Seitsemän viikon hävitys

Kirjoittaja:

On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Israelin armeijan "Suojareunaksi" ristimä 50 päivää kestänyt suurhyökkäys Gazaan päättyi tulitaukoon. Kyseessä oli pisin ja tuhoisin hyökkäys Gazan kaistalle vuonna 1967 alkaneen miehityksen aikana. Sen tarkoituksena oli, laajasti ymmärrettynä, ylläpitää Gazan ja Länsirannan miehitystä ja suojella koko Palestiinan alueella vallitsevaa apartheid-järjestelmää. (Historiasta tarkemmin, ks. tämä lyhyt katsaus.)

Gazan saarto ja vastarinta

Hyökkäyksen viitekehys on Israelin vuonna 1991 aloittama Gazan ja Länsirannan palestiinalaisten eristäminen toisistaan, Israelista ja ulkomaailmasta. 2000-luvulla erottelupolitiikkaa on kehittynyt Länsirannan pirstaloimiseksi muurilla ympäröidyiksi saarekkeiksi ja Gazan asettamiseksi tiukan saarron alle. Noin 60% Länsirannasta on suoraan Israelin sotilashallinnon alla, loput Länsirannasta ja koko Gaza on Palestiinalaishallintona tunnetun itsehallintoelimen alla, joka toimii Israelin sotilashallinnon asettamissa rajoissa.

Palestiinalaisten kaksi isointa puoluetta ovat Fatah ja Hamas. Fatah sanoo yrittävänsä lopettaa miehityksen neuvottelemalla, samalla kun se auttaa Israelia miehityksen ylläpitämisessä. Toisaalta Fatahin aseellinen siipi harjoittaa aseellista vastarintaa. Hamas yrittää lopettaa miehityksen aseellisen vastarinnan kautta, mutta se on 2000-luvulla myös siirtynyt politiikkaan. Hamas voitti Palestiinalaishallinnon vuoden 2006 parlamenttivaalit, ja se on ilmoittanut haluavansa neuvotella Israelin kanssa ja olevansa valmis kahden valtion ratkaisuun. Vuonna 2006 Hamas myös lopetti siviileihin kohdistuvat itsemurhaiskut, vaikka onkin hyökännyt siviilikohteisiin mm. raketeilla sen jälkeenkin. (Yksityiskohtia Hamasista löytyy tästä blogikirjoituksesta. En tässä tekstissä erottele Hamasin, tai Fatahin, poliittisia ja aseellisia siipiä.)

Hamasin itsemurhapommitusten lopettamisesta ja siirtymisestä politiikan piiriin seurasi se, että Israel, EU ja Yhdysvallat boikotoivat Hamasin muodostamaa demokraattisesti valittua hallitusta, Israel vangitsi hallituksen jäseniä sekä parlamentaarikkoja ja tiukensi Gazan saartoa. Lisäksi Yhdysvallat tuki Fatahin vallankaappausyritystä Gazassa. Sen epäonnistuttua EU ja Yhdysvallat tunnustivat Fatahin laittomasti nimittämän hallituksen demokraattisesti valitun hallituksen sijaan, ja Hamas jäi valtaan Gazassa ja Fatah Länsirannalla. Israel myös, Egyptin tuella, tiukensi saartoa saadakseen aikaan katastrofaaliset olosuhteet Gazan 1.8 miljoonalle asukkaalle. Vuonna 2012 YK arvioi, että mikäli tilanne jatkuu samanlaisena, niin Gazasta tulee elinkelvoton vuoteen 2020 mennessä.

Tulitaukojen todellisuus

Gaza on jatkuvasti Israelin hyökkäysten kohteena. Hyvän kuvan arjesta saa YK:n OCHA:n ja Palestinians Center for Human Rightsin viikoittaisista raporteista, ja kokonaiskuvan Palestiinassa tapetuista 2000-luvun aikana saa tästä grafiikasta.

Välillä Israelin väkivalta yltyy suurhyökkäyksiksi, joista edellinen oli marraskuussa 2012 (kirjoitin siitä tarkemmin täällä). Se päättyi tulitaukosopimukseen, jonka mukaan Israel lopettaa kaikki hyökkäykset Gazaan, palestiinalaiset aseelliset ryhmät lopettavat kaikki hyökkäykset Gazasta Israeliin ja Gazan rajojen avaamisesta sovitaan 24 tunnin jälkeen.

Israel jatkoi saartoa ja rikkoi tulitaukosopimusta kolmen ensimmäisen kuukauden aikana yli 100 kertaa: Israelin armeija tulitti Gazaa 63 kertaa, erityisesti maanviljelijöitä kohti, teki 13 maahyökkäystä ja hyökkäsi kalastajien kimppuun Gazan edustalla 30 kertaa. Näissä hyökkäyksissä Israelin armeija tappoi neljä palestiinalaista ja haavoitti 91:tä. Samana ajanjaksona Gazasta ammuttiin kaksi kranaatinheittimen ammusta, jotka eivät vahingoittaneet ketään. Kolmen kuukauden kuluttua Fatah ampui Gazasta yhden raketin (joka ei myöskään vahingoittanut ketään), ja tämä uutisoitiin ensimmäisenä tulitaukorikkomuksena. Tämä on tavallista pidempien tulitaukojen kohdalla: niin kauan kuin ainoastaan Israel rikkoo niitä, sopimusten katsotaan olevan voimassa, mutta kun palestiinalaiset vastaavat väkivalloin Israelin päivittäisiin hyökkäyksiin, heidän esitetään rikkovan tulitaukoa ja oikeuttavan Israelin väkivallan lisääntymisen.

Tulitaukosopimuksen valvojaksi oli sovittu Egyptin hallitus. Egyptissä marraskuussa 2012 vallassa ollut muslimiveljeskunta oli vähemmän innokas tukemaan saartoa kuin sitä edeltänyt Mubarakin sotilashallinto. Muslimiveljeskuntaan toivonsa laittaneet joutuivat kuitenkin pettymään, eikä se reagoinut tulitaukorikkomuksiin. Heinäkuussa 2013 tapahtuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen Egyptin hallitus on ollut vielä vihamielisempi palestiinalaisia kohtaan kuin Mubarakin aikana, erityisesti se on tehostanut Gazan saartoa Egyptin puolelta ja sulkenut Egyptin ja Gazan välillä kulkevia tunneleita.

Egyptin sotilasvallankaappaus heikensi muslimiveljeskuntaan ja tunneleihin tukeutuneen Hamasin asemaa merkittävästi. Toisaalta Fatahin tilanne on ollut vaikea jo pitkään sen yrittäessä vakuuttaa palestiinalaisia siitä, että se vastustaa miehitystä, ja toisaalta näyttää rahoittajilleen EU:lle ja Yhdysvalloille, että se auttaa Israelia vastarinnan tukahduttamisessa.

Molemminpuolinen heikkous johti ilmoitukseen yhteisen hallituksen muodostamisesta huhtikuussa 2014 ja vaalien pitämisestä vuonna 2015, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006. Hallitus aloitti toimintansa kesäkuussa. Hamasin puolelta sopimus oli suuri myönnytys, koska siinä ei ole ainuttakaan Hamasin jäsentä, ja onkin syytä puhua sovintohallituksesta ennemmin kuin yhtenäishallituksesta. Sovintohallitus sanoutui EU:n ja Yhdysvaltojen vaatimusten mukaisesti irti väkivallasta. Oikeasti sen tosin odotetaan lopettavan vain miehityksen vastaisen väkivallan, ja jatkavan miehitystä tukevaa väkivaltaa. Ennen hallituksen muodostamista Fatahin johtaja Mahmoud Abbas korosti, että yhteistyö Israelin miehitysjoukkojen kanssa on 'pyhä'.

EU toivotti sovintohallituksen tervetulleeksi ja miehityksen merkittävin tukija Yhdysvallat hyväksyi sen myös, yllättävää kyllä. Tämä asetti Israelin hallituksen hankalaan tilanteeseen. Israelin tavoitteena on ollut palestiinalaisten hajottaminen maantieteellisesti ja poliittisesti, mutta sen oli vaikea toimia sovintohallitusta vastaan EU:n ja Yhdysvaltojen annettua sille tukensa.

Tilanne näytti miehittäjän kannalta muutenkin huonolta. Heinäkuussa 2013 EU oli julkaissut siirtokuntaohjeet, joiden mukaan EU-instituutiot eivät saa tukea toimintaa miehitetyillä alueilla ja toukokuussa 2014 EU otti historiallisen askeleen ja asetti ensimmäiset talouspakotteet Israelille kieltämällä kananlihan ja kananmunien tuonnin Israelin laittomista siirtokunnista. Kieltoa on sittemmin sittemmin laajennettu koskemaan kaikkia siirtokunnissa tuotettuja eläinperäisiä elintarvikkeita.

Miehitys oli myös saanut Israelin kannalta ikävää julkisuutta sotilaiden ammuttua 15. toukokuuta Oferin vankilan lähellä Länsirannalla kaksi palestiinalaista teiniä, jotka eivät olleet minkäänlainen uhka. Tapaus ei ollut poikkeuksellinen, mutta se sai huomiota siksi, että se tallentui valvontakameran nauhalle ja paikalla sattui olemaan AFP:n ja CNN:n toimittajia.

Kaiken kukkuraksi Hamas piti kiinni tulitauosta, Israelin toistuvista hyökkäyksistä huolimatta. Muut palestiinalaiset ryhmät ampuivat kyllä raketteja Israeliin, vaikka Hamas yritti myös estää niitä. Tulitaukorikkomuksia havainnollistaa tämä grafiikka.

Veruke rauhanoffensiivin vastahyökkäykselle

Israelin hallituksen onni kääntyi parempaan 12. kesäkuuta, kun kolme israelilaista laittomissa siirtokunnissa asuvaa teiniä kidnapattiin ja tapettiin. Israelin hallitus tiesi jo seuraavana aamuna, että heidät oli erittäin luultavasti surmattu, ja muutaman päivän kuluessa sillä oli hyvä käsitys luultavista syyllisistä, jotka kuuluvat Hamasiin, mutta ovat usein toimineet vastoin johdon ohjeita. Israelin poliisin mukaan kidnappaus oli paikallisesti suunniteltu ja toteutettu irrallaan Hamasin johdosta.

Israelin sensuuri esti journalisteja raportoimasta tästä. Israelin hallitus saattoi siten valehdella sekä tapettujen teinien vanhemmille että suurelle yleisölle, että teinit saattavat olla vielä elossa, syyttää Hamasin johtoa Gazassa ja käynnistää mittavan sotilasoperaation Länsirannalla. Israelin hallitus oikeutti operaation teinien etsimisellä, mutta sanoi samaan aikaan, että sen tarkoituksena on hyökätä Hamasia vastaan. Hallitus myös vaati kansainvälistä yhteisöä tuomitsemaan Hamasin ja Fatahia lähtemään sovintohallituksesta. Israelin hallituksen aloittaman propagandakampanjan #bringbackourboys tarkoituksena olikin vaikuttaa yhtä paljon EU:n ja Yhdysvaltojen kuin Israelin omien kansalaisten mielipiteeseen, mikä näkyy sen englanninkielisestä nimestäkin.

Länsirannan hyökkäykset ulottuivat Hamasia laajemmalle, esimerkiksi miehitysjoukot kävivät kulttuurilehtien, televisiokanavien ja Birzeitin yliopiston kimppuun. Aikavälillä 12.6.-7.7. Israelin armeija vangitsi Länsirannalla yli 800 palestiinalaista ja tappoi seitsemän, esti kymmenien tuhansien ihmisten liikkumista ja takavarikoi miljoonien arvosta tietokoneita ja muuta omaisuutta. Fatahin hallitsema Palestiinalaishallinto osallistui Israelin vaatimuksesta sotilasoperaatioon, mutta sovintohallitus kesti tämän.

Länsirannan hyökkäyksen aikana Israel myös pommitti Gazaa, ja Gazasta ammuttiin raketteja Israeliin, raketti-iskuissa ei kuollut ketään. Heinäkuun 7. päivä Israel tappoi seitsemän Hamasin jäsentä Gazassa, tapettuaan edellisenä päivänä kaksi palestiinalaista Gazassa. Tämä sai Hamasin viimein rikkomaan 18 kuukautta Gazassa yksipuolisesti pitämänsä tulitauon ampumalla raketteja Israeliin, iskuissa ei kuollut ketään. Joidenkin lähteiden mukaan Hamas olisi aloittanut rakettien ampumisen jo 30. kesäkuuta vastauksena Israelin pommituksiin.

Seuraavana päivänä Israelin pääministeri Benjanin Netanjahu ilmoitti, että koska Israelin yrityksiin rauhan palauttamiseksi (kenties tämä on Netanjahun tapa viitata palestiinalaisten tappamiseen Gazassa) ei vastattu, hän on antanut käskyn "laajentaa operaatiota Hamasin terroristeja ja Gazan muiden terroristijärjestöjen terroristeja kohtaan", kuten hän asian kaunopuheisesti ilmaisi.

Tie Gazan hyökkäykseen tuo mieleen vuoden 1982 Libanonin sodan alun. Tuolloin Fatahin johtama palestiinalaisten vapautusjärjestö PLO piti päämajaansa Libanonissa. PLO oli aiemmin ampunut raketteja Israeliin, mutta oli kesästä 1981 alkaen pitänyt yksipuolista tulitaukoa Israelin hyökkäyksistä huolimatta. Kesäkuussa 1982 palestiinalainen Abu Nidal –järjestö yritti tappaa Israelin Iso-Britannian suurlähettilään. Tapauksella ei ollut PLO:n kanssa mitään tekemistä, mutta Israelin hallitus käytti sitä verukkeena tuhotakseen PLO:n poliittisena toimijana Libanonissa. Taustalla oli se, että PLO oli yhä selkeämmin ilmaissut hyväksyvänsä kahden valtion ratkaisun ja haluavansa neuvotella Israelin hallituksen kanssa. Israelilainen tutkija Avner Yaniv kutsui tätä rauhanoffensiiviksi, ja siihen myös Hamas yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin syyllistyi.

Sovinnon estäminen vs. saarron purkaminen

Israelin hallituksen tavoitteena hyökkäyksessä oli sovintohallituksen hajottaminen ja Hamasin poliittisen eristämisen ylläpitäminen. Israelille on erityisen tärkeää pitää huoli siitä, että EU ei jatkossakaan ole tekemisissä palestiinalaisten demokraattisesti valitun johdon kanssa, vaan ainoastaan Israelin hyväksymien yhteistyökumppanien.

Julkisesti Israelin hallitus esitti kolme tavoitetta. Hyökkäyksestä ilmoittaessaan Netanjahu sanoi sen tarkoituksena olevan suojella israelilaisia lopettamalla rakettituli Gazasta Israeliin. Tämä on erityisen kyynistä, koska suurhyökkäykset ovat aina johtaneet rakettitulen jyrkkään kasvuun. Todistetusti paras tapa estää rakettitulta Gazasta on tulitaukojen solmiminen ja niistä kiinni pitäminen. Koska Israel hyökkää Gazaan jatkuvasti, olisi tarkempaa puhua Gazaan suunnatun väkivallan vähentämisestä kuin tulitaukojen noudattamisesta.

Yhdeksän päivää kestäneen pommituksen jälkeen, rakettitulen jatkuessa, Israelin armeija aloitti maahyökkäyksen Gazaan. Hyökkäyksen tavoitteeksi esitettiin Gazassa olevien tunneleiden tuhoaminen. Painopisteen vaihtaminen rakettitulesta epämääräiseen tavoitteeseen, jonka voi julistaa saavutetuksi koska tahansa antoi Israelin hallitukselle mahdollisuuden julistautua voittajaksi ja vetäytyä koska tahansa. Hyökkäyksen loppua kohden Netanyahu tosin vielä sisäpoliittisen paineen alla ilmoitti tavoitteena olevan Hamasin riisumisen aseista.

Sivumennen sanoen, Netanjahun terroritunneleiksi nimeämiä kulkureittejä ei ole koskaan käytetty terrori-iskuihin. Niiden pääasiallinen merkitys on ollut tarvikkeiden ja ihmisten kuljettaminen Gazan ja Egyptin välillä, ja niitä on myös käytetty hyökkäyksiin Israelin miehitysjoukkoja kohtaan.

Hamas ilmoitti julkisesti viisi tavoitetta, joista keskeisin oli Gazan saarron purkaminen. Hamas myös esitti, Islamic Jihadin kanssa, tarkemmat kymmenen ehtoa kymmenvuotiselle tulitauolle. Toisaalta Hamas pyrki oman asemansa turvaamiseen palestiinalaisten poliittisella kentällä ja palestiinalaisten vakuuttamiseen siitä, että sen aseellinen vastarinta tuottaa tuloksia. Myös Fatahin Länsirannalla järjestämä suuri Gazan hyökkäyksen vastainen mielenosoitus ja julistukset Gazan ihmisoikeusloukkausten viemisestä kansainväliseen rikostuomioistuimeen on tarkoitettu ensisijaisesti palestiinalaisten suosion saamiseksi.

Elämän edellytysten tarkoituksellinen hävittäminen

Hyökkäyksen aikana, 8.7.-26.8., Hamas ja muut palestiinalaiset ryhmät, kuten Islamic Jihad ja Fatah, ampuivat raketteja ja kranaatinheittimen ammuksia Israeliin. Ei ole selvää, kuinka suuri osa hyökkäyksistä kohdistui siviilikohteisiin, koska Israelin sensuuri kieltää niin israelilaisia kuin ulkomaalaisia toimittajia raportoimasta sotilaskohteisiin osuneista iskuista. Ilmeisesti huomattava osa hyökkäyksistä oli umpimähkäisiä, koska valtaosa palestiinalaisten aseellisten ryhmien käytössä olevista pitkän kantaman aseista on varsin epätarkkoja. Umpimähkäiset hyökkäykset, samoin kuin siviileihin kohdistuvat iskut, ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia. Lisäksi palestiinalaiset taistelivat Israelin miehitysjoukkoja vastaan lähietäisyydellä sekä Gazassa että sen lähistöllä. Palestiinalaiset ryhmät tappoivat Israelin armeijassa ja Israelin puolella 72 ihmistä, joita 6 oli siviilejä, eli yli 90% kuolleista oli sotilaita. Aineelliset tuhot Israelin puolella olivat vähäisiä.

Israelin armeija tappoi Gazassa yli 2 100 ihmistä, joista 70-87% oli siviilejä, haavoitti yli kymmentätuhatta ja ajoi yli puoli miljoonaa pakolaisiksi. Kuten aiempien Gazan suurhyökkäysten aikaan, Israelin väkivalta kiihtyi myös Länsirannalla, missä Israelin armeija tappoi 21 palestiinalaista ja haavoitti yli kahtatuhatta. Tapettujen joukossa Gazassa oli lääkintähenkilökuntaa, YK:n työntekijöitä, journalisteja ja yli 500 lasta. Amnesty International kiinnitti huomiota erityisesti lääkintähenkilökuntaan kohdistuneisiin iskuihin ja esitti tilanteen viemistä kansainväliseen rikostuomioistuimeen. Henkiin jääneiden mukaan Israelin sotilaat ampuivat pakenevia siviilejä, teloittivat palestiinalaisia ja pakottivat heitä ihmiskilviksi. Miehitysjoukot myös vangitsivat palestiinalaisia ja veivät heitä pois Gazasta kidutettavaksi.

Gazan infrastruktuurin hävittäminen oli laajamittaisempaa kuin koskaan aiemmin. Israel tuhosi yli 17 000 rakennusta. Sotilaskohteiden lisäksi hyökkäykset kohdistuivat koteihin, sairaaloihin ja terveysklinikoihin ja ne tuhosivat Gazan ainoan voimalaitoksen ja isoimman vedenpuhdistamon sekä pohjavesikaivoja, vesijohtoja ja viljelysmaita. Lyhyesti sanottuna Israelin armeija tarkoituksella tuhosi elämälle välttämätöntä infrastruktuuria, sen lisäksi että se hävitti umpimähkäisillä hyökkäyksillä kokonaisia kaupunginosia. Kymmenet tuhannet ihmiset jäivät kodittomiksi.

YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Navi Pillayn mukaan Israel toimi samoin kuin vuodenvaihteen 2008-2009 suurhyökkäyksessä, ja noudatti sotilasoppia johon kuuluu, YK:ta siteeraten, "suuren vahingon ja tuhon aiheuttaminen siviilien omaisuudelle ja infrastruktuurille ja kärsimyksen aiheuttaminen siviiliväestölle". Tämä Dahiya-opiksi nimetty strategia on Israelin armeijan avoimesti julistama.

Maahyökkäys ja kansanmurhaan yllyttäminen

Israel aloitti pommituksen samanlaisena kuin marraskuussa 2012, eli piti kohteiden määrän rajoitettuna, mutta pian armeija siirtyi maahyökkäykseen ja laajensi pommitusta vielä tuhoisammaksi kuin vuodenvaihteessa 2008-2009.

Toisin kuin 2008-2009, Hamasin ja muiden palestiinalaisten ryhmien vastarinta oli tehokasta. Se vaikeutti merkittävästi Israelin armeijan yrityksiä tunkeutua syvälle Gazaan ja israelilaisia sotilaita tapettiin enemmän kuin aiemmin. Vaikka tapettujen israelilaisten sotilaiden määrä oli pieni verrattuna palestiinalaisiin kuolonuhreihin, israelilaiset ovat vuoden 2006 Libanonin sodan jälkeen tottuneet siihen, että he voivat tappaa arabeja ilman merkittävää vaaraa itselleen, joten omilla menetyksillä on suhteettoman suuri vaikutus. Kokonaisten kaupunginosien tuhoaminen johtui osittain sotilaiden kuolemasta ja pelosta heidän jäämisestään sotavangeiksi – Israelin armeijan Hannibal-opin mukaan on parempi tappaa omia sotilaita kuin antaa heidän jäädä vangiksi.

Vuosien 2008-2009 Israelin maahyökkäys ei saavuttanut mitään sille asetettuja tavoitteita, eikä ollut syytä uskoa, että niin kävisi nytkään. Lisäksi maahyökkäyksen saattoi johtavan lisääntyvään kansainväliseen painostukseen Gazan saarron ja koko miehityksen lopettamiseksi. Hyökkäyksen laajentaminen oli kuitenkin pääministeri Netanyahun kannalta mielekäs vastaus sisäpoliittisen painostukseen. Israelin yhteiskunta on muuttunut 2000-luvulla yhä äärimmäisemmäksi, ja Netanjahun aikoinaan maata oikealle vienyt Likud-puolue on nyt keskustassa. Netanjahun hallituksessa olevat Abigdor Lieberman Kotimme Israel -puolueesta sekä Juutalainen koti -puolueen Naftali Bennett vaativat hyökkäyksen tavoitteiden laajentamista Hamasin tuhoamiseen ja sotilaiden palauttamiseen Gazan kaistalle pysyvästi Israel purki Gazassa olleet sotilastukikohtansa vuonna 2005.

Lieberman ja Bennett luultavasti tiesivät, että Israelin kansalaiset eivät ole valmiita maksamaan hintaa niiden toteuttamisesta, ja että Netanjahu ei suostuisi niihin. Mutta esittämällä äänekkäitä vaatimuksia väkivallan lisäämisestä he saattoivat yrittää kerätä suosiota ja sälyttää hyökkäyksen loputtua tulevan pettymyksen Netanjahun harteille. Israelinjuutalaiset (noin 20% Israelin kansalaisista on palestiinalaisia) nimittäin tukevat kiihkeästi hyökkäyksiä arabeja vastaan, tällä kertaa hyökkäyksen kannatus oli israelinjuutalaisten keskuudessa yli 90%. Mutta hyökkäysten loputtua mieliala laskee, kun tavoitteita ei saavuteta eivätkä ongelmat ratkea. Netanjahun kannatusprosentti oli maahyökkäyksen alussa 82% ja tulitauon jälkeen 32%. Onkin kuvaavaa, että Netanjahu ei laittanut tulitaukosopimusta hallituksen äänestykseen, mikä toisaalta salli Liebermanin ja Bennettin pestä kätensä tulitauosta. Hyökkäyksen todellinen voittaja olikin Israelin äärioikeisto, joka peittosi Israelin oikeiston – muilla poliittisilla suuntauksilla ei ole Israelin valtavirrassa juuri merkitystä.

Tavalliseksi tullut kansankiihotus arabeja ja vasemmistolaisia Israelissa kohosi siirtokuntalaisteinien etsinnän ja Gazan hyökkäyksen aikana ennennäkemättömiin mittoihin. Siirtokuntalaisteinien hautajaisten jälkeen 2.7. Jerusalemissa kidnapattiin ja poltettiin elävältä palestiinalainen teini Mohammed Abu Khdair. Netanyahu oli aiemmin puhunut siirtokuntalaisteinien kostamisesta, mutta tuomitsi nyt Khdairin tappamisen. Se oli kuitenkin vasta alkua: Gazan hyökkäyksen aikana väkijoukot kulkivat kaduilla 'kuolema arabeille' –huutojen säestämänä hakkaamassa arabeja, ja hyökkäystä vastustavien kimppuun hyökättiin. Poliisit hakkasivat jopa Israelin parlamentin jäsenen Jamal Zahalkan.

Katujen tapahtumat heijastelivat poliitikkojen puheita. Esimerkiksi Netanjahun Likud-puolueessa oleva parlamentin varapuheenjohtaja Moshe Feiglin vaati pääministeriä perustamaan leirejä, joihin Gazan väestö keskitetään. Hänen ehdotuksensa mukaan ne, jotka eivät leireihin siirry, hävitetään, jotta alue saadaan asutettua juutalaisilla. Toisena esimerkkinä mainittakoon Juutalainen koti -puolueen Ayelet Shaked, joka laittoi Facebookiin kirjoitukseen, jonka mukaan koko palestiinalaisten kansakunta on vihollinen, mukaan lukien vanhukset, naiset ja lapset. Erityisesti siinä kehotettiin tappamaan palestiinalaiset äidit, jotta he kasvata enempää "käärmeitä". Feiglinin ja Shakedin ura ei loppunut heidän kansanmurhaan yllyttäviin lausuntoihinsa, eikä tiettävästi edes kärsinyt niistä: kukaan merkittävä taho Israelissa ei ole tiettävästi arvostellut heitä. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomittiin kyllä yksi parlamentin jäsen – palestiinalainen Haneen Zoabi, joka sanoi, että siirtokuntalaisteinien tappaminen ei ole terrorismia, vaikka hän ei hyväksykään sitä.

Historioitsija Ilan Pappe vertasi ilmapiiriä Weimarin tasavallan viimeisiin päiviin. Fasismin tutkija Zeev Sternhellin mukaan Israel on "poikkeuksellinen laboratorio missä näkee valistuksen arvojen hiljaisen rapautumisen", kunnes lopulta niiden vastakohta hallitsee maata. Sternhellin mukaan Gazan hyökkäys osoitti, että se on hyvin lähellä, niin saattaa tapahtua "huomenaamulla".  Apartheidia vastustava aktivisti Eran Efrati, joka oli hyökkäyksen aikaa kaduilla suojelemassa palestiinalaisia lynkkaajilta sanoi israelilaisten aktivistien tienneen, että maa on matkalla fasistiseen suuntaan, mutta luulleen, että kestäisi viisi tai kymmenen vuotta, ennen kuin oltaisiin nykyisessä tilanteessa.

Takaisin menneisyyteen

Hyökkäyksen aikana Israelin hallitus, Hamas, EU ja YK:n pääsihteeri kaikki sanoivat, että ei voida palata hyökkäystä edeltäneeseen tilanteeseen. Israelin hallitus vaati Hamasin riisumista aseista, Hamas vaati saarron loppua ja EU peräänkuulutti molempia. Vanhaan kuitenkin palattiin, eivätkä mitkään vaatimuksista toteutuneet. Viidenkymmenen päivän jälkeen solmittu tulitaukosopimus oli käytännössä samanlainen kuin marraskuun 2012 sopimus: hyökkäykset Gazasta ja Gazaan loppuvat ja saarron lieventämisestä sovitaan myöhemmin.

Israel ei saavuttanut mitään ilmoitettuja tavoitteitaan, eikä Hamaskaan kyennyt lopettamaan saartoa, vaikka oli julistanut jatkavansa taistelua kunnes saarto on ohi. Sovintohallitus kesti hyökkäyksen, mikä oli sinänsä saavutus. Tulitaukosopimus oli myös voitto Hamasille siinä mielessä, että Israel suostui avaamaan Gazan kulkupisteet humanitaariselle avulle heti, laajentamaan Gazan aluevesien kalastusaluetta kuuteen merimailiin, sallimaan rakennustarvikkeita Gazaan ja aloittamaan neuvottelut saarron purkamisesta.

Israelin allekirjoittamat sopimukset ovat kuitenkin merkityksettömiä, koska Israelin hallitus rikkoo niitä järjestelmällisesti, ellei siitä aiheudu sille vahinkoa. Israel on rikkonut tulitaukoa kymmeniä kertoja, mukaan lukien lyhyellä maahyökkäyksellä Gazaan. Tiistaina 16.9. Gazasta ammuttiin kaksi kranaatinheittimen ammusta Israeliin; kukaan ei vahingoittunut iskussa, ja Hamasin kerrotaan pidättäneen vastuulliset. Tämän raportoitiin rikkoneen tulitauon, vaikka Israel oli hyökännyt kalastajien kimppuun konekivääreillä ja tykeillä lähes päivittäin, ja jatkaa hyökkäyksiä.

EU:n tuki, kansalaisten vastustus

Vaikka Israelin toistuvien hyökkäysten tarkoitus on miehityksen ylläpitäminen, ne heikentävät miehityksen perusteita, koska äärimmäinen väkivalta kääntää kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan mielipidettä yhä enemmän apartheidia vastaan.

Demokraattisen murroksen läpikäyneessä Latinalaisessa Amerikassa kansalaisyhteiskunnan mielipide on vaikuttanut merkittävästi hallitusten toimintaan, ja ne protestoivat hyökkäystä vastaan voimakkaasti. Brasilia, Chile, Ecuador, El Salvador and Peru vetivät suurlähettiläänsä Israelista. Oleellisempaa oli kuitenkin se, että Euroopan ja Yhdysvaltojen hallitukset tukivat Israelin väkivaltaa, kansalaisten mielipiteestä piittaamatta.

EU tuomitsi Israelin iskujen siviiliuhrit, mutta hyväksyi Israelin hyökkäyksen itsepuolustuksena –   mielenkiintoinen kanta ottaen huomioon, että hyökkäyksen keskeinen osa oli kärsimyksen aiheuttaminen Gazan siviiliväestölle ja se johti raketti-iskujen lisääntymiseen Israeliin. Toisaalta EU tuomitsi kaiken palestiinalaisten vastarintajärjestöjen väkivallan ja vaati niiden riisumista aseista.

Kansalaisyhteiskunta vastusti Israelin hyökkäystä voimakkaasti Suomessakin. Suomessa pidettiin seitsemän mielenosoitusta Gazan hyökkäystä vastaan. Keskeisenä vaatimuksena oli Suomen ja Israelin välisen asekaupan lopettaminen. Tämä vaatimus ei kuulunut vain mielenosoittajilta, vaan myös eduskuntapuolueiden puheenjohtajien johdolta: Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki, Vihreiden Ville Niinistö ja SDP:n Antti Rinne ilmaisivat vastustuksensa asekaupoille. Yhteensä näillä puolueilla on kolmannes eduskunnan paikoista.

Hyökkäyksen aikana myös Suomen, Islannin, Norjan ja Ruotsin sosialidemokraattiset puolueet sitoutuivat edistämään kansainvälisiä kieltoja Israelin laittomissa siirtokunnissa valmistetuille tuotteille. Suomen ulkoministeri Erkki Tuomiojan mukaan Israelille voitaisiin asettaa pakotteita ja jopa EU-parlamentin S&D-ryhmän puheenjohtaja Gianni Pittella sanoi, että pakotteita ei voi enää pitää tabuna. Tosiasiassahan pakotteita on jo asetettu, mutta ne on esitetty hallinnollisina toimenpiteinä, ei poliittisina kannanottoina.

Niin Suomen kuin EU:n ulkopolitiikkaan kuuluu julkilausumien  ja toiminnan huomattava ero, mutta pakotteista puhuminen on silti askel kohti niiden toimeen panemista. Kolme asiaa, jotka EU:n tulisi tehdä välittömästi, on Israelin assosiaatiosopimuksen jäädyttäminen, asekaupan lopettaminen Israelin kanssa ja siirtokuntatuotteiden tuonnin kieltäminen. Kaksi viimeistä voidaan tehdä Suomessa kansallisella tasolla EU:ta odottamatta, ja on kansalaisten vastuulla pitää huoli siitä, että niin tapahtuu.

Lehden numero: