiklat kieltävät kaikenlaiset sotilas- tai laivastorakennukset ja tukikohdat, samoin sotilasilmailuun käytettävät rakennukset ja tukikohdat sekä kaikki muut sotilastarkoituksiin käytettävät laitteet. Lisäksi minkään valtion maa- meri- tai ilmavoimat eivät saa tunkeutua demilitarisoidulle vyöhykkeelle. Aseiden ja sotatarpeiden valmistus, tuonti, kauttakuljetus ja vienti ovat vyöhykkeellä kiellettyjä. Neutralisointia koskeva artikla säätää, että sodan aikana Ahvenanmaata pidetään puolueettomana alueena, jota ei saa millään tavoin käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin.

Ahvenanmaan omistajalla Suomella on kuitenkin erityisoikeuksia, sillä sen vastuulla on huolehtia siitä, ettei mikään muu valtio toimi vastoin sopimusta. Sopimuksessa on tarkat säännökset Suomen rajoitetuista oikeuksista – niiden mukaan Suomen sotilaallinen läsnäolo saarilla saa olla vain varsin rajoitettu. Jos kuitenkin Itämerellä vallitsee sotatila, Suomen oikeudet laajenevat oikeuteen laskea miinoja Ahvenanmaan merialueelle (6 artikla). Entä jos Ahvenanmaa tai sen kautta Suomi joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi? Silloin Suomi saa ryhtyä Ahvenanmaalla kaikkiin tarpeellisin toimenpiteisiin hyökkääjän torjumiseksi kunnes sopimuksen muut osapuolet puuttuvat asiaan Ahvenanmaan puolueettomuuden palauttamiseksi (7 artikla).

Artikla 8:n sanamuoto on tiukka: ”Tämän sopimuksen määräykset pysyvät voimassa, tapahtukoonpa Itämeren nykyisessä status quo’ssa mitä muutoksia tahansa.” Tämä merkitsee sitä, että sopimus on tarkoitettu pysyväksi eikä sitä saa yksipuolisesti irtisanoa. Sopimus saadaan kumotuksi tai sitä muutetuksi vain sopimuspuolten yhteisellä päätöksellä. 95 vuotta on kulunut ja sopimus on edelleen voimassa.

Ahvenanmaa valmistautuu juhlimaan viiden vuoden kuluttua itsehallintonsa ja nykyisen sotilaallisen erityisasemansa 100-vuotisjuhlia.

Venäjä tulee kuvaan mukaan kahdessa muussa sopimuksessa, joissa vahvistetaan Ahvenanmaan demilitarisoitu asema. Ensimmäinen niistä on talvisodan jälkeen vuonna 1940 solmittu kahdenvälinen Neuvostoliiton ja Suomen välinen sopimus, jossa Suomi sitoutuu ylläpitämään saariston demilitarisoitua statusta. Neuvostoliitto sai oikeuden ylläpitää Ahvenanmaalla konsulinvirastoa, jonka tehtäviin kuuluu demilitarisointimääräysten noudattamisen valvonta. Sopimus on edelleen voimassa ja Venäjän konsulaatti jatkaa valvontatehtäväänsä. Sopimuksessa ei mainita mitään irtisanomisoikeudesta.

Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947 toteaa lyhyesti, ”Ahvenanmaan saaret jäävät demilitarisoiduiksi nykyisin vallitsevan tilanteen mukaisesti”. Suomi ei voi irtisanoutua yksipuolisesti sille määrätystä rauhansopimuksesta. Toki se voi ehdottaa muille sopimusosapuolille Ahvenanmaa-artiklan kumoamista, mutta se joutuu varautumaan kielteiseen asennoitumiseen. Venäjältä tulisi luultavasti tiukka ei.

Venäjä ei ole kuitenkaan omaksunut sitoumuksia Ahvenanmaan neutralisoidun statuksen kunnioittamiseksi – siis sotatilan vallitessa Itämerellä. Tämä on puute. Hyviä perusteita löytyy kyllä sellaisille argumenteille, ettei nykyään Ahvenanmaan pysyttäminen sotilaallisen toimeliaisuuden ulkopuolella perustu enää vain sopimuksiin, vaan siitä on tullut osa Itämeren alueen kansainvälistä tapaoikeutta ja osa Euroopan turvallisuusjärjestelmää. Nämä ovat hyviä argumentteja, vaikka nyky-Euroopassa, jossa sotilallinen suurvalta Venäjä anasti kaksi vuotta sitten Krimin Ukrainalta, tarvitaan muutakin kuin hyviä oikeudellisia argumentteja.

Suomen etujen mukaista on puoltaa Ahvenanmaan sotilaallista erityisasemaa ja olla valmis puolustamaan sen koskemattomuutta ulkopuolisten hyökkäyksiltä. Suomessa on argumentoitu, ettei se ole mahdollista ilman vahvaa sotilaallista läsnäoloa saarilla, mutta valtanäkemyksen mukaan Suomi kykenee täysimittaiseen valmistautumiseen mannermaaltaan ja Turun saaristosta käsin.

Suomen, Ruotsin ja Itävallan EU:iin liittymissopimuksen Ahvenanmaan asemaa käsittelevässä pöytäkirjassa tunnustetaan Ahvenanmaan kansainvälisoikeudellinen erityisasema.

Silloin tällöin Suomessa herätetään vaatimuksia Ahvenanmaan sotilaallisen erityisaseman kumoamisesta. Useimmin ne ovat tulleet puolustushallinnon suunnasta. Valtiojohto on hylännyt ne ja vakuuttanut, että se katsoo Ahvenanmaan ja Suomen kannalta olevan parasta, että Ahvenanmaan sotilaallinen erityisasema säilytetään ja Suomi vakuuttaa ottavansa vakavasti erityisaseman loukkaamattomuuden puolustamisen.

On riskialtista ryhtyä vaatimaan, että Suomi irtisanoisi yksipuolisesti Ahvenanmaan erityisaseman. Venäjä suostuisi sellaiseen vain, jos se saisi vahvahkon sananvallan saarten sotilaallisessa varustautumisessa. Se ei palvelisi Suomen etua.