Kirja-arvio: Myötäelämisen diplomatiaa

Kirjoittaja:

Suurlähettiläs Mikko Pyhälä on kirjoittanut muistelmateoksen Valtaa ja vastarintaa (Siltala 2016, 336 sivua). Pyhälä, joka jäi eläkkeelle vuoden 2013 lopussa, muistetaan viime vuosilta etelä-Amerikan yhteiskunnallisen kehityksen ja kulttuurin empaattisena tuntijana ja kommentaattorina.

Nelikymmenvuotiseen diplomaatin uraan mahtuu paljon muutakin kuin Perua ja Etelä-Amerikkaa, mutta kirja ei ole kronologisesti etenevä tarina hänen vuosikymmeniltään. Se on välähdyksiä vuosien varrelta, eivätkä ne edes ole aikajärjestyksessä. Pyhälä on ollut mukana monissa mielenkiintoisissa paikoissa ja prosesseissa. Erkki Tuomioja toteaa kirjan takakannessa: ”Pyhälän kirjasta oppii, että diplomatia on kaikkea muuta kuin tylsää”.

Muistelmat ja historian kirjoitus ovat kaksi eri asiaa. Historiakin on usein ensin joukko monografioita spesifisesti rajatuista tapahtumista. Vasta myöhemmin tulevat kokonaisvaltaisemmin nähdyt ja kirjoitetut eri aikakausien historiat. Historiat perustuvat paljolti monografioille ja muistelmille. Muistelmat ovat aina lähihistoriaa ja sellaisina niitä luetaan (ellei sitten lukijan mielenkiinto kohdistu pelkästään kirjoittajan henkilöön).

Mihin genreen Pyhälän muistelmateos sijoittuu? Se epäilemättä on muistelmateos, mutta se on myös tapahtumien raportointia ja kommentointia, niiden poliittisen taustan avaamista ja ymmärrettäväksi tekemistä. Parhaimmillaan Pyhälän kertomukset ovat tutkivaa journalismia tai osallistuvaa historiantutkimusta.

Poliitikkojen ja diplomaattien muistelmilla on yleensä se ero, että poliitikko katselee ja arvioi tapahtumia oman poliittisen arvomaailmansa näkökulmasta, diplomaatti kirjoittaa yleensä (mutta ei toki aina) kuin edustaisi objektiivista totuutta. Pyhälän kirja ei ole kirjoitettu poliitikon tyylillä, mutta toisaalta hän antaa omien arvojensa tulla vahvasti esiin. Tässä mielessä Pyhälän kirja on kuin viisas pamfletti. Itse asiassa useampia sellaisia, sillä kirjassa kerrotut tarinat ovat erillisiä. Kaikkia hänen tarinoitaan sitoo kuitenkin yhteen sama eetos.

Ensimmäisen tarinan nimi on ”Vietnam 1972: Rauhallista joulua ja ennätyspommituksia”. Pyhälä otti aktiivisesti osaa jo opiskeluaikana Vietnamin sodan vastaiseen toimintaan ja mielenosoituksiin. Sittemmin jo ”ulkoministeriöön tultuani olin ottanut henkilökohtaisia riskejä Vietnamin sodan asioissa”, Pyhälä kertoo. ”Onneksi sitten Suomen ulkopoliittinen linja sattui täsmälleen omaksumilleni suuntaviivoille.” ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun selostan koko Vietnam-toimintani taustat ja yksityiskohdat.”

Pyhälän tarina kannattaa lukea. Se avaa ansiokkaasti sen, mitä on tarkoitettu kun on sanottu, että maailma – ja myös väkevästi Suomi – eli 1960/70 lukujen taitteessa useita vuosia ”Vietnamin aikaa”. Se jakoi vahvasti mielipiteitä, herätti tietoisuutta kolmannesta maailmasta ja pani ihmiset ennen näkemättömällä tavalla kiinnostumaan kylmän sodan globaalista logiikasta, sen taloudellisista ja sotilas-strategisista ulottuvuuksista ja sen paikallisista kuumista sijaissodista.

Toisen tarinan nimi on ”Intia 1984: Indiran murhaa seurasi teurastus”. Pyhälä oli Suomen suurlähetystössä New Delhissä lähetystösihteerinä kun tunnettu ja arvostettu Intian pääministeri Indira Gandhi murhattiin. Gandhin murhan taustalla oli uskonnollinen fanatismi, joka oli leimahtanut täyteen liekkiin sikhi-aktivistien ja valtiovallan vastakkainasettelun takia. Tarinan traaginen jatkohan on, että myös Indiran poika Rajiv murhattiin.

Kolmas tarina on ”Sri Lanka: Voisiko oppi Ahvenanmaalta lopettaa tappamisen mustan kierteen?” Pyhälä kävi vuonna 1983 selvittämässä tamilien joukkomurhan taustoja. Myöhemmin 2000-luvun alussa hän hoiti jälleen Suomen suhteita Sri Lankaan. Yhteispohjoismaisessa hankkeessa Suomi kutsui tamilitiikerit, jota silloin pidettiin maailman vaarallisimpana aseellisena ryhmänä, tutustumaan Ahvenanmaahan ja sen itsehallintoon.

Vuonna 2009 Sri Lankan hallitus voitti sodan tamili-tiikereitä vastaan lopullisesti, mutta aito rauha on antanut odottaa itseään – vielä tänäkin päivänä. Sri Lankan tarina kertoo, kuinka vaikeaa pitkän sisällissodan aito päättäminen on ja kuinka vaikeaa kansainvälisen yhteisön on olla siinä avuksi – ja kuinka tärkeää se toisaalta on. Rauha on usein hidasta rakentamista.

Neljäs tarina on: ”Guinea-Bissaun puolesta”. Pyhälän osuus tarinaan alkaa jo ennen ulkoministeriön aikoja. Suomessa oli syntynyt jo 60-luvulla solidaarisuusliike tukemaan Guinea-Bissaun vapautumista Portugalin siirtomaahallinnosta. Pyhälä kävi Suomen ylioppilaskuntien liiton edustajana sissiliikkeen vieraana itsenäisyyssodan aikana vapautetuilla alueilla Kansainvälisen ylioppilasliiton valtuuskunnassa. Tultuaan ulkoministeriön palvelukseen hän jatkoi aktiivisesti solidaarisuustoimintaa.

Vuonna 1971 Amilcar Cabral, sissiliikkeen jo silloin maailmanmaineeseen kohonnut johtaja, vieraili  Suomessa ja sai erittäin lämpimän vastaanoton. Vierailun oli valmistellut laajapohjainen järjestelytoimikunta, jossa olivat edustettuina kaikki Suomen poliittiset suuntaukset. Myös presidentti Kekkonen otti Cabralin vastaan Tamminiemessä. Pyhälä toteaa, että se taisi olla ainoa kerta, jolloin läntisen maan valtionpäämies tapasi jonkun Afrikan vapautusliikkeen johtajan.

Toisinajattelijat oman väen keskuudessa murhasivat Cabralin tammikuussa 1973 tämän kotipihalla Conakryssä. Cabral oli ehkä loistavin poliittinen ajattelija ja organisaattori, jonka Afrikka oli tuottanut, toteaa Pyhälä. Nelson Mandelahan oli tuolloin vielä vankina Robben Islandilla.

Pyhälä jatkoi Ginea-Bissaun kehityksen seuraamista sen vapauduttua ja vieraili saarella yhdessä Ilkka Taipaleen kanssa vuonna 2010. Taipale oli Cabralin Suomen vierailun aikana hoitanut tämän keuhkoputken tulehdusta ja osasi portugalin kieltä.

Kirjassa ovat myös tarinat: ”Viimeinen Dalai Lama?”, ”Afganistanin naiset”, jotka liittyvät kehitysmaihin. Kaksi viimeistä tarinaa ovat: ”Tsekkoslovakia 1968: Ihmiskasvoinen sosialismi vai poliittinen jääkausi” sekä ”ETYK 1975: Kommelluksia kulissien takana”.

Nuoren diplomaatin hyvin henkilökohtaiset muistelmat Ety-kokouksen kulissien takaa on kirjoitettu erityisen hauskasti. Ne ovat kokouksen nimekkäisiin osanottajiin liittyen niin ”human interest”, että Helsingin Sanomat julkaisi ennakkoon muistaakseni koko luvun jo muutamia kuukausia sitten.

Kirjan mielenkiintoisimpiin kuuluu tarina Tsekkolovakiasta, joka oli Pyhälän harjoittelupaikka ja sen jälkeen ensimmäinen asemapaikka diplomaattina. Suomen suurlähettiläänä Prahassa oli Joel Toivola, joka kannusti Pyhälää tomimaan nimenomaan Suomen ja Tsekkoslovakian kulttuurivaihdon edistäjänä. Tarina on mielenkiintoinen silminnäkijän kertomus siitä, minkälaista oli elämä Tsekkolovakiassa ja Prahassa ”normalisoinnin” vuosina.

Kirjassa ei ole päätöslukua, jossa Pyhälä yrittäisi summata kokemuksiaan, saati oman ajattelunsa kehittymistä. Se jää lukijan tehtäväksi. Aloittaessaan uraansa Pyhälä oli idealisti sanan hyvässä ja kauniissa 60-lukulaisessa merkityksessä. Jäädessään eläkkeelle Pyhälää on oikein luonnehtia edelleen idealistiksi, ja nyt myös realistiksi, muttei missään tapauksessa kyynikoksi. Kirjan tittelin varsin oikeutettu alaotsikko on ”Myötäelämisen diplomatiaa”.

Kirja on erittäin luettavasti kirjoitettu kurkistus diplomatian maailmaan, jonka ulkopuolinen helposti kuvittelee vain kylmän ”reaalipolitiikan” maailmaksi. Se on kuitenkin sekin ihmisten maailma, jossa on pyhälöitä, ihmisiä joilla oikeamielisyyttä, sydäntä ja sekä päättäväisyyttä että johdonmukaisuutta tehdä vaikutusvaltaisessa asemassaan oikein. Pyhälä ansaitsee lämpimän kiitoksen paitsi toiminnastaan meidän suomalaisten edustajana, myös siitä että kirjoitti tämän kirjan

Lehden numero: