Jokainen kertomus on tärkeä

Kirjoittaja:

Lapsuusmuistoja sota-ajalta sekä kotoa Suomesta että sotalapsena Ruotsista

Muistan sellaisia tunnelmia. Isä istuu korva kiinni radiossa. Kuuntelee jotenkin hirveän tarkkana. Se oli jotain tärkeää, kun lapsikaan ei saanut häiritä, kun isä kuunteli. Olen sitten päätellyt myöhemmin, että sen on täytynyt olla vuosi kolmekymmentäyhdeksän, kun sota alkoi. Se on ollut varmaan niitä tilanteita, jolloin uutisissa on jännitetty ja puhuttu. En minä ymmärtänyt mitä se isä kuuntelee, vaan muisto liittyy siihen jännittyneeseen tunnelmaan, joka silloin on ollut. Aikuisten jännitykseen.

Minun sota-ajan muistoihin kuuluu oleellisesti isä. Hän oli hirveän herkkä muusikkoihiminen. En tiedä sanottiinko siihen aikaan jo alkoholistiksi, mutta ainakin sitten tuurijuopoksi. Arkistoista löytyi sitten sellainen tieto, että isä oli romahtanut henkisesti siellä rintamalla. Hänet lähetettiin sotilassairaalaan ja ilmeisesti hän oli välillä kotonakin. Minulla on sellainen muistikuva juuri tällaisesta pommisuojaan menemisestä, että se oli juuri niiden pahojen pommitusten aikana. Äiti vei sitten meidät lapset pommisuojaan. Meidän olohuoneessamme oli isot ikkunat ja niiden edessä kirjoituspöytä. Kun me tulimme pommisuojasta ylös, kotiin, isä istui kirjoituspöydän ääressä ikään kuin syömässä jotain, mitä lienee, keittoa. Hän makaa siinä, rotkottaa, naama siellä soppalautasessa. Sitä minä sitten ihmettelen siinä. Äiti vain vastasi, että “isi on väsynyt”. En tiedä oliko hän niin humalassa, että nukkui, vai oliko hän tosiaan niin väsynyt, vai mikä tilanne oikeasti oli. Tällaisia hirveän ikäviä kuvia liittyy sota-aikaan Suomessa ja isään.

Suomalaisia sotalapsia Turussa
Suomalaisia lapsia lähdössä sotalapseksi Turusta

Se minun Ruotsin perheeni, siihen kuuluivat vanhukset, eli eläkkeelle jäänyt postimestari ja hänen rouvansa. Tämä rouva oli semmoinen todella laiha ihminen. Sitten oli vielä heidän kaksi tytärtään, jotka olivat siihen aikaan naimattomia. He olivat sellaisia viraston työntekijöitä, virkailijoita, varmaan molemmat. He rakastivat minua aivan hirveästi, nimenomaan nämä tyttäret. Kyllä varmaan nämä vanhuksetkin jotenkin. Rakkautta siellä siis riitti. Se oli tietysti hirveän tärkeää lapselle. Kuitenkaan, ainakaan minun tietääkseni, siinä ei ollut sellaista, että he olisivat halunneet pitää minut. Sen sijaan veljeni, joka oli toisessa perheessä, Ruotsin perhe olisi halunnut pitää hänet. Vanhempamme eivät kuitenkaan siihen suostuneet. Veljelle se oli vaikea asia, sillä hän oli kiintynyt perheeseen kovasti ja unohtanut myös suomen kielen.

Kieliongelmia on ilmeisesti ollut monellakin ja muitakin vaikeuksia. Ne ovat tietysti antaneet sen kielteisen kuvan Ruotsiin lähetettyjen lasten tilanteesta ja tulevaisuudesta. Mutta minulla ei ole mitään sellaista ollut ollenkaan. Tietysti sehän helpotti tilannetta, että minä osasin ruotsia, kun äiti oli ruotsinkielinen. Se aika Ruotsissa oli minusta yksinomaan positiivista, turvallista ja rakastavaa. Me kirjoittelimme niin kauan kuin ne Ruotsin perheeni tyttäret ja ne vanhukset olivat elossa. Kävin siellä myös tapaamassa heitä pari kertaa aikuisena. Toinen niistä tyttäristä oli myös käymässä minun ja avioimieheni luona. Siitä sodasta itsestään, niin sehän jäi tänne Suomeen.

Siellä Ruotsissa minä muistan hämmästeelleeni paitsi normaalia elämää, niin ruotsalaisten sodan pelkoa. Kun tuli hälytys, ihmettelin, että mikä ihmeen hälytys tämä on, kun eihän täällä ole sota! Kauheasti ujelsi ja sitten kiirehdittiin vintille, kerrostalon ullakolle. Siellä kävi kauhea tohina. Ihmisiä kannettiin portaita ylös paareilla ja lapsia pyöri paljon. Minä en voinut käsittää mitä tämä on. Miksi me menemme vintille? Oikeiden pommitusten aikaan kun mennään kellariin. Olen varmaan istunut hämmästyneen näköisenä ja minulle on selitetty, että ”lillagullegris, det är lekkrig”.

Jokainen kertomus on tärkeä

Tarinan kertominen on yksi luonnollisimmista tavoista kertoa kokemuksista ja ihmiset ovat yleensä halukkaita kertomaan tarinansa. Tieteellisessä tutkimuksessa tarinoita keräämällä pyritään pääsemään mahdollisimman lähelle juuri ihmisten omia kokemuksia ja näkökulmia. Tarkoituksena ei ole löytää tai kertoa yhtä totuutta tarinoiden kautta, vaan näyttää kertomusten moninaisuus.

Suomalainen tarina toisen maailmansodan ajalta on painottunut kuvaamaan sotilaiden kokemuksia ja näkökulmia. Unohdettuja ovat olleet pitkään naiset, lapset ja ne miehet, jotka eivät olleet rintamalla, eikä heidän äänensä vieläkään kuulu. Vasta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana esimerkiksi sotaleskien, sotalasten ja sotaorpojen tarinoita on ilmestynyt kirjoina ja niistä on alettu kiinnostua tutkimuskohteena.

Kun ihmisten kokemukset niputetaan ryhmittäin niin, että heidän kokemuksensa nähdään vain ryhmän kontekstissa, kollektiivisesta tarinasta putoavat usein pois ne tarinat ja äänet, jotka eivät sovi joukkoon. Kollektiivinen tarina poistaa moninaisuuden.

Jokaisella ihmisellä on kuitenkin oma tarinansa, eivätkä saman kokeneetkaan ole välttämättä kokeneet tapahtumia samoin. Toiselle perheen jättäminen ensin Suomeen sota-aikana ja sitten uuden perheen jättäminen Ruotsiin sodan loputtua traumatisoi iäksi ja vaikutti kaikkiin aikuiselämän ihmissuhteisiin. Toiselle aika Ruotsissa säästi nälältä ja jatkuvalta pelolta ja paluu perheen luokse Suomeen tuntui onnelliselta kotiinpaluulta.

Suomessa sodat koetaan tärkeänä osana kansallisidentiteettiä ja veteraanit ovat suuressa arvossa. Toisen maailmansodan ajan kokeneita Suomessa on enää harvassa. Heidän muistonsa katoavat yleensä heidän mukanaan. Yksilöiden kertomuksia kuuntelemalla saisimme laajennettua näkökulmiamme sodan vaikutuksista ihmisten elämiin.

Kertomisen ja kuuntelemisen kulttuuria Suomessa on ollut vähän kun puhutaan sota-ajasta. Monista asioista on jouduttu vaikenemaan poliittisista syistä, toisista asioista ei ole haluttu puhua, koska se on ollut raskasta. Vuosikymmenienkin jälkeen moni vaikenee.

Heti sodan jälkeen vaikenemisen kulttuuria vahvisti myös halu mennä ettenpäin ja jättää sota taakse. Vanhemmat halusivat myös säästää lapsiaan, eivätkä siksi usein puhuneet sota-ajasta lasten kanssa tai edes heidän kuultensa. Kokonainen sukupolvi oppi vaikenemaan. Harva haastattelemani sota-ajan lapsi kertoi puhuneensa kokemuksistaan. Muutamat kokivat sen kuitenkin nyt vanhana erittäin tärkeäksi ja olivat kertoneet kokemuksiaan juhlatilaisuuksien puheissa tai kirjoittaneet niistä. Usein tämä tapahtui kuitenkin tilaisuuksissa, joissa oli samaa ikäluokkaa, useimmat nuoremmat ovat jääneet vaille näitä kertomuksia.

Olen kuunnellut tutkimustani varten ihmisiä, jotka ovat epäilleet haluaako kukaan oikeasti kuulla heidän tarinansa. He eivät koe, että juuri heidän tarinallaan olisi merkitystä. Olen halunnut kuitenkin korostaa, että jokaisen tarinalla on merkitystä ihmisen itsensä lisäksi hänen lähipiirilleen ja yhteiskunnalle laajemminkin. Tarinat jotka jäävät kuulematta, jättävät ymmärryksemme sodasta ilmiönä vajaaksi. Pystyäksemme ymmärtämään kuinka suuri vaikutus sodilla on ollut yhteiskuntaamme ja kuinka paljon ne edelleen vaikuttavat, on meidän tehtävä tilaa uusille tarinoille ja näkökulmille. Yksi näistä näkökulmista on sota-ajan kokeneen lapsen.

Laura Lodeniuksen kommentti siirtolaisuudesta

Kirjoittaja on filosofian maisteri, pääaineena rauhan- ja konfliktintutkimus. Hän on kirjoittanut pro gradu -tutkielman suomalaisten lapsuusajan sotakokemuksista.

Lehden numero: