Kolme Tsetsenian sotaa

"Olen aina ajatellut, että sota on mustavalkoinen. Se onkin värillinen. Ei pidä paikkaansa, etteivät linnut laulaisi tai puut kasvaisi. Ihmisiä tapetaan kirkkaiden värien loisteessa, vehreiden puiden katveessa, kirkkaan sinitaivaan alla. Ja elämä sykkii kiihkeänä ympärillä. Linnut livertävät, niityt ovat kirjavina kukkaloistosta. Kuolleet makaavat nurmella eivätkä ole lainkaan karmivia. He kuuluvat tähän värimaailmaan."

Näin kirjoittaa Arkadi Babtshenko omaelämäkerrallisessa teoksessaan Sodan värit. Lainaus tiivistää hyvin yhden kirjan kantavista ajatuksista: sen, miten sodassa kaiken kauheuden keskellä yksityiskohdat näyttäytyvät lopulta hyvin tavallisina.

Sodan värit perustuu Babtshenkon kokemuksiin venäläisarmeijan jalkaväkirykmentin alokkaana ja sotilaana Tsetsenian kahdessa sodassa. Babtshenko oli vasta 18-vuotias nuorukainen, kun hänet lähetettiin lyhyen palvelusajan jälkeen Tsetseniaan vuonna 1996. Teos on karu ja kuvottava kuvaus sodasta ja armeijaelämästä Venäjällä.

Kirjassa venäläisarmeija näyttäytyy väkivallan kyllästämänä yhteisönä, jossa sadismi on jokapäiväistä. Väkivalta ei ulotu vain sotatilanteisiin eikä kohdistu pelkästään ulkopuoliseen "viholliseen", vaan hallitsee myös yhteisön sisällä. Ei ole niin väliä, millä puolella ollaan, kaikki saavat osansa. Vaikka hierarkioillakin on oma merkityksensä, loppujen lopuksi selviytyminen on jatkuvaa kaupankäyntiä ja väkivallan väistelyä. Elämä kuoleman- ja väkivallanpelon keskellä palautuu lopulta hyvin arkisiin tarpeisiin ja ajatuksiin. Ruoka. Tupakka. Nukkuminen.

Babtshenkon kuvaamassa, koko ajan läsnä olevassa väkivallassa hätkähdyttävintä on sen mielettömyys. "Rykmentissämme ei tarkasti ottaen esiinny simputusta. Simputuksessa on selkeä säännöstö, erityiset lakinsa, joiden rikkomisesta seuraa rangaistus", kirjoittaa Babtshenko. Kyse ei siis varsinaisesti olekaan simputuksesta, koska mitään sääntöjä ei ole, vaan väkivalta kuuluu kaikille.

Babtshenko itse päätyi neljän vuoden armeijassaolon jälkeen Moskovaan ja työskentelee nyt venäläistä vaihtoehtomediaa edustavassa Novaja Gazeta -lehdessä. Helsingissä marraskuussa 2010 vieraillut kirjailija totesi tuolloin MTV3:n Huomenta Suomen haastattelussa, ettei hänen kirjansa sinänsä paljasta mitään uutta Venäjän armeijan simputuskulttuurista, vaan armeijan olosuhteet ovat maassa yleisessä tiedossa. Itse kirjasta välittyy kuitenkin kaikkein vahvimmin juuri tämä teema. Babtshenko osallistuu kertomuksessaan kahteen Tsetsenian sotaan, mutta vähintään yhtä tärkeänä teemana on armeijan väkivallan kulttuuri. Alokasaika jalkaväkirykmentissä onkin nuorukaiselle ikään kuin kolmas sota.

Mikä sitten selittää väkivaltaa armeijan sisällä? Kuolemanpelko ainakin, vastaa Babtshenko. Hän kirjoittaa: "Tässä rykmentissä kaikki vihaavat toisiaan; viha ja mielipuolisuus leijuvat harjoituskentän yllä lyijynraskaan löyhkäpilven tavoin, pelko imeytyy alokkaisiin kuin sitruunamarinadi saslik-vartaisiin: meidän täytyy hautua pelossa ja vihassa, ennen kuin meidät lähetetään teurastettaviksi. Niin meidän on helpompi kuolla."

MTV3:n haastattelussa Babtshenko puhuu "Tsetsenian syndroomasta", joka hänen mukaansa vaivaa Venäjän nyky-yhteiskuntaa. "Kun sota kestää niinkin kauan kuin Tsetsenian sodat ovat nyt kestäneet, johtaa se siihen, että yhteiskunnasta katoavat kaikki estot, jolloin mikä tahansa on sallittua." Eräänlainen estottomuus välittyy myös Babtshenkon armeijakuvauksesta, vaikka simputus ei sinänsä ole uusi ilmiö venäläisarmeijassa.

Babtshenkon tyyli kirjoittaa on toteava. Hän ei paasaa tai pyri perustelemaan tai oikeuttamaan. Kerronnan rytmi on rauhallinen, jopa apaattinen. Välistä pyritään etsimään mielekkyyttä koko touhulle sitä kuitenkaan löytämättä. Välillä tykitysmäinen kerronta on raskastakin luettavaa ja kertojan mielenliikkeet tuntuvat paikoin irrallisilta. Kaiken kaikkiaan teos on pelkistetyn karu kuvaus sodan arjesta ja sellaisenaan vaikuttava. Tarinasta on turha etsiä sankaritarinoita.

"Joka kerta kun haavoittunutta haetaan sotilassairaalaan, oli hän haavoittunut kuinka pahasti tahansa - jalaton tai kädetön, mutta elossa - jokainen meistä haluaisi vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hölynpöly siitä, että on parempi kuolla kuin jäädä raajarikoksi, on vain typerien sotakirjailijoiden keksintöä. Me tiedämme aivan varmasti: tärkeintä on olla elossa, ja olemme valmiita elämään missä kunnossa tahansa, olimme sitten vaikka pyörätuolissa istuvia sinertäviä torsoja ilman käsiä ja jalkoja. Haluamme elää, elää! Niin yksinkertaista se on!", Babtshenko kirjoittaa.

Puhuttavia sotakuvauksia on viime vuosina nähty erityisesti elokuvamaailmassa. Erityisen suosittua on ollut kuvata sodan arkea juuri sotilaiden näkökulmasta. Tähän suuntaukseen voidaan asettaa myös Babtshenkon teos. Vaikka loppujen lopuksi viime vuosien menestyneillä sotakuvauksilla ei olisikaan niin kovin paljon yhteistä tämän tarinan kanssa, herättävät ne ainakin yhden yhteisen ja ikuisen kysymyksen. Kysymyksen sotimisen mielekkyydestä. Usein niissä myös päädytään samaan: mielekkyyttä ei ole. Tässäkin tarinassa uhreja ovat kaikki.

Babtshenko kirjoittaa: "Emme tiedä minkä puolesta sodimme. Meillä ei ole päämäärää, ei mitään syytä, joka antaisi moraalisen oikeutuksen sotaan. Meidät lähetetään kuolemaan ja tappamaan ties minkä syyn tähden, meillä on vain ollut huono tuuri, kun satuimme syntymään kahdeksantoista vuotta sitten ehtiäksemme kasvaa aikuisiksi juuri tähän sotaan. Siinä kaikki, mihin olemme syyllistyneet."

Arkadi Babtshenko: Sodan värit. Suom. Anu Lönnqvist. Like Pystykorva 2010.