Error message

  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Notice: Trying to access array offset on value of type int in element_children() (line 6656 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).
  • Deprecated function: implode(): Passing glue string after array is deprecated. Swap the parameters in drupal_get_feeds() (line 394 of /usr/www/users/simohell/pax.fi/includes/common.inc).

Gene Sharpin neljä tapaa voittaa väkivallaton kamppailu

Kirjoittaja:

Jos ihmisiä pyydetään antamaan jokin esimerkki voitokkaasta väkivallattomasta kamppailusta, he ajattelevat usein ensimmäisenä Gandhia, hänen johtamaansa kampanjaa Intian itsenäisyyden puolesta sekä sen pääasiallista strategiaa: vastustajan käännyttämistä tukemaan väkivallattomien kamppailijoiden tavoitteita.

Käännyttäminen istuu myös saumattomasti moraaliseen vakaumukseen perustuvan periaatteellisen väkivallattomuuden ideaaleihin eikä siksi olekaan yllättävää, että tämän strategian tekivät tunnetuksi paitsi juuri intialaisten satyagrahien rohkea kamppailu, myös sen innoittamat pasifistit sekä rauhantyön klassikkoajattelijat Richard Greggista Johan Galtungiin.

Kuten Paxin numerossa 2017/04 ilmestyneessä artikkelissa Gene Sharp ja välineellinen väkivallattomuus pasifismin historian valossa totesimme, periaatteellinen väkivallattomuus ei ole ainoa eikä edes yleisin tapa lähestyä väkivallattomia metodeja. Samoin vastustajan käännyttäminen ei ole ainoa tapa päättää väkivallaton kamppailu menestyksekkäästi.

Gene Sharp onkin tunnistanut kaikkiaan neljä pääasiallista prosessia, joilla väkivallattomat kamppailijat voivat saavuttaa päämääränsä: käännyttäminen, myönnytysratkaisun aikaan saaminen, väkivallaton pakottaminen sekä vastapuolen hallinnan romahtaminen. Tässä artikkelissa esittelen lyhyesti Sharpin ajatuksia kustakin näistä prosesseista ja niiden edellytyksistä.

Ensin on kuitenkin paikallaan tehdä lyhyt huomio sanavalinnoista. Sharpin esimerkkiä seuraten tämä artikkeli viittaa väkivallatonta kamppailua käyviin toimijoihin "aktionisteina" ja näiden päämäärien tiellä seisovaan toimijaan/toimijajoukkoon "vastustajana". Omissa kirjoituksissaan Sharp usein myös kirjoittaa ikään kuin vastustajaa olisi jotakin yhteiskuntaa hallitseva yksilö tai ihmisryhmä – oli tämä sitten hallitsija, etuoikeutettu väestönosa tai miehittäjähallinto – ja aktionistit jokin rakenteellista tai virallisen vallan toimeenpanemaa vääryyttä vastustava ihmisjoukko, ja nämä painotukset näkyvät luonnollisesti myös tämän artikkelin sisällössä. Sharp on tehnyt tämän asetelmaa koskevan valinnan omien sanojensa mukaan yksinkertaisesti siksi, että juuri tällaisessa asetelmassa väkivallattomia kamppailuja on tyypillisesti käyty, ja siksi hänen tutkimansa aineisto on edustaa pitkälti tätä asetelmaa.

Vaikka tämä artikkeli pitäytyykin näiltä osin Sharpin kielellisiä valinnoissa, tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö väkivallattomia kamppailumetodeja voisi soveltaa myös toisenlaisissa olosuhteissa. Niillä saattaa tosin olla tiettyjä erityispiirteitä jotka on viisasta ottaa huomioon.

Siirtykäämme seuraavaksi itse asiaan.

Käännyttäminen

Koska käännyttäminen mainittiin tässä artikkelissa ensimmäisenä, lienee parasta aloittaa siitä. Kuten edellä totesin, käännyttäminen oli Gandhin ensisijainen väkivallattoman vastarinnan strategia. Sharp puolestaan pitää sitä vaikeimpana ja onnistumiseltaan vähiten todennäköisenä tapana voittaa väkivallaton kamppailu. Tästä huolimatta hän kirjoittaa käännyttämisen onnistumisen edellytyksistä perusteellisesti.

Vastustajaa käännytettäessä avainasema on vastustajalle uuden näkökulman avaavalla toiminnalla: Sisäistettyään tämän näkökulman vastustaja voi samaistua aktionisteihin ja kääntyä näiden ajaman päämäärän kannalle. Aktionistien asian puolesta voi ja kannattaakin esittää vahvoja argumentteja mutta Gandhin kirjoituksiin nojaten Sharp toteaa pelkkään järkeilyyn turvautumisen olevan turhan kapeakatseinen lähestymistapa. Tätä tehokkaampaa on hänen mielestään hyödyntää näkökulman avaamisessa myös arvoja, uskomuksia, asenteita, moraalijärjestelmiä ja emootioita. Näin aktionistien kommunikaatio ei vetoa vain vastustajan välineelliseen järkeen vaan puhuttelee tätä kokonaisena ihmisenä, vedoten myös tämän toimintaa motiiveihin.

Kun väkivallattomat kamppailijat pyrkivät käännyttämään vastustajansa, näiden on tärkeää erottaa tottelemattomuus vastustamaansa pahuutta ja sitä aiheuttavaa järjestelmää kohtaan pahaa tekevien tai pahaa aiheuttavalle järjestelmälle työskentelevien ihmisten vastustamisesta. Pahan ja pahantekijän erottaminen toisistaan luo näiden välille etäisyyttä ja antaa sen kautta pahaa tekeville ihmisille tilaisuuden jättää pahat teot taakseen, parhaassa tapauksessa jopa asemoitua aktionistien puolelle. Tämän toteutuminen olisi paljon epätodennäköisempää, jos aktionistien mielestä väärin toimineet ihmiset kokisivat aktionistien pitävän pahuutta heidän henkilöönsä ja identiteettiinsä kuuluvana asiana tai heitä muuten sinänsä vastustettavina ihmisinä.

Koska ihmiset eivät tyypillisesti pidä itseään pahoina, pahan identifioiminen heihin saa heidät todennäköisesti hylkäämään aktionistien viestin suoralta kädeltä. Tämä toimii tietenkin käännytysprosessia vastaan. Käännyttäessään vastustajaansa aktionistit pikemminkin vetoavat tämän parhaimpiin puoliin, houkutellen vastustajaa toimimaan hyvän puolesta. Vastustajan itsensä ohella on tärkeää vedota myös vastustajan osaryhmiin – kuten poliiseihin ja sotilaisiin – vastustajan vallan lähteiden horjuttamiseksi. Gandhi näkikin väkivallattomia kamppailijoita vastustavat ihmiset potentiaalisina liittolaisina, ei vihollisina. Ratkaisuna tällöin on osoittaa heille itselleen heidän toimineen aiemmin väärin.

Kaikissa Sharpin kuvailemissa väkivallattoman kamppailun voittamisen tavoissa yhteistyöstä kieltäytymisellä on keskeinen rooli. Käännyttämiseen pyrittäessä aktionistit sekä vievät vastustajaltaan tämän sortotoimista saamat voitot kieltäytymällä olemasta osana sortoa, joko sen kohteena tai välikappaleena, niin että osoittavat oman kärsimyksensä. Niin sorrosta aiheutuvan kuin itse itselleen aiheuttamansa. Näin tehdään vastustajan toiminnan epäoikeudenmukaisuuden tälle näkyväksi. Molemmilla toimilla ohitetaan vastustajan rationaalinen mieli ja annetaan Sharpin sanoin "shokkihoitoa" vastustajalle.

Minkä tahansa kärsimyksen osoittaminen ei kuitenkaan ole Sharpin mukaan hyödyllistä, vaan sen on avattava vastustajalle uusi näkökulma vallitsevaan tilanteeseen. Osoitetun kärsimyksen valinta on siis tehtävä strategisesti. Itseaiheutetun kärsimyksen osoittaminen saattaa kuulostaa erikoiselta mutta sillä on käännyttämisessä oma roolinsa. Itseaiheutetulla kärsimyksellä voidaan esinnäkin mielenosoituksellisesti käytettynä selventää aktionistien päämääriä tai huolenaiheita niin laajemmalle yleisölle kuin vastustajallekin – tunnettuja esimerkkejä tästä ovat protestiluontoiset syömälakot, äärimmäisempiä protestina tehdyt polttoitsemurhat. Toisekseen itseaiheutetulla kärsimyksellä osoitetaan vilpitöntä uskoa aktionistien päämääriin, mikä sekä herättää muiden kunnioitusta että kannustaa näitä harkitsemaan aktionistien näkemysten oikeutetusta.

Kärsimyksellä käännyttäminen onkin riippuvaista aktionistien osakseen saamasta kunnioituksesta ja empatiasta. Sosiaalinen etäisyys, aktionistien näkeminen "toisena", ei-samaistuttavana ja jopa vähemmän kuin ihmisinä, on kuitenkin usein näiden tuntemusten heräämisen tiellä. Siksipä aktionistien pitää kuroa tätä sosiaalista etäisyyttä umpeen samalla kun näiden vastustaja tyypillisesti pyrkii säilyttämään ja kasvattamaan etäisyytt' niin itsensä ja aktionistien kuin tukiryhmiensä ja aktionistien välillä. Näin kävi vuonna 1956 Neuvostoliiton tuodessa Unkariin joukkoja venäjää puhumattomilta itäisiltä alueiltaan, ehkäisten laskelmoidulla valinnallaan miehittäjäjoukkojen ja unkarilaisten välistä yhteydenpitoa.

Väkivallattomuus ja valmius kärsiä päämääriensä eteen saattavat kuitenkin kuroa sosiaalista etäisyyttä umpeen myös kielimuurien yli, sillä niiden herättämät kunnioitus ja empatia ovat yleisinhimillisiä tunteita. Näiden tuntemusten herättämisessä aktionistien omalla käytöksellä on kuitenkin ratkaiseva merkitys, pelkkä väkivallan välttäminen ei riitä: Rohkeat ja kärsimiseen valmiit aktionistit herättävät samaistumisen tunteita paljon herkemmin kuin pelkurimaiset, pakoilevat ja valehtelevat kampanjoijat vaikka nämä väkivallattomia olisivatkin.

Siihen, mitkä kärsimykset ovat kestettävissä vaikuttavat Sharpin mukaan aktionistien tahdonvoima, uskomukset, päättäväisyys ja kurinalaisuus sekä emotionaaliset reaktiot (kurin vaatimuksista voi lukea lisää Sharpin vuonna 1973 ilmestyneestä teoksesta  The Politics of Nonviolent Action: Part Three, The Dynamics of Nonviolent Action).

Jos aktionistit pystyvät kestämään kamppailun osana tulevat kärsimykset sekä osoittamaan rohkeutta ja päättäväisyyttä niiden edessä, he voittavat (vastentahtoistakin) kunnioitusta ja niin vastustajan kuin kolmansienkin osapuolten kuva aktionisteista muuttuu positiivisemmaksi. Kun kunnioitus on jo saavutettu, käytöksen huolellisuus korostuu entisestään niin Sharpin kuin Gandhinkin mukaan: Kun vastustaja tuntee kunnioitusta aktionisteja kohtaan ja häpeää omasta käytöksestään, on hän vähemmän altis väkivaltaan. Menetetyn kunnioituksen takaisin saaminen on puolestaan entistä vaikeampaa.

Kun väkivallaton vastarinta on jatkunut vastustajan tukahduttamisyrityksistä huolimatta ja tämä alkaa kunnioittaa aktionistien kamppailua, hän joutuu kyseenalaistamaan uskomuksiaan maailmasta, vallastaan ja aktionisteista itsestään. Sharpin mukaan tämä altistaa vastustajan myös muiden totuttujen uskomusten kyseenalaistamiselle, helpottaen aktionistien työtä entisestään.

Käännytettäessä vastustajaa on tärkeää vedota ei vain vastustajan vaan myös "sivullisten" moraalituntoon. Mikäli "suuren yleisön" sympatiat saadaan kääntymään aktionistien puolelle, se voi tehokkaasti toimia peilinä joka näyttää vastustajalle tämän omat toimet huonossa valossa, aiheuttaen häpeää tai jotain sitä lähestyvää tunnetta. Tällä tavoin – mutta edelleen vastustajan henkilön vastustamista välttäen – uhataan vastustajan näkemystä itsestään kunnollisena ihmisenä, ja jos aktionistit pystyvät tämän lisäksi tarjoamaan vastustajalle tien positiiviseen minäkuvaan vääryytensä lopettamalla, on käännytyksellä saavutettu voitto jo hyvin lähellä.

Käännyttäminen on kuitenkin herkkä prosessi joka vaatii vaiheittaisen kampanjan, jossa vastustajaa ei laiteta, ainakaan usein, valitsemaan sortoon turvautumisen ja aktionistien tahtoon taipumisen välillä. Näin vastustajan on mahdollista pohtia tilannetta ja vaihtoehtoisten näkökulmien arvoa. Joutuessaan liian usein olemaan selkä seinää vasten, vastustaja hyvin helposti reagoi tavoilla ja menetelmillä joihin hän on tottunut – mahdollisesti juuri pakkokeinoilla ja väkivallalla.

Aktionistien olisi hyvä myös itse käyttää, ja tarpeen vaatiessa harjoitella, sympatiaa joka auttaa näitä ymmärtämään vastustajan näkemyksiä ja pelkoja. Kun niitä ymmärretään, vastustaja on helpompi saada näkemään aktionistien näkökanta, esimerkiksi vedoten aktionistien ja vastustajan samankaltaisiin tai yhteneväisiin arvoihin ja uskomuksiin. Toisaalta kun vastustajan pelot tulevat ymmärretyiksi, aktionistien on helpompi olla ruokkimatta näitä. Jos vastustaja esimerkiksi pelkää ihmisjoukkojen voimaa, pienet mutta laadullisesti korkeat mielenilmaukset voivat olla suuria joukkoaktioita tehokkaampia toimia tämän käännyttämiseksi – pelätessään vastustaja todennäköisesti lukkiutuu näkökantoihinsa ja vastaa aggressiivisesti.

Loppujen lopuksi käännyttämisen onnistumiseen vaikuttaa Sharpin mukaan niin aktionistien hallittavissa olevat kuin heidän hallintansa ulkopuolellakin olevat asiat.

Edellä mainitussa teoksessaan Sharp luettelee viisi kamppailuun vaikuttavaa ulkopuolista tekijää:

1) Kuinka tärkeänä aktionistit pitävät konfliktin aihetta,

2) kuinka tärkeänä väkivallattomien kamppailijoiden vastustaja pitää konfliktin aihetta, 3) sosiaalinen etäisyys konfliktin alkaessa,

4) vastustajan persoonallisuus, sekä

5) konfliktin osapuolten uskomukset ja normit. Näihin aktionistit joutuvat mukauttamaan toimintansa, joko hyödyntääkseen niiden tarjoamia mahdollisuuksia tai ylittääkseen niiden asettamat ongelmat.

Gandhilta Sharp lainaa kahdensanosaisen listan aktionistien hallinnassa olevista tekijöistä.

1) Väkivallasta ja vihamielisyydestä pidättäytyminen.

2) Vastustajan luottamuksen voittaminen; tässä totuudenmukainen ja tarkka kommunikaatio sekä avoimuus aktionistien aikeista aina kampanjan kulusta avoimesti tiedottamiseen asti on avainasemassa.

3) Ritarillisuus, millä Sharp ja Gandhi tarkoittavat arvokasta ja huomioon ottavaa käyttäytymistä kuten vastustajan auttamista konfliktiin liittymättömässä hädässä, kunnioitusta osoittavaa ulkonäköä ja tapoja sekä nöyryyttämisen välttämistä.

4) Näkyvien uhrausten tekeminen oman asian vuoksi: "Toisiin" suhtaudutaan herkemmin negatiivisesti mutta konfliktiin liittyvän ihmisryhmän tekemät uhraukset kuvastavat sen voimaa ja päättäväisyyttä, tehden parhaassa tapauksessa myös vastustajan riippuvaisuuden aktionisteista näkyväksi.

5) Rakentavien asioiden teko kuten humanitaarinen työ – tämä paitsi luo hyvää myös parantaa mielikuvaa aktionistiryhmästä.

6) Henkilökohtaisen kontaktin ylläpitäminen vastustajaan, mikä auttaa vähentämään sosiaalista etäisyytä.

7) Luottamuksen osoittaminen sekä lopulta

8) vastustajaan kohdistuvan empatian, hyväntahtoisuuden ja kärsivällisyyden kehittäminen.

Myönnytysratkaisu

Konfliktin päättämisen keinona myönnytysratkaisu sijoittuu käännyttämisen ja väkivallattoman pakottamisen välimaastoon. Kun vastustaja on pakotettu tekemään myönnytyksiä aktionisteille, tämä ei omaksu aktionistien näkemyksiä mutta konfliktin aihe ei enää vaikuta niin tärkeältä, etteikö siinä voisi joustaa epämiellyttävien seuraamusten välttämiseksi. Myönnytysratkaisu syntyykin reaktiona muuttuneeseen tilanteeseen: joko aktionistien ja vastustajan väliset voimasuhteet muuttuvat tai vastustajan käsitys aktionisteista ja näiden päämääristä muuttuu.

Myönntytysratkaisuun johtavia prosesseja on Sharpin mukaan monenlaisia. Vastustaja saattaa  esimerkiksi alkaa nähdä väkivallan sopimattomana reaktiona tilanteeseen, jos hän vaikkapa pelkää menettävänsä sen myötä kasvonsa tai jos hän alkaakin nähdä aktionistit samaistuttavina kanssaihmisinä. Tällöin hän saattaa edelleen vastustaa aktionistien päämääriä mutta näkee myönnytykset väkivaltaista tukahduttamista parempana ratkaisuna konfliktiin.

Toisaalta vaikka aktionistien kaltoinkohtelusta ei koituisikaan vastustajalle maineen tahriutumista tai tunnontuskia, tämä saattaa pitää aktionisteja uhan sijasta vain häiriönä josta pääsee helpoiten eroon tekemällä näille myönntytyksiä. Käänteisesti vastustaja saattaa arvioida itsensä kyvyttömäksi estämään aktionistien päämääriä pitkällä tähtäimellä, jolloin myönntysten tekeminen saattaa olla pyrkimys välttää turha ja kallis kamppailu tai estää aktionisteja ymmärtämästä todellista valtaansa ja näin säilyttää vastustajan oma asema: Tämä saattaa saada tilanteen vaikuttamaan siltä, ettei hänen ollut pakko tehdä myönntyksiä, vaan hän yksinkertaisesti muutti mielensä kiistanalaisessa asiassa. Näin hänen auktoriteettinsa ei tule kyseenalaistetuksi.

Vastustaja saattaa päätyä myönnytyksiin myös tyynnytelläkseen oman viiteryhmänsä tai tukijoukkonsa sisäistä oppositiota, mikäli nämä ovat tulleet myötämielisiksi aktionisteja kohtaan tai pitävät näiden kamppailua liian häiritsevänä omille intresseilleen – tällöin vastustaja ei niinkään näytä antavan periksi hänen politiikkaansa vastaan asettuville aktionisteille kuin kuuntelevan omia tukijoitaan.

Koska myönnytysratkaisuun pyrkiminen on eräänlainen välimuoto käännyttämisestä ja väkivallattomasta pakottamisesta, sen onnistumiseen vaikuttavat osaltaan samat tekijät kuin käännyttämisenkin. Näiden lisäksi myönnytysrakaisuun pääsemiseen vaikuttavat Sharpin mukaan ainakin kuusi muuta tekijää.

1) Aktionistien niin vastustajan viiteryhmän sisällä kuin kolmansilta osapuoliltakin nauttima toteutunut ja potentiaalinen tuki.

2) Vastustajan sorron ja muiden vastatoimien tehokkuus.

3) Aktionisteja vastaan asettumisen toteutuneet ja potentiaaliset taloudelliset tappiot vastustajalle.

4) Aktionistien vallan arvioitu nykyinen ja tuleva vahvuus.

5) Voiton ja tappion mahdollisuudet sekä

6) voitosta ja tappiosta koituviksi arvioidut seuraukset.



Väkivallaton pakottaminen ja vastustajan hallinnan romahtaminen

Väkivallaton pakottaminen on Sharpin mukaan tehokkain ja todennäköisin prosessi, jolla väkivallaton kamppailu voidaan voittaa. Historiallisia esimerkkejä sen soveltamisesta ovat muun muassa Kappin vallankaappauksen torjuminen Saksassa vuonna 1920, Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen väkivallattomat kamppailut sekä brittivaltaa Amerikan siirtokunnissa heikentäneet kampanjat väkivaltaista vallankumousta edeltävinä vuosina – missään näistä väkivallattomien kamppailijoiden vastustaja ei kääntynyt kannattamaan näiden näkemyksiä, vaan joutui taipumaan näiden tahtoon oman valtansa heikentyessä.

Väkivallaton pakottaminen toteutuu silloin, kun

1) vastustajaa uhmataan niin laajalti, ettei hänen sortokoneistonsa pysty kontrolloimaan tilannetta,

2) tottelemattomuus tekee sosiaalisen, taloudellisen ja poliittisen järjestelmän toiminnan mahdottomaksi ellei aktionistien vaatimuksiin vastata tai

3) vastustajan kyky käyttää sortokoneistoaan on lakannut. Väkivallattoman pakottamisen keskiössä on siis torjua vastustajan tahdon toimeenpaneminen huolimatta siitä, että tämä aktiivisesti pyrkii toteuttamaan omaa tahtoaan. Toisin sanoen väkivallattomassa pakottamisessa kamppailun tasapaino muuttuu laajan ja strategisen tottelemattomuuden avulla sellaiseksi, ettei vastustaja kykene enää saattaamaan omaa tahtoaan voimaan.

Kun väkivallattoman pakottamisen prosessit on viety niin pitkälle, ettei vastustajaa vallankäyttäjänä ole enää funktionaalisesti olemassa, kamppailu päättyy vastustajan hallinnan romahtamiseen: Sen sijaan, että vastustaja olisi pakotettu antautumaan hänellä ei ole enää edes kykyä antautua, sillä hänen käskyjään tottelee vain merkityksetön joukko ihmisiä. Näin Sharp näkee käyneen Neuvostoliiton hajotessa ja siihen kuuluneiden valtioiden itsenäistyessä – tämä historiallinen prosessi tiettävästi inspiroi Sharpin lisäämään vastustajan hallinnan romahtamisen osaksi teoriaansa. Vaikka tässä artikkelissa viitataankin jatkossa vain väkivallattomaan pakottamiseen, samat prosessit johtavat siis pitkälle vietyinä myös vastustajan hallinnan romahtamiseen.

Väkivallattoman pakottamisen käyttövoima syntyy aktionistien tottelemattomuudesta vastustajaa kohtaan yhdistettynä taipumattomuuteen tämän sortotoimenpiteiden edessä. Pakottaminen onnistuu myös silloin, kun aktionistit onnistuvat poistamaan sorron mekanismit, tyypillisesti näin käy, kun sorrosta vastaavien ryhmien, kuten poliisi ja armeija, kieltäytyvät tottelemasta vastustajan käskyjä. Tällöin pelkkä tarpeeksi laaja tai yhteiskunnan tärkeisiin instituutioihin keskittynyt tottelemattomuus riittää.

Väkivallattomassa pakottamisessa tottelemattomuutta hyödynnetään niin, että vastustajalta vedetään pois tai evätään tämän vallan lähteet eli estetään vastustajaa höydyntämästä asioita jotka mahdollistavat tämän vallankäytön. Sharp jakaa vallan lähteet kuuteen luokkaan:

1) Auktoriteetti,

2) inhimilliset resurssit,

3) taidot ja tiedot,

4) aineettomat (psykologiset ja ideologiset) tekijät,

5) materiaaliset resurssit sekä

6) sanktiot.

Yhteistyöstä kieltäytyminen itsessään hyökkää vastustajan auktoriteettia vastaan, sillä se suoraan uhmaa hänen määräysvaltaansa ja kieltää hänen oikeutensa tulla totelluksi. Yhteistyöstä kieltäytyminen on siis viesti samalla kun se on konkreettinen teko asettaessaan yhteistyöstä kieltäytyvien inhimilliset resurssit – heidän tukensa, työvoimansa, organisaationsa, jne. – vastustajan ulottumattomiin.

Mitä laajemmalle tottelemattomuus leviää – esimerkiksi niin, etteivät vastustajan tukijat halua käyttää voimaa väkivallattomia aktionisteja vastaan ja jättävät tähän komentavat käskyt toteuttamatta – sitä enemmän inhimillisiä resursseja vastustaja menettää. Erityisillä ja erityisen tärkeillä taidoilla varustettujen ihmisten kieltäytyminen yhteistyöstä vastustajan kanssa saattaa vahingoittaa tämän valtaa enemmän kuin kieltäytyjien lukumäärä antaisi olettaa, sillä heidän tottelemattomuutensa asettaa myös heidän tietotaitonsa, oli sitten kyse hallinnon johtamisesta, taitavasta mediatyöskentelystä tai jostain muusta, vastustajan ulottumattomiin.

Tähän ei vaadita erityisiä taitoja omaavien ihmisten siirtymistä aktionistien kannattajiksi, sillä jo vastustajan sidosryhmän sisäisten skismojen synnyttäminen tai kärjistäminen, vaikkapa juuri voimankäyttökysymyksessä, voi riittää tietotaitojen siirtymiseen vastustajan ulottumattomiin.

Väkivallaton vastarinta esittää vastustajan auktoriteetin rinnalla haasteen niille ajatuksille, oikeutuksille, perinteille ja tottumuksille, jotka ylläpitävät vastustajan kyseenalaistamatonta tottelemista ja uskoa väkivallan voimaan. Se saattaa myös asettaa kyseenalaiseksi vastustajan virallisen aatteen tai tämän imagon aktionistien joutuessa sortotoimien kohteeksi. Tämä iskee Sharpin vallanlähteistä niin sanottuihin aineettomiin tekijöihin, ja heikentävät vastustajan valtaa kyseenalaistamalla sitä oikeuttavat ideologiset ja psykologiset tekijät.

Materiaalisten resurssien epäämisenä Sharp puolestaan pitää paitsi yhteistyöstä kieltäytymisen aiheuttamia materiaalisia menetyksiä, esimerkiksi rautatietyöläisten mennessä lakkoon vastustaja ei pysty hallitsemaan eikä hyödyntämään raiteilla kuljetettuja materiaaleja. Samoin yhteistyöstä kieltäytymisen aiheuttamat menetykset ovat materiaalisten resurssien epäämistä.

Materiaalisia menetyksiä voi aiheutua lakkojen lisäksi niin boikoteista, vastustajan tahdon toimeenpanemisen, esimerkiksi voimatoimien organisoimisen, kasvaneista kustannuksista kuin kolmansien osapuolien haluttomuudesta lainaamaan, ostamaan tai myymään vastustajalle tai sijoittamaan tähän.

Väkivallaton kamppailu iskee suoraan vastustajan sanktioihin silloin, kun se vähentää sorron välikappaleina toimivien ammattikuntien, kuten poliisi ja armeija, valmiutta totella. Nämä saattavat vaikkapa toteuttaa tehtäviään tarkoituksella tehottomasti, kapinoida tai irtisanoutua. Vastustajan kyky määrätä sanktioita heikkenee myös silloin, kun kolmannet osapuolet vähentävät ase- tai muiden sortoon soveltuvien teknologioiden toimituksia vastustajalle.

Sharp mainitsee kuusi tärkeää väkivallattomaan pakottamiseen vaikuttavaa tekijää

Ensimmäinen näistä on aktionistien lukumäärä: Mitä enemmän aktionisteja on sitä helpommin saavutetaan suurempi lamaannus yhteiskunnassa ja vaikeutetaan vastarinnan torjumista, mikä puolestaan johtaa väkivallattoman pakottamisen onnistumiseen.

Toinen tekijä on se, kuinka riippuvainen vastustaja on väkivallattomaan vastarintaan ryhtyvistä ihmisistä. Mikäli yhteistyöstä vastustajan kanssa kieltäytyvät tämän lähimmät yhteistyötoverit, rahoittajat tai hänen legitimiteettinsä tärkeimmät takaajat, sillä on suuri merkitys vastustajan vallan heikentymiselle. Toisaalta jos vastustajan kanssa tehtävästä yhteistyöstä kieltäytyy vain pieni määrä ihmisiä, joiden panos vastustajan hallinnolle on helppo korvata tai jonka puuttumista tuskin huomaa, tämä ihmisjoukko ei yksinään muodosta uhkaa vastustajan vallalle. Silloin se tarvitseekin asiansa tueksi lisää ja mielellään vastustajalle tärkeitä ihmisiä.

Kolmanneksi aktionisteilta vaaditaan kykyä soveltaa väkivallatonta metodia tehokkaasti: strategian, taktiikan, keinojen, ajankohtien ja paikkojen valinta on tehtävä väkivallattoman tekniikan dynamiikan (ks. esim. Sharpin edellä mainittu teos) mukaisesti. Näin on mahdollista ylittää aktionistijoukon heikkoudet ja samalla hyödyntää vastustajan omia heikkouksia.

Aktionistien täytyy myös pystyä pitämään yllä vastarintaansa riittävän kauan, eli kyettävä vastarintaan tarpeeksi pitkään haitatakseen vastustajan vallankäyttöä tämän vastatoimista huolimatta. Pakottamisen onnistumiseen vaikuttavat tietenkin vastustajan käytössä olevat sanktiot ja muut kontrollikeinot mutta ennen kaikkea aktionistien reaktio niihin: Mikäli väkivallattomat kamppailijat ovat valmiita kestämään kipua, väkivaltaa ja menetyksiä päämääriensä saavuttamiseksi (ja todella kykenevät siihen), sanktioiden teho heikkenee huomattavasti muuttuen parhaassa tapauksessa olemattomaksi.

Kolmasien osapuolien tuki ja sympatia voivat olla kamppailun kannalta merkittäviä silloin, kun vastustaja on näiden tuesta riippuvainen. Mikäli vastustajan hallinto on esimerkiksi riippuvainen ulkomaisista avustuksista tai ulkomaankaupasta saatavista tuloista, vastustajan kanssa yhteistyötä tekevien hallintojen päätös kieltäytyä yhteistyöstä saattaa horjuttaa hänen hallintoaan merkittävästi. Sharp kuitenkin varoittaa luottamasta liikaa ulkopuoliseen apuun, sillä hyväntahtoisillekaan tukijoille kamppailussa onnistuminen ei ole yhtä tärkeää kuin aktionisteille itselleen eikä sen jatkosta tai laajuudesta voi saada kunnon takeita.

Lopulta, kuten edellä totesimme, vastustajan ryhmän oma sisäinen oppositio voi heikentää vastustajan vallankäytön mahdollisuuksia asettautumalla tätä vastaan.

Väkivallattoman pakottamisen vaikutusmekanismit ovat kuitenkin monimutkaisia ja tilannekohtaisia, kuten yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin dynamiikkoihin perustuvat ilmiöt yleensä ovat, eikä yksikään teoria lopulta kykene huomioimaan kuhunkin tosielämän kamppailuun sisältyviä muuttuvia tekijöitä. Tästä huolimatta Sharpin luettelemat tekijät auttavat kuitenkin suunnittelemaan väkivallatonta kamppailua ja arvioimaan sen menestymismahdollisuuksiin vaikuttavia tekijöitä.

Lopuksi

Kuten tässä artikkelissa näimme, Sharpin kategorisoimat väkivallattoman kamppailun voittamisen prosessit kattavat spektrin vastustajan käännyttämisestä väkivallattomien kamppailijoiden puolelle aina tämän pakotettuun antautumiseen ja hallinnan romahtamiseen asti. Erilaiset prosessit vaativat erilaisia toimia toteutuakseen, eikä niitä kaikkia voi tavoitella yhtä aikaa. Aktionistien onkin viisasta heti kamppailunsa alussa valita millä tavoin he haluavat kamppailunsa päättyvän ja sovittaa toimintatapansa sen mukaisesti – unohtamatta joustavuutta silloin, kun muuttuvat olosuhteet sitä vaativat. Kullakin kamppailun voittamisen tavalla on myös vahvuutensa ja heikkoutensa, ja ne saattavat olla helpommin sovellettavissa eri tilanteissa.

Käännyttäminen vaatii paljon aktionisteilta itseltään: Avatakseen vastustajalle uuden näkökulman heidän itsensä on oltava avarakatseisia ja valmiita etsimään hyvää myös pahantekijöissä, tai ainakin luottettava väkivallattoman kamppailun johtajien kykyyn vedota vastustajassa piilevään hyvään. Kovasydämistä ja häikäilemätöntä vastustajaa voi olla myös vaikea suostutella omaksumaan aktionistien kanta kiistan aiheena olevassa kysymyksessä. Toisaalta on muistettava, ettei Britti-Imperiumi kohdellut kokemaansa vastarintaa silkkihansikkain eikä Gandhin johtamien kamppailujen lähtötilanne ollut helppo. Silti kamppailut saavuttivat päämääränsä.

Käännyttäminen voi olla siis mahdollista vaikealtakin vaikuttavissa olosuhteissa. Onnistuessaan käännyttäminen jättää myös kiistan osapuolet myötämielisiksi toisiaan kohtaan, onhan heillä nyt yhteinen näkemys väkivallattoman kamppailun laukaisseeseen kysymykseen. Tämä yhteinen näkemys voi parhaassa tapauksessa luoda perustan, jonka päälle on mahdollista rakentaa tasapuolisempia kanssakäymisen muotoja myös jatkossa.

Vastustajan tehdessä myönnytyksiä lopputilanne on aivan toinen: vastustaja istuu edelleen vallan kahvassa eikä välttämättä edelleenkään suhtaudu myötämielisesti aktionisteihin tai näiden viiteryhmään. Valmiuksia parempien suhteiden rakentamiseen on mutta vastustaja voi myös kokea tehneensä jo tarpeeksi ja vaatia aktionisteja tyytymään saavuttamaansa myönnytykseen – pahimmassa tapauksessa tämä jää jopa kantamaan kaunaa tappiostaan ja kostaa sen myöhemmin.

Jos kiistan aihe ei ollut niin tärkeä, etteikö siinä pystynyt joustamaan puoleen ja toiseen, myönnytysratkaisu voi olla helpoin saavutettavissa oleva (positiivinen) loppu kamppailulle. Toisaalta perustavanlaatuisissa kysymyksissä kuten perusoikeuksien kunnioittamisessa ei ole joustamisen varaa ja myönntyksiä voi olla mahdoton tehdä.

Myönnytysratkaisu voi näissä tapauksissa kuitenkin tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, kun aktionistien voimavarat eivät alkuperäisistä suunnitelmista riitä joko käännyttämiseen tai väkivallattomaan pakottamiseen, ja myönnytysratkaisu katsotaan täydellistä tappiota toivottavammaksi lopputulokseksi – perustavanlaatuisissa kiistakysymyksissä sitä ei kuitenkaan kannata ottaa lähtökohtaiseksi tavoitteeksi.

Väkivallattoman pakottamisen – ja vastustajan hallinnan romahtamiseen johtavan strategian – vahvuuksia ovat muun muassa se, että sitä on helpompi soveltaa myös kaikista kovasydämisimpään ja jääräpäisimpään vastustajaan. Se ei myöskään vaadi soveltajiltaan yhtä paljon kuin käännyttäminen: Vastustajan voi nähdä yksinkertaisesti vastustajana – hänessä piilevän hyvän uskottavuus on epäolennainen kysymys – jolloin  aktionistien tarvitsee vain ymmärtää väkivallattoman metodin tehokkuus ja olla tarpeeksi kurinalaisia pitäytyäkseen väkivallan välttämisessä.

Silloin kun vastustaja on yhteiskuntaa johtava henkilö tai ryhmittymä, tämän vallan kumoaminen väkivallattomastikin luo valtatyhjiön, jonka täyttämiseen pitää löytyä legitiimi korvaaja jotta vältettäisiin yhteiskuntaa repivä kamppailu vallasta, yhtä vastuttevan hallinnon juurtuminen tai  jonkin ulkopuolisen toimijan pyrkimys hyötyä epäselvästä poliittisesta tilanteesta. Sharp kehottaakin aktionisteja suunnittelmaan vallanvaihdon huolella vaikka ei omassa teoriassaan paneudukaan sen käsittelyyn.

Oli valittu väkivallattoman kamppailun voittamiseen johtava prosessi mikä tahansa, Sharpin niille tarjoaman teoreettisen kehyksen varassa on helpompi ymmärtää menneitä historiallisia kamppailuja ja – Sharpin omien sanojen mukaan – suunnitella tulevia. Sharp pitääkin väkivallattoman kamppailun teorian ymmärtämistä ja kamppailujen strategista suunnittelua tärkeinä askelina pyrittäessä tekemään väkivallattomista metodeista entistä tehokkaampia ja suositumpia konfliktin käymisen tapoja, ja siten vähentää väkivaltaa maailmassa.

Sharpin väkivallatonta kamppailua käsittelevän teorian ymmärtäminen ei kuitenkaan pääty kamppailun voittamiseen johtaviin prosesseihin tutustumiseen, sillä teoria pitää sisällään paljon muutakin: Se käsittelee vallan luonnetta ja lähteitä, organisaation ja suunnitelmien merkitystä, toiminnan metodeja sekä prosessia joka saa väkivallattomiin aktionisteihin kohdennetun väkivallan toimimaan väkivallan käyttäjää itseään vastaan. Tuntemalla tavat, joilla kamppailu voidaan voittaa on kuitenkin helpompi ymmärtää myös niitä tekijöitä, joiden ansiosta voitto on mahdollista.

Lehden numero: