Rauhanasemaa rakentamassa

Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun Rauhanaseman rakentaminen aloitettiin. Yli kaksi vuotta kestäneessä projektissa oli mukana kymmeniä työntekijöitä ja vapaaehtoisia, ja tukea saatiin sadoilta ihmisiltä ja järjestöiltä. Urakka oli valtaisa – siinä suoritettiin muun muassa Suomen siihen asti suurin rakennussiirto – ja se saatiin päätökseensä vastoinkäymisistä huolimatta pienten kansalaisjärjestöjen voimin. Kuinka asemaprojekti sai alkunsa, ja kuinka löydettiin varat ja työntekijät sen toteuttamiseen?

Puuasema kaupan

Rauhanaseman tarina alkoi lehti-ilmoituksesta. Vuoden 1984 keväällä Rautatiehallitus kauppasi ”puista hyväkuntoista asemaa eniten tarjoavalle”. Alun perin Karjalaan Vammeljoelle rakennettu, 1920-luvulla Pasilaan siirretty asemarakennus oli käynyt kasvaneille matkustajamäärille pieneksi, ja se haluttiin siirtää pois laajennettavan asema-alueen alta. Keskustelut rakennuksen kohtalosta olivat kiivaat ja lopulta päädyttiin sen säilyttämiseen ja myymiseen tarjouskilpailulla. Tarjouksensa tekivät muun muassa Suomi-Neuvostoliitto-seura ja Helsingin opiskelija-asuntosäätiö.

Rauhanliiton toimistossa ajatuksesta innostuttiin heti ja alettiin ideoida. Jo pitkään oli pohdittu muuttoa uuteen, tilavampaan toimistoon. Haaveissa oli myös paikka, jossa voisi järjestää monenlaista toimintaa. Pasilan vanha asema sopi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Sadankomitean silloinen pääsihteeri Markku Tattari kuvasi ihannepaikkaa Naisten Rauhankalenterissa 1985:

”oma tila, joka olisi avara ja johon kaikenlainen toiminta olisi mahdollista keskittää, jossa voisi tehdä ja luoda; paikka, jossa voisi imeä itseensä inspiraatiota näinä latteina ja niin kovin virkavaltaisina aikoina. Tietysti sen pitäisi olla lähellä keskustaa ja jos mahdollista omassa talossa, joka olisi kaunis ja viihtyisä, ehkä kulttuurihistoriallisestikin arvokas.”

Asemasta tarjottiin 15 000 markkaa ja, hieman kaikille yllätykseksi, tarjous hyväksyttiin. Raskain osuus urakasta saattoi nyt alkaa.

Rakennuksen tyhjennys ja purku kestivät kesän 1984 ajan, ja varsinainen siirto toteutettiin alkusyksyllä. Asema oli päätetty siirtää kokonaisena, joten se irrotettiin perustuksistaan, siirrettiin lavetille ja kuljetettiin 200 metrin matka Veturitorille. Uusille perustuksilleen talo pääsi tammikuussa 1985, ja kunnostus voitiin aloittaa talkoolaisvoimin.

^{Rauhanaseman rakentaminen aloitettiin 30 vuotta sitten. Siirto-operaatio oli Suomen siihenastisen historian suurin. Lähde: Rauhanliiton kuva-arkisto}

Osakekauppoja ja tukikonsertteja

Rauhanaseman rakentaminen ei olisi ollut mahdollista ilman rahallista tukea ja laajaa vapaaehtoistyötä. Keskeinen rooli olikin niillä projektiin osallistuneilla, jotka ideoivat ja toteuttivat varainkeruu- ja rekrytointikampanjat.

Lahjoituksia pyydettiin, ja saatiin, kymmeniltä yrityksiltä, yhdistyksiltä, valtiolta ja muilta toimijoilta. Pyyntökirjeiden laatimiseen käytettyä aikaa ja vaivaa voi jälkikäteen vain ihailla – jokainen kirje räätälöitiin suoraan vastaanottajaansa puhuttelemaan, olipa kyse sitten ammattiliitosta, suuryrityksestä tai seurakunnasta.

Keskeinen rooli oli myös osakekauppiailla. Liikkeelle laskettiin niin kutsuttuja symbolisia osakkeita, joiden ostaja tuki Rauhanaseman rakentamista sadalla markalla. Yksityishenkilöt saattoivat tukea projektia myös esimerkiksi asioimalla rakentamista tukevilla kirpputoreilla tai huutokaupoissa.

Kaikki lahjoitukset eivät olleet rahallisia. Osa rakennusalan ammattilaisista teki osansa ilmaiseksi tai vain nimellistä korvausta vastaan, ja moni työkalu ja kaluste lahjoitettiin tai lainattiin Rauhanliitolle. Löytyypä tukijoista myös taiteilijoitakin: Mikko Alatalo viihdytti purkutyön avajaisissa, ja HKL:n torvisoittokunta esiintyi siirtojuhlassa talkoohintaan. Taideteollisen korkeakoulun opiskelijat puolestaan maalasivat Maria Laukan johdolla Yhtä verta koko ihmiskunta -freskon asemalle.

^{Rauhanaseman siirtojuhlissa oli soittamassa HKL:n torvisoittokunta.
Lähde: Rauhanliiton kuva-arkisto}

”Haluatko tehdä rauhan hyväksi muutakin kuin marssia?”

Tärkeimpiä lahjoituksia oli talkootyö. Projektin ajan rauhanliikkeen lehdet olivat täynnä talkookutsuja. Tarjolla oli ”rakentavaa ja terveellistä rauhantyötä”, ja ennen kaikkea mainostettiin mahdollisuutta osallistua johonkin konkreettiseen. Rauhanaktiivit saattoivat nyt tulla yhdessä rakentamaan liikkeelleen kotia ja nähdä projektin etenevän päivä päivältä. Kaiken lisäksi menossa oli kansainvälinen rauhanvuosi – mikä sen parempi ajankohta rauhanteoille.

Kantavana voimana taloa kunnostettaessa olivat Rauhanasemalle muuttaneet järjestöt, jotka muun muassa toimivat talkoovastaavina. Muun muassa Siviilipalvelusmiesliiton lehdissä muistutettiin, että Rauhanasemalle rakennettiin ”tilaa myös meille”. Mukana ahkeroimassa oli myös rauhanliikkeen ulkopuolisia järjestöjä sekä yksittäisiä innostuneita ja kaveriporukoita. Työtunteja talkoolaisille kertyi viitisentoistatuhatta.

Merkittävän panoksensa antoi tietysti Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö, joka järjesti asemalla yhteensä seitsemän kansainvälistä työleiriä. Muutama ulkomaalaisista leiriläisistä jäi Pasilaan pidempään, ja eräs oli kiinnostunut palaamaan myöhemmin siivoojaksi tai kahvilan tarjoilijattareksi. Aina työt eivät sujuneet kommelluksitta, mutta asemalla viihdyttiin ilmeisen hyvin.

”Työt etenevät hitaasti mutta varmasti, vaikka joskus vaikuttaa kuin olisimme astuneet suoraan ’Ohukainen ja Paksukainen’ -elokuvasta. Olen työmaan ’sosiaalinen vaara’, kuten Ines minut nimesi, koska minulla on taipumus kompastella ja pudotella vasaroita.” (Ben Searle, 6.11.1985)

^{Palomiehet sammuttavat Rauhanasemaa helmikuussa 1985.
Lähde: Rauhanliiton kuva-arkisto}

”Se nousee sittenkin...tuhkasta!”

Alkutalvi 1985 oli Helsingissä kylmä, ja ajoittainen kova tuuli viilensi työmaata entisestään. Perjantaina 22.2. kotiinsa palannut talkoovastaava sai yhtäkkiä puhelun: Rauhanasema oli tulessa. Tilannetta katsastamaan hän ehti seuraavana aamuna.

”Asema on murheellinen näky. Öinen hälinä on vaimentunut ja viimeiset palomiehet tekevät lähtöä mustuneen talon luota. Asema on kuin lasinen palatsi. Kova pakkanen on jäädyttänyt katonharjalta, räystäistä, yltympäri taloa valuneen veden aamunkajossa kimalteleviksi jääpuikoiksi, pitkiksi kyyneleiksi. Talo itki.”

Palo oli saanut alkunsa vuokralla olleesta roudansulatuslaitteesta. Siinä olleen vian vuoksi käyttöaineena olleen kaasun tulo ei lakannut, vaan liekit levisivät puurakenteisiin alkaen saunanportaiden juuresta. Tulipalosta nostettiin syyte toiminnanjohtaja Ilkka Taipaletta vastaan, ja vian toteamisesta huolimatta määrättiin sakot toiminnanjohtajalle ja rakennusmestarille – ei suinkaan viallisen laitteen vuokralle antaneelle yritykselle.

Helmikuun tapahtumat olivat kova isku Rauhanasema-projektille, ja niiden rinnalla muut vastoinkäymiset – epäonnistunut tuhopolttoyritys, työleiriläisten työlupaongelmat, kadonneet työkalut, lakot ja satunnaiset pienet työtapaturmat – kalpenivat. Oli kuitenkin kerättävä työmotivaatio ja jatkettava. Kaikeksi onneksi palo ei ollut pystynyt aseman kantaviin hirsirakenteisiin, vaikka sisätilat olivatkin pahoin tuhoutuneet.

”Millin päässä rauhasta”

Tulipalon jälkeen kevättalvella 1985 sekä työn että rahan tarve oli kasvanut siitä huolimatta, että vakuutus korvasi osan tuhoista. Lahjoituskampanjoita oli tehostettava ja palon aiheuttama myötätunto muutettava toiminnaksi.

Uusia ajatuksia etsittiin kuumeisesti. Pohdittiin, josko voisi käydä keskustelua lehtien henkilökohtaista-palstoilla, tai kenties johtavassa asemassa olevat voisivat luvata, että partaa ei ajeta ennen keräystavoitteen saavuttamista. Aseman hyväksi järjestettiin tukikonsertti, jossa esiintyivät muun muassa M. A. Numminen ja Pedro Hietanen. Rauhanaseman ystävät puolestaan kutsuivat kiinnostuneet Seurasaareen Rakkausiltamiin.

Halu päästä tapahtuneen yli näkyi muun muassa palonjälkeisissä lahjoituspyynnöissä ja talkookutsuissa. Esimerkiksi Sadankomitean jäsentiedotteessa kirjoitettiin: ”Nyt on piru merrassa. Rauhanasemalle on kerättävä rahaa miljoona mk jotta pystymme kohottamaan symbolimme vielä tuhkakasojen keskeltä.” Helsingin opiskelijoiden YK-yhdistys puolestaan tiedotti maaliskuussa: ”Rauhanasema paloi, rauhanaate ei eli rauhanasema rakennetaan uudestaan. Ja nyt on panoksemme entistäkin tärkeämpi.” Yhdistysläisiä osallistuikin talkoisiin toistakymmentä.

^{Talkoisiin rekrytoitiin ihmisiä myös julistein.
Lähde: Rauhanliiton arkisto}

Avajaisista 30-vuotisjuhlaan

Päätähuimaavan suuresta urakasta ja siihen kohdistuneista vastoinkäymisistä huolimatta Rauhanasema valmistui. Suomen Rauhanliitto, Suomen Sadankomitealiitto, Suomen Siviilipalvelusmiesliitto (vuodesta 1987 Aseistakieltäytyjäliitto), Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ja Ydin-lehti pääsivät muuttamaan taloon vappuna 1986. Asemalla toimivat alussa myös kehitysmaakauppa Uusivaihde sekä taiteilija Auli Hynnisen keramiikkapaja.

Avajaisia vietettiin syyskuun 27. päivä, jolloin urakan aloittamisesta oli kulunut yli kaksi vuotta. Rauhanliikkeen uutta kotia juhlittiin muun muassa tanssein, kirpputorein ja seminaarein. Sen ensimmäisissä tilaisuuksissa keskusteltiin kaksikielisyydestä, lapsista ja sodasta ja kansainvälisen rauhanvuoden kokemuksista. Jo kuukautta aiemmin järjestettiin Euroopan Psykologien Rauhankongressi, josta muistuttaa Veturitorilla kasvava, psykologien lahjoittama omenapuu.

Nyt, 28 vuotta myöhemmin, Rauhanasemalla toimivat edelleen sinne alussa muuttaneet järjestöt lukuun ottamatta keramiikkapajaa ja kehitysmaakauppaa. Vuosien varrella mukaan on liittynyt Ystävyysseurojen liitto, ja asemalla järjestellään myös Ruokaa ei aseita -ruokajakelut. Kolmen vuosikymmenen aikana Rauhanasemalla on pidetty lukuisia seminaareja, juhlia ja muita tilaisuuksia – tuhansista kokouksista ja palavereista puhumattakaan. Aikanaan pihapiirissä Veturitorilla on ollut myös toritoimintaa ja kesäkahvila.

Rakennuskauppojen jälkeen PAX-lehden silloinen päätoimittaja Tiina Hallman kirjoitti, että Rauhanaseman ”olemukseen kuuluu selvästi suvaitsevaisuus ja avoimuus. Siitä ei tule rauhanliikkeelle bunkkeri vaan nimensä mukaan pysähdyspaikka, tärkeä etappi matkalla. Asema.” Markku Tattari jatkoi: ”se pakottaa avautumaan ulospäin, olemaan rohkea, lähestymään ihmisiä, uskaltamaan.” Sanat tuntuvat vieläkin todelta: Rauhanasema on kaikille avoin; sinne tullaan yhä rakentamaan rauhaa yhdessä.

Rauhanaseman 30-vuotisjuhlaa vietetään Rauhanasemalla perjantaina 12.9. Ovet ovat avoinna kaikelle yleisölle kello 12-15. Kello 15 alkaa ohjelmallinen tilaisuus kutsuvieraille.