Paransiko oikeus kansanmurhan haavoja Ruandassa?

Kirjoittaja:

Huhtikuun kuudentena päivänä vuonna 1994 Ruandan silloisen presidentin Juvénal Habyarimanan lentokone ammuttiin alas. Tekijöitä ei koskaan saatu kiinni. Seuraavana päivänä alkoi yksi historian verisimmistä kansanmurhista. Kansainvälisen yhteisön katsellessa väkivallan hyökyaalto pyyhkäisi Ruandan yli.

Uhrien, surmattujen tutsien ja maltillisten hutujen, lukumääristä on erilaisia  arvioita. Ruandan hallitus arvio uhrien määrän noin miljoonaksi. Viralliset YK- arviot liikkuvat 800 000 uhrissa. Vuonna 2008 julkaistussa laajamittaiseen hautausmaiden ja kansanmurhan tekopaikkojen tutkimuksiin perustuneessa AERG – Student Genocide Survivors- järjestön arviossa uhrien lukumäärä arvioitiin jopa lähes kahdeksi miljoonaksi.

Sata päivää kestäneen kansanmurhan aikana raiskattiin 250 000 - 500 000 naista. Foundation Ruanda -järjestön mukaan noin 20 000 lasta sai alkunsa raiskauksesta. Kansanmurhan johtajat käyttivät HIV-positiivisia miehiä suunnitelmallisesti kansanmurhan aseina ja monet raiskatuista naisista saivat tartunnan. Kansanmurhan tappoaalloista eloonjääneiden lukumäärän arvioidaan sijoittuvan 300 000 ja 400 000 väliin. Selviytyneistä lapsista 75 000 menetti molemmat vanhempansa.

Kansanmurha päättyi vuoden 1994 heinäkuussa kapinallisarmeijan, Rwandan Patriotic Frontin saadessa maan hallintaansa. Kapinallisia johti silloin 36- vuotias maasta aiemmin paennut tutsi, Paul Kagame. Kagame piti käsissään merkittävässä poliittisessa roolissa jo puolustusministeri- ja apulaispresidenttikautenaan ja vuonna 2000 Kagame valittiin presidentiksi.

Presidentti Kagamen luotsaamaa Ruandaa on ylistetty vakaaksi, jopa afrikkalaisen demokratian mallimaaksi. Erityisesti maan taloudellinen toipumisvauhti on ollut vaikuttava talouskasvun pysytellessä kahdeksassa prosentissa.

Ruandan menestystarinalla on myös kääntöpuolensa. Oppositiopoliitikkoja ja muita poliittisen eliitin kriitikkoja on vangittu ja tapettu hämärissä olosuhteissa. Monet Kagamen politiikkaa kyseenalaistaneet ovat joutuneet lähtemään Ruandasta. Toimittajat valittavat ahdistelusta ja sensuurista. Ruandan johtoa on arvosteltu myös sekaantumisesta naapurimaan Kongon pitkään jatkuneeseen sisällissotaan.

Kriitikot syyttävät Kigalin eliittiä tukahduttavasta vallankäytöstä ja varoittavat kansanmurhan jälkeisen sovintoprosessin kiiltävän pinnan alla piilevistä vakavista jännitteistä. Ruandassa on etsitty kansanmurhan jälkeisinä kahtena vuosikymmenenä eri väestönryhmien välistä sovintoa ja kansakunnan eheytymistä monin eri tavoin. Siirtymäkauden oikeusjärjestys erilaisine kansanmurhaa käsittelevine tuomioistuimineen on ollut sovintopyrkimyksissä keskeisessä roolissa.

Heti kansanmurhan jälkeen Kigalissa pidetyssä konferenssissa Ruandan johto pohti kansainvälisten diplomaattien ja asiantuntijoiden kanssa parasta tapaa käsitellä tapahtunutta tragediaa. Jo ennen vuoden 1994 kansanmurhaa Ruandassa oli ollut vakavan väkivallan kierteitä ja aiempia väkivaltaisuuksia onkin pidetty yhtenä vuoden 1994 kansanmurhan taustatekijänä. Aiemmin väkivaltaisuuksiin syyllistyneet eivät olleet joutuneet vastaamaan teoistaan oikeudessa. Mikäli väkivallanteot oli ylipäätään noteerattu poliittisen ja oikeusjärjestelmän taholta, se oli tapahtunut yleisten armahdusten muodossa.

Vuoden 1994 laajaa kansamurhaa ei haluttu, eikä voitu, pyrkiä unohtamaan ja lakaisemaan piiloon armahdusten kautta. Neuvotteluissa päätettiin, että kaikki epäillyt – eivät ainoastaan kansanmurhan johtotekijät -  vastaisivat teoistaan oikeuden edessä. Ruanda oli ensimmäinen maa, jossa tällaisten laajamittaisten rikosten suhteen päädyttiin näin laajoihin oikeusprosesseihin.

Ruandan oikeusjärjestelmä, samoin kuin muut yhteiskuntarakenteet, olivat pitkälti romahtaneet kansanmurhan tuottamassa kaaoksessa. Tuomareita, asianajajia ja syyttäjiä oli paitsi kuollut, myös paennut runsaasti maasta. Kansanmurhaa käsitteleviä oikeudenkäyntejä pyrittiin kuitenkin käynnistämään niin pian kuin mahdollista erilaisten erityisjärjestelyjen turvin.

Paikallistasolla kansamurhaan liittyviä rikoksia selvittivät perinteiseen riitojen ratkaisutapaan nojaavat gacacat. Gacaca-järjestelmä mahdollisti kaikkien epäiltyjen syytteeseenpanon periaatteen toteuttamisen. Gacaca-prosessien merkittävä piirre oli syyllisyyden yksilöiminen. Vastuuta ei voi sälyttää johtajille tai isommille ryhmille. Jokainen syytetty on vastuussa omista teoistaan. Gacacoissa käsitteltiin noin kaksi miljonaa tapausta. Arviolta viisitoista prosenttia tapauksista päättyi syytetyn vapauttamiseen.

Gacacat palvelivat väestön sovintoprosesseja tuomalla oikeuden lähelle yhteisöjä, sekä syyllisiä että uhreja. Gacacojen toimintaan liittyi kuitenkin monia ongelmia. Istunnoissa ei useinkaan päästy aitoon dialogiin syyttäjän ja syytettyjen välillä. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet jäivät usein toteutumatta. Korruptio sekä todistajien, syytettyjen ja uhrien hiljaisiksi pelotteleminen olivat myös vakavia ongelmia. Raportit myös paikallispoliitikkojen sekaantumisesta oikeudenkäynteihin ja tuomioiden langettamiseen eivät ole olleet harvinaisia.

Gacacan toimintaa African Studies -lehden artikkelissa analysoinyt professori Max Rettig epäilee gacacan kansamurhan traumoja parantavaa vaikutusta: “Pelkästään hutu-taustausten syytettyjen rikoksia käsitellyt gacaca on todennäköisesti syventänyt yhteisöjen etnisiä raja-aitoja ja kaunoja“.

Gacacan tuomiot ovat myös jääneet osin toteuttamatta. Esimerkiksi AVEGA- järjestön 25 000 kansanmurhassa puolisonsa menettäneen jäsenen joukosta liki kolmasosa eli noin 8 000 leskeä odotti vielä heinäkuussa 2013 määrättyjä kansanmurhan aineellisia menetyksiä koskevia korvauksiaan.

Kansainvälinen yhteisö oli ollut voimaton ja monien kriittikkojen - mukaan lukien maassa kansanmurhan alkaessa olleiden YK:n rauhanturvajoukkojen komentaja - mielestä haluton puuttumaan Ruandan kansanmurhaan. Kansanmurhan jälkipyykissä kansainvälinen yhteisö on näytellyt huomattavasti aiempaa aktiivisempaa roolia.

Turvallisuusneuvosto perusti kansainvälisen rikostuomioistuimen marraskuussa 1994 tutkimaan Ruandan kansanmurhaa ja kansanmurhan aikana tapahtuineita rikoksia ihmisyyttä vastaa. International Criminal Tribunal for Ruanda - ICTR aloitti toimintansa Arushassa Tansaniassa vuonna 1995. Syyttäjän toimisto ja valitustuomioistuin perustettiin Haagiin, Alankomaihin.

ICTR on liki kaksikymmentä vuotisen olemassaolonsa aikana käsitellyt yhdeksänkymmenenkolmen syytetyn tapaukset. Syytettyinä on ollut korkean tason sotilaallista ja poliittista johtoa, liikemiehiä, kirkon ja median edustajia sekä asellisten joukkojen johtajia. Kolme ICTR:n etsintäkuuluttamaa syytettyä on yhä karkuteillä nyt kun tuomioistuimen mandaatti on päättymässä.

ICTR on ensimmäinen kansainvälinen tuomioistuin, joka langetti tuomioita 1948 Geneven sopimuksissa määriteltyyn kansanmurharikoskategoriaan perustuen. ICTR oli myös ensimmäinen kansainvälinen tuomioistuin, joka tunnusti raiskauksen yhdeksi kansanmurhan totettamistavaksi.

Ruandan kansanmurhaan syyllistyneitä on tuomittu myös Ruandan ja ICTR:n ulkopuolella niin sanottuun yleismaailmalliseen tuomiovaltaan perustuen. Vuonna 2001 “Butare Four“ - Alphonse Higaniro, Vincent Ntezimana, Sister Gertrude and Sister Maria Kisito – saivat tuomionsa Brysselissä osallisuudestaan kansanmurhaan. Kansanmurharikoksista on tuomittu ruandalaisia syytettyjä myös Suomessa ja Norjassa. Viime vuosina Ranska on luovuttanut joitain Ranskassa asuneita kansanmurhasta epäiltyjä Ruandaan oikeudenkäyntiä varten.

Gasana Ndoba, ruandalainen aktivisti, joka oli koettanut kaikin keinoin herättää kansainvälistä yhteisöä toimimaan ennen kansanmurhan alkamista, kuvailee belgialaisen kansalaisjärjestön RCN-Democratie et Justice tallentamassa haastattelussa tuomioiden merkitystä toipumiselle: “Seurasin Belgiassa tarkaasti universaalin lainsäädäntöön perustuvaa oikeudenkäyntiä. Belgialainen oikeusistuin langetti tuomion koko ihmiskunnan nimissä. Muistan yhä tuomion tuoman riemun ja helpotuksen tunteen. Mutta voitto on aina suhteellinen. Oikeus ei voi tuoda takaisin kuolleita.“

Ruandan kansanmurhan jälkeinen poliittinen johto oli aluksi kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisen kannalla, mutta etääntyi projektista kun tuomioistuin päätettiin sijoittaa Ruandan ulkopuolelle. Pahin erimielisyys syntyi siitä, että rikostuomioistuin ei jättänyt Kagamen johtamien kapinallisjoukkojen mahdollisesti suorittamia humanitäärisiä rikoksia tuomiovallan ulkopuolelle. Käytännössä kuitenkaan ICTR ei koskaan vaatinut yhtäkään Kagamen joukoissa toiminutta syytteeseen.

Tavalliset ruandalaiset eivät ole seuranneet kansainvälisen rikostuomioistuimen toimia kovin innostuneesti. ICTR:n valtava, 270 miljoonan dollarin tasolla liikkuva vuosibudjetti on herättänyt närää. Kansanmurhasta selviytyneiden järjestöt ovat kyselleet, miksi kansainvälisen oikeustuomioistuimen toimintaan on oltu valmiita sijoittamaan valtavat määrät rahaa. Samaan aikaan uhreille tarkoitettuihin korvausrahastoihin on ollut vaikeaa löytää rahoittajia.

Kigalilainen, kansanmurhan uhrien järjestö Ibuka antaa kansainväliselle tuomioistuimelle tunnustusta siitä, että se välitti vahvan tuomitsevan viestin kansanmurhan arkkitehdeille. “ICTR:n olemassaolo sai kansanmurhan syylliset huolestumaan. Sitä voi juhlia, mutta toisaalta tuomioistuimen toiminta ei ole ollut kovin tehokasta ottaen huomioon sen liki pohjattomat raha-arkut“, tiivisti IPS:n haastattelema  Ibukan pääsihteeri, Naphtal Ahishakiye.

“On käsittämätöntä, että yksi kansanmurhan päärahoittajista, miljardööri Félicien Kabuga on yhä vapaalla jalalla. Samoin monet ICTR:n langettamat tuomiot ovat olleet aivan liian kevyitä, silloinkin vaikka todistusaineisto kaikista vakavimmista rikoksista on ollut luotettavaa. Mitä tulee ruandalaiseen kansalliseen sovintoprosessiin, ICTR:n merkitys on ollut käytännössä mitätön“, pääsihteeri Ahishakiye langettaa murskaavan arvionsa.

Kansanmurhaa koskevien oikeustoimien paletista puuttuu yhä laajempi uhreille tarkoitettu korvausohjelma. Suomen ulkoministeriö on rahoittanut korvausohjelmaa valmistelevan taustakartoituksen. International Organization for Migration, IOM, on yksi taustakartoituksen toteuttaneista tahoista.

Peter Van der Auweraert, IOM:n siirtymäkauden oikeusjärjestelmiin ja korvausohjelmiin erikoistuneen yksikön johtaja näkee korvausohjelman tärkeäksi. “Ruandaan on virrannut suuria summia yleistä humanitääristä apua ja maassa on toteutettu laajoja avustusohjelmia. Kaksikymmentä vuotta kansanmurhan jälkeen uhrien järjestöt kyselevät yhä erityisten kansanmurhan uhreille suunnattujen korvausten perään.“

“Kansanmurhasta selviytyneet kokevat, että yleiset kehitys- ja humanitääriset ohjelmat eivät tunnusta heidän yksilötason kärsimyksiään. Korvaukset ovat köyhimmille uhreille tärkeitä myös materiaalisessa mielessä, mutta erillisellä korvausohjelma on tärkeä symbolinen merkitys“, Van der Auweraert luonnehtii.

“Mahdollinen korvausohjelma tulee tietenkin perustella huolellisesti, jotta ohjelma voidaan kokea ruandalaisessa yhteiskunnassa mahdollisimman oikeudenmukaiseksi. Erilaisten konfliktien uhreihin kohdistuvilla korvausohjelmia toteutettaessa on aina se riski, että kaunat ja ristiriidat eri  ryhmien välillä kasvavat,“ Van der Auweraert muistuttaa. “Ruandan korvausohjelmalla olisi toteutuessaan kuitenkin tärkeä kansainvälinen merkitys. Olisi hyvä, että siirtymäkauden oikeustoimia suunniteltaessa rikosten uhrien tarpeet nousisivat rankaisemiseen keskittyvien toimenpiteiden rinnalle.“

Oikeudenkäynneillä on yksittäisiä rangaistuksia laajempi merkitys kansallisten eheytymisen prosessissa myös tulevia sukupolvia ajatellen. Sekä kansalliset että kansainväliset oikeudenkäynnit ovat osaltaan kirjanneet kansanmurhan tapahtumia. Oikeudenkäyntien arkistoista tieto kansanmurhasta välittyy yli sukupolvien. Arkistot varmistavat, että kukaan ei voi tulevaisuudessakaan kiistää Ruandassa tapahtunutta suunniteltua ja organisoitua kansanmurhaa.

Toisaalta edes kansainvälisen rikostuomioistuimen toiminta ei ole tuonut Ruandan kansanmurhan pääarkkitehtejä yleiseen kansainväliseen tietoisuuteen. Kuinka moni länsimaalainen muistaa yhdenkään Ruandan kansanmurhasta tuomitun nimeä? Kuka tietää, missä Ruandan kansanmurhaa johtaneet ovat nyt, mitä heille on tapahtunut?

Menneiden kauheuksien tietoinen muisteleminen on ollut keskeisessä asemassa Ruandan kansallista politiikkaa. Muistojen, historian välittämisen toivotaan auttamaan toimimaan tietoisesti nykyisyydessä. Kansanmurhan muistojen sukupolvelta toiselle siirtämisen ajatellaan ennalta ehkäisevän uusia väkivaltaisuuksia ja joukkomurhia.

Presidentti Kagamen virallinen kansanmurhan muistamispolitiikka on nähty myös vähemmän mairittelevassa valossa. Kagamen vallankäyttöön kriittisesti suhtautuvat väittävät, että Kagame keskittyy jatkuvaan kansanmurhan kauheuksien esiinnostamiseen oikeuttaakseen omaa vallassapysymistään. Negatiivista huomiota on herättänyt esimerkiksi Kagamen hallituksen viime vuonna aloittama “I am Rwandan“- kampanja, jonka puitteissa muun muassa kansanmurhan jälkeen syntyneet hutut pyytävät anteeksi etnisen ryhmänsä puolesta. Sukupolvia kestävä syyllisyys tuskin kuitenkaan auttaa siirtämään etnisten ryhmien välisiä jännitteitä historiaan, pahimmassa tapauksessa se saattaa jopa pahentaa niitä.

Kritiikkiin yhtyy myös Slate-lehdessä haastateltu ranskalainen tutkija Gérard Prunier, joka  on vaihtanut kantaansa Kagamen ihailijasta presidentin ankaraksi kriitikoksi: “Kagame haluaa kansanmurhasta selviytyneiden olevan jatkuvasti täynnä vihaa ja henkistä tuskaa. Pelko ja viha legitimoivat Kagamen vallan.“ Presidentti Kagame on viime aikoina vihjaillut pysyvänsä mielellään vallassa vielä kolmannenkin presidenttikauden.

Ruandassa kansanmurhasta ja sen jälkeisestä ajasta puhuminen on vahvasti säädeltyä. Kaikki etniset viittaukset on lailla kielletty ja etnisistä ryhmistä puhuminen rinnastetaan kansanmurhan kieltämiseen. Kansanmurhan kieltäminen on rangaistava rikos. Ruandalainen oppositiojohtaja on tällä hetkellä syytettynä etnisen vihan lietsomisesta, koska hän kysyi miksi virallinen vuoden 1994 kansanmurhan muistomerkki mainitsee ainostaan surmansa saaneet tutsit ja jättää viittaamatta niin sanotuissa kostomurhissa henkensä menettäneet hutut.

Kuva: Jolly Jolson flickr cc

Presidentti Kagame puolustaa jyrkkää linjaansa välttämättömäksi uusien joukkomurhien estämiseksi. Kriitikot pelkäävät, että Kagamen tukahduttava linja ainoastaan hiljentää vallitsevat jännitteet sen sijaan, että kipukohtia voitaisiin avoimesti käsitellä.

Jotkut kriitikot väittävät, että Kagamen hallitus  käyttää “etnistä muistinmenetystä“ peittämään tutsien kaiken kattavan poliittisen vallan. Antwerpenin yliopiston politiikan tutkija Filip Reyntjens toteaa Slate-lehdelle: “RPF:n täytyy kieltää etnisyys, koska muuten tutsi-eliitin yliedustus kaikissa poliittisissa instituutioissa olisi liian näkyvää.“

Ruandan naapurimaa Burundissa on myös eletty monta tutsien ja hutujen välistä väkivaltaista jaksoa. Pahin niistä oli vuoden 1972 kapina, jossa kuoli 150 000 - 300 000 hutua. Viimeisimmissä laajoissa väkivaltaisuuksissa vuonna 1993 arviolta 25 000 burundin tutsia sai surmansa.

Burundi on valinnut vastakkaisen linjan verrattuna Ruandaan etnisten ryhmien ristiriitojen ja menneiden väkivaltaisuuksien käsittelemisessä. Burundissa oikeustoimia ja mahdollista totuuskomissiota odotetaan yhä, mutta etnisyys ei ole burundilaisessa politiikassa tabu, päinvastoin. Poliitikot vitsailevat avoimesti toistensa “heimoheikkouksista“ ja aihetta voidaan käsitellä arkisissakin keskusteluissa. Avoimen suhtautumisen etnisyyteen ja siitä nousseisiin ristiriitoihin on arveltu edesauttaneen Burundin yhteiskunnallista toipumista ja kansanryhmien välisten jännitteiden laantumista.

Burundin etnisten ryhmien liennytyksen taustalla on näkyy Nelson Mandelan johdolla vuonna 2000 neuvoteltu Arushan rauhansopimus. Sopimus tunnusti hutu-enemmistön ja tutsi-vähemmistön väliset ristiriidat ja valtataistelun  konfliktin katalysaattoriksi, mutta otti sovinnon lähtökohdaksi sen, että kummallakin ryhmällä tulee olla mahdollisuus osallistua täysipainoisesti poliittiseen elämään. Rauhansopimuksessa asetettiin 40/60 kiintiö kaikkiin edustuksellisiin elimiin.

Yhteiskunnan ja yhteisöjen konflikfista ja laajoista väkivaltaisuuksista toipumiseen niin yksilön kuin kansakunnan tasolla ei ole yksinkertaista tai varmaa reseptiä. Ruandalaisten on selvittävä yhdestä historian suurimmista inhimillisistä tragedioista eikä nyt kulunut kaksikymmentä vuotta ole eheytymisen ja sovinnon rakentamisessa vielä pitkä aika.

RCN – Democratie et justice- järjestön asiantuntija Hélène Morvan on työskennellyt pitkään sekä Ruandan ja Burundin sovintoprosessien parissa. Morvan muistuttaa tilanteiden monimutkaisuudesta ja kehottaa kaikkia siirtymäkauden oikeusjärjestelmien parissa työskenteleviä kuuntelemaan tarkasti ihmisiltä nousevia viestejä.

“Siirtymäkauden oikeusjärjestelmiä luotaessa ei voi luottaa valmiisiin malleihin tai yleisiin totuuksiiin. On tärkeää, että väkivaltaisuuksien repimille yhteisölle annetaan mahdollisuus kertoa, millainen oikeus tuntuisi heistä oikealle, millaisia oikeudenmukaisuuteen, rangaistuksiin ja toisaalta sovinnontekoon liittyviä arvoja ihmisillä itsellään on.“

Hélène Morvanin mielestä oikeudenjaon kanssa ei pidä kiirehtiä: “Ihmisille olisi annettavaa tilaa ja aikaa dialogiin eikä olettaa, että eheytymisprosessia parhaiten palvelevia oikeusinsituutioita voidaan pystyttää nopeasti länsimaisten neuvonantajien johdolla. Kiire ei ole siirtymäkauden oikeuteen liittyvissä kysymyksissä hyvä neuvonantaja.“

Ruandan kansanmurha ei säästänyt lapsia. Näissä kuvissa olevat lapset ovat kansanmurhan uhreja. Kuva: DFID - UK Department for International Development flickr cc

Lehden numero: