Rauhasta yleensä ja naisrauhasta erityisesti

Kirjoittaja:

Rauhanliikkeelle on aina ollut tärkeää määritellä mitä rauhan käsitteellä tarkoitetaan. Kun rauha perinteisesti ymmärrettiin vain sodattomuutena (absentia belli), niin se ei rauhanliikkeelle ole ollut riittävä, jos kohta välttämätön ja tärkeä päämäärä. Rauhantutkimus on omalta osaltaan yrittänyt auttaa myös soveliaan määritelmän löytämisessä. Johan Galtungin varhainen esitys oli jako negatiiviseen ja positiiviseen rauhaan. Negatiivinen rauha tarkoitti tilaa, jossa yksiköiden (esimerkiksi valtioiden) välillä ei ole sotaa, mutta ei toisaalta myöskään mitään mikä sitoisi niitä yhteen, kun taas positiivinen rauha sisälsi tämän aineksen, jota sitten kaikki assosiatiiviset rauhanstrategiat voivat lujittaa.

Käsitteellisellä puolella merkittävä muutos oli Galtungin vuonna 1969 Journal of Peace Research-lehdessä esittämä laaja rauhan käsite. Sen mukaan rauha määriteltiin - ei vain sodan vaan – väkivallan poissaoloksi. Sodan ja avoimen väkivallan rinnalle nostettiin erityisesti rakenteellinen väkivalta. Galtungin artikkeli julkaistiin varsin nopeasti (1971) myös suomeksi Elina Suomisen toimittamassa Huutomerkki-sarjan kirjassa Väkivalta. Galtungin artikkeli on muutoinkin hyvin systemaattinen kartoittaessaan väkivallan eri ulottuvuuksia ja niiden keskinäistä suhdetta. Seuranneessa keskustelussa keskiöön nousi erityisesti rakenteellisen ja avoimen väkivallan suhde: miten ja missä määrin maailman ja yhteiskuntien rakenteellinen väkivalta toimii avoimen kasvualustana. Vertailtiin, jopa mitattiin, myös avoimen ja rakenteellisen väkivallan uhrien määrää maailmassa; rakenteellisen mittarina voitiin käyttää esimerkiksi imeväiskuolleisuuden tai odotettavissa olevan eliniän eroja rikkaissa ja köyhissä maissa. Rauhantutkimuksessa ja rauhanliikkeessä huomio rakenteelliseen väkivaltaan loi linkin perinteisen rauhantutkimuksen ja kehitystutkimuksen välille. Galtung on kertonut sen olleen hänen tavoitteensakin.

Pari kolme seikkaa tästä käsitteellisestä murroksesta on syytä todeta. Ensinnäkin, rauhantutkimuksen piirissäkään kaikki eivät tästä käsitteiden yhteen ymppäämisestä ole innostuneet. Toiset ovat pitäneet edelleen tärkeänä keskittymistä sotaan ja avoimeen väkivaltaan rauhantutkimuksen keskeisenä haasteena, niin kauan kuin sotia käydään. Toiset taas ovat katsoneet, ettei tarvita rakenteellisen väkivallan kaltaista käsitettä, ja silti voidaan ja pitää tutkia sotien syitä, myös alikehityksestä juontuvia. Toisekseen, uudella käsitteen määrittelyllä oli valtava, vähintään heuristinen, vaikutus rauhantutkimuksessa ja yleisemminkin yhteiskunnallisessa keskustelussa: ryhdyttiin selvittämään eriarvoistavia ja alistavia rakenteita eri tasoilla: perheissä, koulussa, työyhteisöissä, yhteiskunnissa, maailmassa. Heijastuman näistä vaikutuksista saa vaikkapa edellä mainitusta Elina Suomisen teoksesta. Kolmanneksi, on todettava, että eihän Galtung alikehityksen ja rauhan välistä yhteyttä ”keksinyt”, vaan antoi sille systemaattisen yhteiskuntatieteellisen kehyksen ja erittelyn. Esimerkiksi jo aiemmin 1960-luvulla oli käytössä iskulause ”rauhan uusi nimi on kehitys”, ja jo vuosikymmeniä aiemmin, myös YK:n peruskirjassa, on sisään kirjoitettuna taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen suhde rauhan ylläpitämiseen.

Itse asiassa jo paljon kauemminkin! Siitäkin syystä on syytä perehtyä rauhanliikkeen ja sitä myötä myös rauhan käsitteen historiallisiin juuriin. Tässä UNESCOn antologia Rauha maan päällä, jonka Rauhankirjat julkaisi vuonna 1984, on vallan oiva lähde, koska se kartoittaa rauhanajattelun juuria vuosisatojen ajalta eri kulttuuripiireistä. Suomennoksen painos oli vain 2000 kappaletta, mutta se tulisi kyllä olla jokaisessa Suomen koulussa ja kirjastossa – peruslukemistona! Poimin sieltä tähän vain yhden esimerkin vanhasta rauhan määrittelystä. Hippoksen piista Augustinus (384-430) määritteli teoksessaan Jumalan kaupunki rauhaa näin:
Ruumiin rauha muodostuu siten sen osien asianmukaisesti suhteutetusta järjestelystä. Irrationaalisen sielun rauha on halujen sopusointuista levollisuutta ja rationaalisen sielun rauha on tiedon ja toiminnan välistä sopusointua. Sekä ruumiin että sielun rauha on elävän olennoin hyvin järjestettyä ja sopusointuista elämää ja terveyttä. Ihmisen ja Jumalan välinen rauha merkitsee hyvin järjestettyä uskon kuuliaisuutta ikuisen oikeuden edessä. Ihmisen ja ihmisen välinen rauha merkitsee hyvin järjestynyttä käytöstä. Kotirauha merkitsee hyvin järjestettyä käytöstä niiden perheenjäsenten kesken jotka käskevät ja niiden jotka tottelevat. Yhteiskuntarauha on samanlaista käytöstä kansalaisten kesken. Jumalallisen kaupungin rauha tarkoittaa sen asukkaiden täydellisesti järjestettyä ja sopusointuista tyytyväisyyttä Jumalasta ja toinen toisestaan Jumalassa. Kaikkien asioiden rauha merkitsee järjestyksen levollisuutta. Järjestys on se jakautuma joka arpoo asiat yhtäläisiin ja erilaisiin, kunkin omalle paikalleen.

Augustinus on tuossa vähintään yhtä systemaattinen kuin Galtung vuosisatoja myöhemmin ja esittelee analyysin tasoja kuin moderni yhteiskuntatieteilijä.

Otan toisenkin esimerkin vanhoista perinteistä, jotka ovat relevantteja myös tämän ajan keskusteluissa. Kuningas Birger Maununpoika antoi vuonna 1316 suojelukirjeen Viipurin alaisuudessa eli Karjalan maassa asuville naisille, jossa heille julistettiin sama naisrauha kuin jo aiemmin Ruotsissa:
Tällä kirjeellä teemme tiettäväksi niin hyvin jälkeen tuleville kuin nyt eläville, että me [… ] olemme lujasti säätäneet lakina noudatettavaksi, että kaikkien meidän alueellamme kuuluvien vaimojen ja naisten, jotka asuvat meidän linnamme Viipurin alaisuudessa eli Karjalan maassa, olkoot aviossa eläviä, leskiä, nunnia tai neitseitä, tulee saada nauttia rauhaa ja turvallisuutta niin kuin itse valtakunnassamme Ruotsissa, yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta, niin että rikkojia kohtaa meidän kuninkaallinen rangaistuksemme mitä ankarimpana. Sen vuoksi päättävästi saatamme kaikille ja itsekullekin tiedoksi, että älköön kukaan rohjetko edellä mainittuja vaimoja ja naisia millään vääryyksillä rasittaa ja vaivata tai heille tehdä ruumiillista väkivaltaa, mikäli tahtoo välttää meidän kuninkaallisen rangaistuksemme, nimittäin sen, jota meidän edellä mainitussa valtakunnassamme Ruotsissa lakina noudatetaan.
 
Myös tuossa kuningas Birgerin julistuksessa viitataan rauhaan ja turvallisuuteen laajassa merkityksessä. Vaikka siinä on erikseen mainittuna ruumiillinen väkivalta, niin myös rauha ja turvallisuus ”yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta” ja samoin kielto naisia ”millään vääryyksillä rasittaa ja vaivata”.

Koko naisrauhan julistus on edelleen olennaista niin Suomessa kuin maailmallakin. Siitä sopisi alituisesti muistuttaa vaikkapa samalla tavalla kuin joulurauhan julistusta. Naisrauhan tärkeys nousi julkisuuteen erityisesti Kölnin ja Helsingin uudenvuodenaaton tapahtumien yhteydessä, kun Kölnissä suuri määrä arabimaista olevia nuoria miehiä ahdisteli naisia ja Helsingissäkin näin väitettiin tapahtuneen, vaikka rikosilmoituksia tehtiin vain kolme. Vuodenvaihteen jälkeen julkiseen keskusteluun nostettiin esille suomalaisiin naisiin aiemmin ja yleisesti kohdistunut seksuaalinen häirintä. Ilmeisesti tällaisessa häirinnässäkin voi olla kyse monesta eri ilmiöstä, nuoruuden sopimattomia muotoja saavista hurjasteluista toisenlaisesta kulttuuritaustoista tulevien alistavasta suhtautumisesta naisiin. On myös viitattu sekä Egyptissä että Marokossa pyrkimykseen ahdistelulla sulkea pelottelemalla julkinen tila naisilta. Miten tahansa, väkivaltaan, ahdisteluun ja häirintään pitää puuttua, riippumatta siitä kuka on tekijänä.

Nykymaailmassakin erilaiset väkivallan ja rauhan ja turvallisuuden ilmiöt ja tasot leikkaavat monin tavoin. Syyriassa ja Irakissa käydään sotaa eikä rauhaa saada aikaan. Sotaa ja vainoa paetaan Eurooppaan ja Suomeenkin, jossa turvapaikan hakijat odottavat pääsevänsä rauhan tyyssijaan. Heihin kohdistuu paljon solidaarisuutta ja tukea, mutta myös ennakkoluuloja, rasismia, väkivaltaa ja sen uhkaa. Toisaalta jotkut suomalaiset kokevat pakolaisten vuoksi pelkoja ja turvattomuutta ja joihinkin kohdistuu ahdistelua ja väkivaltaa. Sodasta ja kaikista väkivallan muodoista pitäisi siis päästä eroon, positiiviseen rauhaan. Haaste ei ole helppo, mutta kirkkoisä Augustinuksen määritelmät asettavat päämäärän: ” Kaikkien asioiden rauha merkitsee järjestyksen levollisuutta. Järjestys on se jakautuma joka arpoo asiat yhtäläisiin ja erilaisiin, kunkin omalle paikalleen”.

Kirjoitus on osa Paxin Mitä rauha on? -sarjaa. Se on julkaistu kesän paperilehdessä lyhennettynä.

Lehden numero: