- Sadankomitean ja Rauhanliiton julkaisivat Pax-lehteä vuoteen 2018 saakka. Voit edelleen tutustua lehden arkistoon. »
- Nähdään 2020 »
- Lasten rikosoikeudellinen vastuu ja lapsisotilas Dominic Ongwenin tapaus Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa »
- Suomen puolustusmenot ovat Euroopan kärjessä »
- 1963 – Suomi murroksen keskellä »
- Sadankomitean linja »
- Mitä kuuluu rauhanlähettiläille? »
- Kansainvälinen rikostuomioistuin antaa toivoa sorretuille rohingyoille »
- Nuoret mukaan päättämään rauhasta ja turvallisuudesta »
- Katuväkivalta Kapkaupungissa »
- 20 vuotta Rauhankoulua »
- Kirja-arvio: Hävittäjähankinta on poliittinen päätös »
- Aseistakieltäytymisuutisia »
- Sadankomitean rauhanpalkinto kansainvälisen oikeuden tutkija Jarna Petmanille »
- Turkkia rakennetaan luonnon ja ihmishenkien kustannuksella »
- Kaupungistuminen ja ilmastonmuutos uhkana turvallisuudelle kehitysmaissa »
- David McReynolds 1929-2018 »
- Kirja-arvio: Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa »
- Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa »
- Arkinen seitan ja perunamuussi »
- Valkoiset unikot - pasifistisymbolilla nationalismia vastaan »
- Onnea Matti Mäkelä 70 vuotta! »
Kirjavinkki: Valkoisten sotarikollisten jäljillä
Missä EU:n maassa tapahtui viime vuosisadan verisin sisällissota? Jos huomioi uhrien osuuden väestöstä ja sen, että teloitukset tapahtuivat vain muutaman kuukauden kuluessa, valkoista hallintoa edustanut Suomi on listan kärjessä. Mitä tapahtui valkoisen puolen teloittajille?
Mikael Kallavuo
Aapo Roselius säilyttää Teloittajien jäljillä -kirjassaan sovinnollisen maltin, vaikka valkoisten ja punaisten käymässä sodassa kyse ei ollut vähäisistä laittomuuksista. Taistelujen ulkopuolella valkoiset teloittivat useita tuhansia ihmisiä. Nämä tapot eivät olleet tarpeen – eivätkä oikeutettuja – vaan sisällissotien veristä rikollisuutta. Valkoisten teloituksista liki 10 000 kohdistui henkilöihin, joita haettiin leireistä, kotoa tai tilapäisistä vankiloista, ja laitettiin pikatuomion jälkeen seinää vasten. Senkaltaisiin tekoihin syyllistyneitä etsitään yhä entisen Jugoslavian alueella.
Useimmista valkoisista teloittajista ei ole jäänyt juuri mitään merkintöjä, vaikka heitä arvioidaan olleen jopa 8 000. Käytyään perusteellisesti läpi laajan lähdeaineiston, Roselius löysi kaikkiaan noin tuhat mainintaa ja nimeä. Näistä monet ovat puutteellisia, eikä nimilistaa ole laitettu kirjaan. Sen sijaan muutamaa kaikkein tunnetuinta valkoista teloittajaa Roselius esittelee laajasti luodakseen kuvan siitä, millainen yleensä oli heidän kohtalonsa valkoisessa Suomessa.
Svinhufvud armahti kiduttajat
Rakennusmestari Veikko Sippolaa syytettiin kymmenistä murhista. Hän oli yksi niistä aniharvoista, jotka valkoiselta puolelta joutuivat syytetyiksi. Oikeus vapautti myöhemmin Sippolan kaikista syytteistä. Valkoisten sotarikollisten säästämistä perusteltiin P.E. Svinhufvudin kaikenkattavalla armahduksella:
”Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestyksen ovat menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoituksen saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.” (7.12.1918)
Tällä asetuksella kaikki valkoiset kiduttajat, rääkkääjät ja murhaajat pääsivät seuraamuksitta. Eikä heiltä mennyt edes valkoisessa Suomessa maine, vaan pikemminkin päinvastoin.
Esimerkiksi pataljoonan päällikkö Hans Kalm ampui taistelujen ulkopuolella eri paikkakunnilla lukuisia ihmisiä. Hänen joukkojaan nimitettiin ”Kuhmoisten piruiksi”. Saman komppanian sotilaat muun muassa ampuivat punaisten kenttäsairaalan potilaat vuoteisiinsa. Raakuuksista huolimatta Kalmin pataljoonasta tehtiin ylistävä vapaussotakirjallisuudessa:
”Rohkeuden, nuoruuden, kuuliaisuuden ja valkoisen hengen perikuva. Pataljoona eli omaa legendaansa jo sodan aikana, ja sen eteneminen Kuhmoisista Lahteen kuului vapaussotahistorian suuriin kertomuksiin.” (s. 239)
Myöhemmin virolaissyntyinen Kalm jopa perusti yhdessä vaimonsa kanssa Suomeen luontaisparantolan, jolla annettiin erityislaatuinen nimi: Kalmia.
Oliko valkoisten johto syyllinen?
Saako länsimaisia arvoja puolustava yhteisö ampua sisällissodassa antautuneita? Kuten Bjarne Stenquist juuri kirjoitti (HS 27.1.07), jo Abraham Lincoln kielsi yksiselitteisesti antautuneiden sotilaiden teloittamisen Yhdysvaltojen sisällissodassa. Lisäksi antautuneiden teloittaminen oli kielletty myös Brysselin ja Haagin sopimuksissa 1874 ja 1907.
Roselius keskittyy suorittajaportaaseen, mutta sivuaa maltilliseen tyyliinsä myös ylemmän sotilasjohdon osallisuutta. Mannerheimin esikunta lähetti sotilaille kuulutuksen, joka avasi ovet murhaamiselle. Päämaja vaati ampumaan ilman oikeudenkäyntiä ja heti tapahtumapaikalla henkilöt, jotka vahingoittavat valkoisen armeijan toimintaa. Antautuneita ei käsketty säästämään ihmishenkiä, vaan yksiköille annettiin lupa harkinnanvaraiselle murhaamiselle:
”Kuitenkin niitä vihollisia, jotka avonaisessa taistelussa heittävät aseensa ja tarjoutuvat vangiksi, voidaan päällikön harkinnan mukaan vangeiksi ottaa.” (25.2.1918)
Tätä harkinnan vapautta käytettiin niin, että vankeja ammuttiin hyvin ahkerasti, mikä ilmenee myös valkoisten kertomuksissa. Armeijan ylintä johtoa voi hyvinkin pitää vastuussa, kuten Roselius kirjoittaa:
”Valkoisen armeijan johdon puuttumiset valkoiseen terroriin olivat vähäisiä. Teloituksia ne eivät ainakaan estäneet. Suurin osa teloituksista tapahtui armeijan johdon luomien ja hyväksymien periaatteiden mukaisesti. Jälkikäteen haluttiin kiistää valkoisen terrorin ja sodanjohdon yhteys. Mikäli kuitenkin sotajoukkojen tulkinta Päämajan kuulutuksesta olisi ollut väärä, olisi asia jossakin vaiheessa varmasti korjattu. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut.” (s. 60)
Syylliset esiin Suomessakin
Saksassa jälkipolvi on rehellisen avoimuuden kautta vähitellen puhdistautunut Hitlerin ajan epämoraalisesta ikeestä. Toisaalta eivätkö ne turkkilaiset, jotka kieltävät maansa syyllisyyden armenialaisten hirvittävään kansanmurhaan, itse venytä synkkien rikosten varjoa tämän päivän etiikan ja harkintakyvyn päälle?
Uudet tutkimukset ovat valaisseet jo niin monesta kohtaa suomalaisten julmuuksien peiteverhoa, että enää ei voida vedota tietämättömyyteen. On aika alkaa pohtia, mikä on oikea käsite kuvaamaan oman yhteisön mustimpia rikoksentekijöitä: olivatpa he sitten Bosniasta, Italiasta, Saksasta, Espanjasta tai Suomesta.
Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä – Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2006). Tammi, 335 s.