- Sadankomitean ja Rauhanliiton julkaisivat Pax-lehteä vuoteen 2018 saakka. Voit edelleen tutustua lehden arkistoon. »
- Nähdään 2020 »
- Lasten rikosoikeudellinen vastuu ja lapsisotilas Dominic Ongwenin tapaus Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa »
- Suomen puolustusmenot ovat Euroopan kärjessä »
- 1963 – Suomi murroksen keskellä »
- Sadankomitean linja »
- Mitä kuuluu rauhanlähettiläille? »
- Kansainvälinen rikostuomioistuin antaa toivoa sorretuille rohingyoille »
- Nuoret mukaan päättämään rauhasta ja turvallisuudesta »
- Katuväkivalta Kapkaupungissa »
- 20 vuotta Rauhankoulua »
- Kirja-arvio: Hävittäjähankinta on poliittinen päätös »
- Aseistakieltäytymisuutisia »
- Sadankomitean rauhanpalkinto kansainvälisen oikeuden tutkija Jarna Petmanille »
- Turkkia rakennetaan luonnon ja ihmishenkien kustannuksella »
- Kaupungistuminen ja ilmastonmuutos uhkana turvallisuudelle kehitysmaissa »
- David McReynolds 1929-2018 »
- Kirja-arvio: Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa »
- Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa »
- Arkinen seitan ja perunamuussi »
- Valkoiset unikot - pasifistisymbolilla nationalismia vastaan »
- Onnea Matti Mäkelä 70 vuotta! »
Symbolit sodan uhreina - miten käy kulttuuriperinnön, kun konflikti iskee?
Katja Vuori, Geneve
Miten käy kulttuuriperintökohteiden, kun sota pyyhkii yli historiallisesti arvokkaiden alueiden? Mitä sanovat kansainväliset sopimukset, ja mitä on tehtävissä, jos pahin on jo tapahtunut ja symboliset rakennelmat on tuhottu?
Konflikteissa tuhoutuu lähes aina paikallisesti ja usein kansainvälisestikin merkittävää kulttuuriperintöä. Parhaillaan pelätään Libyassa sijaitsevan, Unescon maailmanperintölistallekin merkittyjen kulttuuriperintökohteiden puolesta. Näistä merkittävin on vuonna 630 eaa perustettu Kyrenen kaupunki. Helposti kuljetettavien taideaarteiden suojelemiseksi Unescon pääjohtaja Irina Bokova vetosi elokuussa kansainväliseen ostajakuntaan, jotta väärin käsiin joutuneita Libyan kansallisaarteita kuten antiikkia ja arkeologisia esineitä ei välitettäisi eteenpäin. Bokova korosti taideaarteiden suojelun olevan myös yksittäisten taidekauppiaiden velvollisuus, sillä välinpitämättömät välittäjät, jotka ostavat arvoesineitä sotaa käyvistä maista, yllyttävät aina myös kulttuuriperinnön ryöstämiseen.
Taide-esineet tai arkeologiset kokoelmat saattavat tuntua vähäpätöisiltä huolilta konfliktien ihmisuhrien ja humanitäärisen hädän rinnalla. Sodan loppuessa rikkoutuneet elämät, yhteisöt ja yhteiskunnat on kuitenkin saatava takaisin jaloilleen ja eheytymään, ja kulttuuriperinnöllä on oma roolinsa tulevaisuuden rakentamisessa. Merkittävät kulttuuriperintökohteet ovat kuin ihmiskunnan muisti, jonka varaan sivilisaatioita kannattavat tarinat rakentuvat. Kuten Geneven Arts et histoire -museon johtaja Jean-Yves Marin taannoin muistutti museoalan symposiumiin kokoontuneille, ihmiskunnan ja yhteisöjen muistin ja muistojen tuhoaminen on hyökkäys kokonaista sivilisaatiota kohtaan.
Kulttuuriperinnön suojelemiseksi on neuvoteltu kansainvälisiä sopimuksia. Esimerkiksi kulttuuriomaisuuden suojelemista aseellisten konfliktien aikana säätelevä Haagin sopimus tuli voimaan 1956, ja Suomi liittyi siihen vuonna 1994. Haagin sopimus velvoittaa kaikkia toimijoita. Lisäksi museoalan eettiset säännöt velvoittavat selvittämään kaikkien kokoelmaan hankittavien tai lahjoitettujen esineiden koko historian ja varmistumaan siitä, että myyjällä tai lahjoittajalla on pätevä omistusoikeus niin rauhan kuin sodankin aikana.
Egyptin kansannousussa nähtiin tavallisten ihmisten spontaaneja ponnisteluja kansalliselle identiteetille tärkeäksi koetun kulttuuriperinnön suojelemiseksi. Kairon egyptiläisen museon kokoelmat olivat vaarassa joutua kaoottista tilannetta hyödyntävien rikollisten käsiin, ja kun tieto uhkaavasta vaarasta levisi, silloisen hallituksen poliisivoimat, mielenosoittajat ja tavalliset kairolaiset muodostivat yhteistuumin ihmismuurin museon taideaarteiden ja arkeologisten kokoelmien turvaksi. Uutistoimisto AP:n haastattelema 26-vuotias Ahmed Ibrahim tiivisti kulttuuriperinnön merkityksen tavalliselle egyptiläiselle näin:
”Museon seinien sisällä on 5 000 vuotta historiaamme. Jos nyt annamme historiamme varkaiden käsiin, emme saa sitä koskaan takaisin.”
Myös Alexandrian kirjaston ainutlaatuiset käsikirjoitukset säästyivät tuholta väkijoukkojen rientäessä turvaamaan rakennusta.
Irakin sodan kaoottisessa alkuvaiheessa Bagdadin kansallismuseota ei sen sijaan pystytty turvaamaan, ei paikallisten ihmisten eikä liittoutuman sotilasvoimien avulla. Niinpä museon mittavista kokoelmista hävisi tietymättömiin arviolta 15 000 esinettä, ja museo pysyi suljettuna lähes kuusi vuotta. Kansainvälisen jäljitystyön myötä 5 000 ryöstettyä esinettä on saatu palautettua takaisin museon haltuun, ja kokoelma avattiin vierailijoille helmikuussa 2009.
Geneven museoalan symposiumin asiantuntija Peter Hostettler muistuttaa, että Haagin sopimus velvoittaa kouluttamaan myös sotilashenkilöstöä kulttuuriperinnön suojelemiseen.
”Bagdadin kaltaiset katastrofit olisi mahdollista ainakin osittain välttää, jos sotilastahot tuntisivat paremmin velvollisuutensa kulttuuriperinnön suhteen. Suojelunäkökohtien pitäisi olla mukana jo operaatioiden suunnitteluvaiheessa.”
Kulttuuriperintö voidaan myös valjastaa konfliktin syventämiseen ja yhteisöjen välisen vihan ja epäluulon lietsomiseen, ja sen systemaattisella tuhoamisella voidaan pyrkiä häivyttämään merkit tietyn uskonnon tai etnisen ryhmän historiallisesta läsnäolosta konfliktialueella. Identiteetti ja symbolinen kulttuuriperimä perustuvat tarinoihin, jotka elävät ajassa. Konfliktissa sosiaalisten muutosten vauhti kuitenkin kiihtyy, ja sodan aikana on mahdollista luoda nopeasti uusia historianselityksiä ja identiteettimyyttejä. Vuosisatoja maassa asuneesta väestöstä tulee näin herkästi toinen, vieras, jonka pois ajaminen saadaan näyttämään oikeutetulta. Hävittämällä historian monumentit tai arkeologiset todisteet tiettyjen väestönosien historiasta ja tietyllä alueella konfliktille otollisten mielikuvien vahvistaminen ja levittäminen helpottuu.
Hyvä esimerkki tällaisesta kulttuurisesta sodankäynnistä on talebanien toimeenpanema Bamiyanin Buddha-patsaiden hävitys maaliskuussa 2001 Afganistanissa. Bamiyanin laakson buddhalaisluostarit ja islamilaiset linnoitukset kertoivat alueen rikkaasta perimästä, jossa näkyy vaikutteita hellenistisen, intialaisen, roomalaisen, sasanialaisen ja islamilaisen kulttuurin vuosisataisesta vuorovaikutuksesta. Buddha-patsaat olivat tärkeä osa laakson kulttuurista kudelmaa, olivathan ne valvoneet Silkkitien kulkijoita yli 1 500 vuoden ajan. Patsaiden tuhoamisaikeet saivat vastaansa maailmanlaajuisen vastustuskampanjan, mutta vetoomukset kaikuivat kuuroille korville. Taleban osoittautui järkähtämättömäksi aikeissaan puhdistaa Afganistanin maaperää ei-islamilaisen historian merkeistä mahdollisimman huomiota herättävällä tavalla.
Unesco ja International Council on Monuments and Sites ovat selvittäneet mahdollisuuksia patsaiden entisöimiseen. Münchenin teknillisen yliopiston professorin Erwin Emmerlingin johtamassa restaurointiprojektissa on käynyt ilmi, että räjähdyksestä säilyneistä patsaanpalasista on mahdollista kursia kokoon reilut puolet niin sanotusta Itäisestä patsaasta. Tällä haavaa se on tarkoitus pystyttää entiselle paikalleen ja jättää Läntisen patsaan kuorikotelo tyhjilleen, tuhotyön muistomerkiksi. Bamiyanin laakson aiotaan rakentaa myös uusi museokompleksi uudeksi kodiksi alueen arkeologisille esineille ja taideaarteille. Hankkeiden avulla toivotaan voitavan luoda yhteistä afganistanilaista kansallistunnetta vahvojen etnisten identiteettien rinnalle.
Repivän konfliktin jälkeen on aina raivattava pellot räjähteistä, korjattava tuhoutuneet rakennukset sekä luotava uudet hallintotavat ja toimiva oikeusjärjestelmä. Mutta miten yhteiskuntaa ja yhteisöjä eheytetään symbolisesti – merkittävissä kulttuuriperintökohteissa kun ei ole kyse vain fyysisestä rakennuksesta tai muistomerkistä vaan myös jaetuista merkityksistä ja identiteetistä, joita tuhoutunut kohde on edustanut.
Cambridgen yliopiston arkeologian laitoksen tutkija Dacia Viejo-Rose valotti Geneven symposiumissa tapoja, joilla kulttuuriperintöä voidaan käyttää hyväksi, kun sotien aikana ja luodaan kertomuksia menneisyydestä.
”Voittajat omivat nimiinsä aiemmin yhteisiksi miellettyjä monumentteja ja taideteoksia. Uusia paikkoja nostetaan kulttuuriperinnön asemaan liittämällä niihin tarinoita tietyn kansanosan sankarillisesta historiasta. Näin rakennetaan kertomuksia, jotka jähmettävät konfliktin aikaiset erottelut historiallisiksi tosiseikoiksi. Konfliktin kannalta epämieluisasta jaetusta menneisyydestä muistuttavat muistomerkit, paikat ja esineet painetaan unholaan, ja niiden korjaustöihin ja ylläpitoon ei osoiteta varoja.”
Viejo-Rosen mielestä on hienoa, että kansainvälinen yhteisö on havahtunut kulttuuriperinnön merkitykseen sodan jälkeisessä jälleenrakentamisessa ja eheyttämisessä. Juuri kulttuuriperintö on kuitenkin alue, jolla kiirehtiminen ei ole mahdollista. Esimerkiksi käyvät paitsi Afganistanin Buddha-patsaat, myös Balkanin sodan aiheuttama systemaattinen kulttuuriperinnön tuhoaminen. Sadat historiallisesti merkittävät moskeijat, kirkot ja arkkitehtuurisesti merkittävät rakennukset pommitettiin sodassa maan tasalle ja arkistojen ja kirjastojen kokoelmia poltettiin. Kirjastojen tuhoamisesta surullisin, mutta valitettavasti ei ainut esimerkki on Sarajevon kuuluisa kansallisen yliopiston kirjasto, jota moukaroitiin armotta mereltä käsin. Euroopan parlamentin raportti vuodelta 1993 kuvasikin Balkanin sotia ”kulttuuriseksi katastrofiksi Euroopan sydämessä”.
Balkanilla kansainväliset avustusohjelmat toimivat rivakasti tärkeiden kulttuuriperintökohteiden korjaamiseksi, mutta konfliktin jälkeiselle eheytymiselle ei annettu
tarpeeksi aikaa, eikä historian symboliikkaan paneuduttu tarpeeksi syvällisesti.
”Sen sijaan, että olisi tyydytty hitaampaan tahtiin ja pyritty tukemaan aidon vuoropuhelun ituja, haluttiin mahdollisimman nopeasti käynnistää näyttäviä projekteja. Konfliktin rikki repimillä paikallisilla yhteisöillä ei ollut tarpeeksi yhteisiä mahdollisuuksia miettiä, miten rauhaa voitaisiin rakentaa niin, että eroavaisuudet eivät korostuisi liikaa vaan tilaa jäisi myös yhteisille menneisyyden ja tulevaisuuden symboleille”, Viejo-Rose sanoi.
Suuri osa Balkanin entisöintiprojekteista on kohdistunut uskonnollisiin rakennuksiin, jotka sijaitsevat tiettyjen etnisten ryhmien asuttamissa kaupunginosissa. Näin on symbolisella tasolla vahvistettu ajatusta siitä, että eri yhteisöt asuvat erillään, ja niillä kaikilla on omat kulttuuriperintökohteensa. Yhteisiä projekteja ei juurikaan ole käynnistynyt.
Esimerkki ei-uskonnollisen kohteen entisöintiprojektista, josta toivottiin yhteistä symbolia Bosnian etnisille ryhmille, on Mostarissa Neretva-joen yli kulkeva, alunperin ottomaanien vuonna 1566 rakentama Stari Most eli Vanha silta. Silta on muodostunut yhtäältä Bosnian sodan kulttuurituhon, toisaalta kansainvälisten jälleenrakennusponnistusten yleiseksi symboliksi. Se yhdisti Mostarin monikulttuurisen kaupungin muslimi- ja kroaattialueita, kunnes tuhoutui pommituksissa vuonna 1993. Sodan jälkeen kansainvälinen yhteisö nosti sillan restauroinnin yhdeksi tärkeimmistä prioriteeteistaan, ja uusi silta avattiin vuonna 2003. Siitä ei kuitenkaan tullut toivottua yhdistäjää.
Viejo-Rosen mukaan projektissa unohdettiin symbolisen historian merkitys.
”Stari Mostin sillan tuho järkytti ihmisiä, olihan se kaikille tuttu ja ikiaikainen ja yksi kaupungin tärkeistä arkkitehtuurisista tunnusmerkeistä. Mutta ennen sillan tuhoa kukaan ei pitänyt siltaa bosnialaisen yhteisyyden tai monikulttuurisuuden symbolina. Pelkkä sillan uudelleen rakentaminen ei riitä luomaan sille symbolista merkitystä, ja voikin kysyä, oliko Stari Mostin nostaminen niin keskeiseksi projektiksi sittenkään viisasta.”
Bosniassa eheyttävän identiteetin luomisessa on onnistuttu paremmin Tuzlassa, niin ikään monikulttuurisessa kaupungissa, jossa kulttuuriperinnön jälleenrakentaminen on ollut paikallisissa käsissä. Jo sodan kuluessa Tuzlassa onnistuttiin luomaan kaikkia asukkaita yhteen kokoavia muistomerkkejä. Niistä tärkein on Kapijan joukkomurhan muistomerkki Slana Banjassa. Kapijassa kuoli 71 nuorta siviiliä, ja yhdessä uhrien vanhempien kanssa paikallishallinto päätti, että kaikki joukkomurhan uhrit, uskontokunnasta riippumatta, haudataan yhteiseen hautapaikkaan. Alkuun eräät uskonnolliset tahot vastustivat päätöstä. Hautamuistomerkistä muodostui kuitenkin paikka, joka puhuttelee ihmisiä, sillä se muistuttaa siitä, että sodan kauhut koskettavat kaikkia sodan jalkoihin jääneitä, etnisestä tai uskonnollisesta taustasta piittaamatta.
Kyrenen kaupunki Libyassa; Mostarin vanha silta, kuvaaja Jaime Silva; Buddha-patsaan restaurointia Afganistanissa, kuvaaja Carl Montgomery.