Riistettyjä ihmisoikeuksia, valheellista rauhaa ja massamurhia

Kirjoittaja:

Kurdit ovat suurin Turkin alueella elävä kansa. Kurdistan sijaitsee neljän maan alueella: Iranin, Irakin, Syyrian ja Turkin. Turkissa kurdeja arvioidaan asuvan noin 15 miljoonaa, mutta tarkkaa lukua ei tiedetä, koska Turkki ei tunnusta vähemmistöjä.

Turkissa vallitsee vahva turkkilaistamisajatus, joka kieltää muun muassa monet kurdien oman kulttuurin erityispiirteet. Jo 1900-luvun alusta lähtien Turkin hallitus on harjoittanut kurdeihin kohdistuvaa assimilaatiota, eli sulauttamispolitiikkaa. Kurdien elämä Turkissa on ollut vaikeaa ja historiaan on kuulunut paljon erilaisia sortotoimia.

1970-luvulla turkkilaisten lisäksi kurdeista ja muista vähemmistöihin kuuluvista ihmisistä koostuvat sosialistiset ryhmät lisäsivät kannatustaan. Samoihin aikoihin syntyi myös kurdien työväenpuolue Partiya Karkerên Kurdistan (PKK). Kun armeija teki sotilasvallankaappauksen 1980-luvulla, se vangitsi joidenkin arvioiden mukaan jopa puoli miljoonaa toisinajattelijaa, myös kurdeja.

Kurdistan
Kuva: jan Sefti/Flickr

Vangitsemiset pysäyttivät monien järjestöjen toiminnan. Koottuaan itsensä vuonna 1984 PKK:n sissiryhmä ryhtyi hyökkäykseen, mikä aloitti edelleen kestävän sodankäynnin. Samalla PKK:n kannatus kasvoi, eikä hallitus kyennyt sitä enää asein kukistamaan.

PKK laajeni puolueeksi ja pyrki asettamaan ehdokkaita vaaleihin. 1990-luvulle tultaessa oikeistopuolueet ja armeija huomasivat, että sota ei sotimalla lopu, vaan tarvitaan poliittinen ratkaisu. PKK ilmoitti olevansa valmis neuvottelemaan kurdien oikeudesta omaan kulttuuriin ja alueeseen. Siitä lähtien se on aika ajoin julistanut yksipuolisia aselepoja, joista pisimmät ovat kestäneet useita vuosia.

90-luvun lopulla PKK:n johtaja Abdullah Öcalan pidätettiin. Hän ilmoitti puolustuksessaan PKK:n luopuneen itsenäisen valtion ajatuksesta ja haluavansa sodan loppua. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Aikojen saatossa moni oikeistopuolue on hallitukseen pyrkiessään luvannut setvivänsä ”kurdiongelman” ja sanonut tiedostavansa, että Turkin tie Euroopan Unioniin vie kurdilaisten hyväksymisen kautta. Viimeisimpänä vuonna 2002 hallituksen muodostanut AK-puolue (AKP) lupasi ratkaisevansa tämän ongelman lopullisesti ja saavuttikin monen kurdilaisen kannatuksen.

Rauhanlupausten kansassa herättämä tyytyväisyys pakotti hallituksen rauhanneuvotteluihin PKK:n kanssa. Ne tapahtuivat ensiksi salassa Turkin tiedustelupalvelun (MIT) ja Abdullah Öcalanin välillä, mutta myöhemmin vuonna 2013 neuvotteluihin liittyivät kurdipuolue HDP:n ja valtion edustajat. Vaikka joka tapaamisen jälkeen ilmoitettiin neuvotteluiden etenevän hyvin, käytännössä mitään muutosta ei tapahtunut. AKP ei enää kohdistanut hyökkäyksiään kurdisisseihin, mutta hyökkäsi edelleen yksittäisiä henkilöitä ja poliittisia laitoksia vastaan.

2013 kurdien Newroz-juhlassa (uudenvuodenjuhla) rauhanneuvottelut tulivat ensimmäistä kertaa julkisiksi Abdullah Öcalanin viestin myötä, jossa hän ylisti islamilaista toveruutta ja kansojen välistä rauhaa. Tämä yhdessä hallituksen tyhjien lupausten kanssa loi toivoa kansalle.

Yksi merkittävä tapahtuma näihin aikoihin oli myös PKK:n päätös siirtää sissitaistelijansa Irakin puolelle rauhan eleenä hallitukselle ja niin se tekikin kuudeksi kuukaudeksi. Hallitus ei kuitenkaan reagoinut eleeseen, vaikka se oli esimerkiksi luvannut vapauttaa vuosia vankilassa viettäneet, vakavasti sairastuneet poliittiset vangit.

Rauhanneuvotteluja vastustivat alusta alkaen sosialistit. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnäkin he uskoivat, että kurdeille pitää antaa täydet oikeudet, eivätkä autonomia tai kulttuurilliset oikeudet, kuten opetus omalla kielellä, riittäisi. Toiseksi he uskoivat, että AKP tai muukaan oikeistopuolue ei tätä ongelmaa ratkaisisi.

AKP on vahvasti islamistinen, konservatiivinen oikeistopuolue, jonka kurdipolitiikka muodostuu vihollisen keskelle ujuttautumisesta ja sen tuhoamisesta sisältä käsin. AKP:n puheenjohtaja, nykyinen Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan lupasi paljon demokraattisia muutoksia pyrkiessään hallitukseen ja sai uskomattoman suuren kannatuksen erityisesti liberaalien keskuudessa. Näin AKP:n oli helppo saada hallintaansa lähes kaikki instituutiot Turkissa lukioista ja yliopistoista tuomioistuinten ja mediavälineiden kautta suurten yritysten hallitsemiin markkinoihin. AKP:n vallan uhkana olivat vain kurdit.

Kun 2013 kesällä Turkissa alkoivat suuret mielenilmaukset Gezi-puiston puolesta – jotka laajenivat myöhemmin hallituksen vastaisiksi, koko maan kattaviksi suurimielenosoituksiksi. PKK ilmoitti asiaa harkittuaan pysyvänsä mielenosoitusten ulkopuolella ja tuomitsi ne yrityksiksi kaataa rauhanneuvottelut. Tämä aiheutti hämmennystä mielenilmauksiin osallistuvien kurdien keskuudessa, mikä antoi hallitukselle mahdollisuuden tukahduttaa protestit väkivallalla. Vaikka PKK myöhemmin totesikin toimineensa väärin, se ei muuttanut sitä, että he olivat seisseet AKP:stä eroon pääsemisen tiellä.

Hieman ennen viime vuoden eduskuntavaaleja rauhanomainen, kurdien lisäksi myös sosialistien ja vasemmistolaisten sekä muiden vähemmistöjen kuten aleviittien kannatusta saava kurdipuolue HDP allekirjoitti muutaman ministerin kanssa sopimuksen, jossa sovittiin muun muassa rauhanneuvotteluja valvovan ryhmän perustamisesta, kurdin kielen hyväksymisestä perustuslaissa toiseksi viralliseksi kieleksi ja PKK:n luopumisesta aseista. Demokratiaa ja rauhaa haluavat kansalaiset suhtautuivat sopimukseen myönteisesti ja HDP:n kannatus alkoi nousta. Erdogan lopetti rauhanneuvottelut huomattuaan kurdien kannatuksen lisääntyvän ja turvautui nationalismiin ja kurdien kieltämiseen.

Vaaleissa tapahtui jotakin odottamatonta. Turkissa parlamenttiin päästäkseen puolueen pitää saada vähintään 10 % äänistä. HDP sai näissä samoissa vaaleissa ensimmäistä kertaa 12 % äänistä, joka oli lähes kaksinkertainen määrä aikaisempiin tuloksiin verrattuna. Enää oikeistopuolueet eivät olleet yksin eduskunnassa eikä AKP:llä ollut tarpeeksi kannatusta hallituksen muodostamiseen yksin.

Vaalien aikana yli 300 HDP:n toimistoa poltettiin ja kymmeniä ihmisiä vahingoitettiin, murhattiin tai jätettiin kuolemaan tulipaloon. Turkin kurdien keskuksessa, Diyrbakirin kaupungissa HDP:n tapahtumassa Daeshin itsemurhapommittajan isku tappoi kymmenen ihmistä.

AKP, joka halusi säilyttää yksinvaltansa, jarrutti koalition muodostamista ja jätti parlamentin toimettomaksi, minkä jälkeen Erdogan vaati uusia vaaleja. AKP:n tärkein ase on kaaoksen luominen ja siinä he käyttävät apunaan Daeshia. Kesällä 2015 Surucissa, joka sijaitsee lähellä Kobanen kaupunkia ja Syyrian rajaa, tapahtui itsemurhaisku sosialistinuorten järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Nuorten tarkoitus oli siirtyä Kobanen kaupunkiin ja auttaa sen jälleenrakentamisessa Daeshin hyökkäysten jälkeen. 31 nuorta menetti henkensä ja noin sata loukkaantui. Syksyllä Ankarassa monen puolueen ja organisaation järjestämässä rauhantapahtumassa tapahtui kaksi pommitusta, joiden seurauksena 107 ihmistä menetti henkensä ja yli 500 ihmistä loukkaantui.

Tällaisen terrorin myötä moni oppositiopuolue lopetti vaalivalmistelut, kun taas Erdogan jatkoi pelon lietsomista. Yritykset tuottivat tulosta ja marraskuussa 2015 AKP oli taas yksin hallituksessa. Tämän jälkeen hallitus on entistä vahvemmin alkanut hävittämään oppositiota, ensi kädessä vasemmistolaisia ja kurdeja. Etenkin kurdikaupungeissa ja niiden alueilla – kuten Cizressä, Surissa ja Silopissa – joissa HDP:n kannatus on 80 %, julistetaan jatkuvasti ulkonaliikkumiskieltoja ja tehdään ratsioita sekä siviileihin kohdistuvia pommituksia. Ruumiita poltetaan ja läheisiä estetään pääsemästä niihin käsiksi. Tuorein isku tapahtui Geverissä, jossa yli 40 ihmistä kuoli kaasun vaikutuksesta. Heistä suurin osa tukehtui omassa kodissaan ja ruumiit paloivat tunnistamattomiksi.

Turkin kurdipolitiikka perustuu vuosikymmeniä jatkuneeseen tuhoamiseen. Tänä päivänä hallituksella on kuitenkin vastassaan vahvistunut kurdiorganisaatio. Pitkään jatkuneen sodan lopettamiseksi on tärkeää, että kaikki demokraattiset ja rauhanomaiset puolueet, organisaatiot ja yksittäiset henkilöt sekä muut tahot vetävät tukensa pois hallitukselta ja tulevat kaduille vastustamaan tätä kansanmurhaa. Muuten on riskinä, että Turkki ajautuu sisällissotaan, mikä laajentaisi jo entuudestaan Lähi-idässä vallitsevaa kaaosta.

Kurdistan
Kuva: jan Sefti/Flickr

Lehden numero: