Sota/Afganistan linssin läpi

Kirjoittaja:

Afganistan-dokumentit maalailevat kuvia sotilaiden mielenmaisemasta. Näyttävätkö ne sen, mitä sotilaat kokevat, ja onko tämä edes mahdollista?

/

Muutama vuosikymmen sitten koko Amerikka katsoi olohuoneissaan, kun Vietkong nöyryytti Yhdysvaltain armeijan joukkoja Kaakkois-Aasian viidakoissa. Vietnam on tullut tunnetuksi ensimmäisenä varsinaisena televisiosotana. Sen seurauksena politisoitui myös populaarikulttuuri, ja syntyi sellaisia elokuvahistorian klassikoita kuin Ilmestyskirja.Nyt vuodelta 1979.

Pian kymmenen vuotta täyttävää Afganistanin sotaa on jo ehditty verrata Vietnamiin. Tähän mennessä konfliktin vaikutus kulttuuri-ilmapiiriin on kuitenkin ollut paljon laimeampi. On Afganistanista silti tuotettu jo muutamia ansiokkaita dokumentteja, jotka ovat kahmineet palkintoja kansainvälisillä elokuvajuhlilla.

Suoraan iholle

Vuonna 2010 valmistunut Sebastian Jungerin ja Tim Hetheringtonin Restrepo seuraa amerikkalaissotilaiden elämää Korengalin laaksossa. ”Kuolemanlaaksoksi” ristityllä asemapaikalla joukot joutuvat tulituksen kohteeksi lähes päivittäin, ja tekijät joutuivat kuvausten aikana itsekin hengenvaaraan. Kuvaavaa on, että brittiläinen Hetherington sai myöhemmin traagisesti surmansa Libyan taisteluissa.
Restrepo ei kommentoi, vaan näyttää. Konfliktin taustoja tai poliittista debattia ei käsitellä juuri lainkaan, vaan päällimmäiseksi nousee pyrkimys tuoda sodan raaka todellisuus katsojan iholle. Tämä onkin dokumentin vahvuus. Asemapaikan arjen psykologinen vaikutus sotilaisiin on pysäyttävää katsottavaa, oli itse sodasta mitä mieltä tahansa. Yhdessä dokumentin koskettavimmista kohtauksista nuori Miguel Cortez kertoo kameralle, kuinka hän mieluummin kärsii unettomuudesta kuin elää kokemuksiaan painajaisissa joka yö uudestaan.

Tanskalaisen Janus Metzin Armadillo vuodelta 2010 käsittelee Afganistanin sotaa samanlaisesta näkökulmasta. Dokumentti pureutuu tanskalaisten ISAF-joukkojen mielenmaisemaan. Toisin kuin Restrepo, Armadillo lainaa häikäilemättömästi fiktioelokuvan keinoja. Varsinkin musiikin käyttö otosten dramatisoinnissa on elokuvallisesti onnistunutta, mutta samaan aikaan tositapahtumista vieraannuttavaa.

Videopelisankareita

Armadillo näyttää, kuinka sotatilanne tuo esiin ihmismielen pimeimpiä puolia. Adrenaliinin voimalla käyvät miehet vertaavat epäinhimillistettyjen vihollisten tappamista kulkukoiran ampumiseen. Reteät puheet talibanien ”likvidoimisesta” aiheuttivat suuren kohun Tanskassa, ja dokumenttia puitiin myöhemmin paljon julkisessa keskustelussa. Tanskalaissotilaan kommentti skandaalista on kuvaava: ”Lehdissä kirjoitetaan varmaan, että olemme sekopäisiä psykopaatteja. Mutta he eivät nähneet, mitä me näimme.”

Myös nuorten sotilaiden lähtökodat herättävät kysymyksiä. Dokumentin alkupuolella sotilas Mads vertaa sotaan lähtemistä seikkailuun ja jalkapalloon. Videopelien parissa kasvaneet nuorukaiset näyttävät uskovan, että toteuttavat tärkeää ja sankarillista tehtävää talibaneja listiessään. Vaikka he käyvät mahdotonta sotaa, joka ei ole heidän omansa, maassa, jonka kulttuuria he eivät ymmärrä.

Teemaa on kehitellyt vielä pidemmälle kuvataiteilija Harun Farocki videosarjassaan Serious Games vuodelta 2009. Farocki kävi kuvaamassa, kuinka yhdysvaltalaisjoukkoja koulutetaan videopelien avulla. Afganistanin maasto on mallinnettu realistisesti, ja ohjaajat sijoittelevat vihollisia strategisiin paikkoihin. Videosarja hämärtää rajaa pelin ja oikean sodan välillä.

Kuva ja todellisuus

Alex Gibneyn ohjaama Taksi pimeyteen vuodelta 2008 puolestaan jatkaa löytöretkeilyä ihmispsyyken pimeälle puolelle. Lähtökohtana on nuoren afganistanilaisen taksikuskin kuolema Bagramin pidätyskeskuksessa vuonna 2002. Bagramissa käytetyt rankat kuulustelukäytännöt ja kidutus monistettiin myöhemmin Abu Ghraibin ja Guantanamon vankiloihin.

Tässäkin dokumentissa nousee esiin kysymys sodan toisenlaisesta todellisuudesta ja joukkovoiman painostuksesta. Kidutuksesta syytetyt sotilaat haastavat katsojan miettimään, mitä itse olisivat tehneet heidän saappaissaan.

Vaikka afganistanilaisten siviilien omaa ääntä ei näissä filmeissä juuri kuulla, nousee heidän asemansa vähitellen katsojalle päällimmäiseksi kysymykseksi. He elävät kahden vihollisen ristitulessa, ja kommunikointi ulkomaalaisten joukkojen kanssa tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Suurta seikkailua elävän teinisotilaan ja afganistanilaisen kylänmiehen maailmat ovat valovuosien päässä toisistaan. Jatkuvasti kasvava siviiliurien määrä ja tuhotut sadot kasvattavat kuilua entisestään.

Nähtäväksi jää, syntyykö Afganistanin sodan jälkimainingeissa uusia Ilmestyskirja.Nytin veroisia mestariteoksia. Nähtäväksi jää myös, käykö kansainvälisille joukoille kuten Baba ennustaa Khaleid Hosseinin romaaniin perustuvassa Leijapoika-elokuvassa: ”Kaikki lähtevät. Tämä maa ei ole ystävällinen hyökkääjille.”

Lehden numero:

Aiheet:

Uusimmat jutut samasta aiheesta

Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa »

Nora Luoma luki kansalaisjärjestöjen työstä hauraissa maailman konfliktialueilla ja kirjoitti arvionsa.

Elämä oleskeluluvan jälkeen »

Pax-lehti tapasi Sadiq Bahroozin syyskuussa kolmannen kerran. Istuimme kahvilassa Helsingin keskustan ja puhuimme pääasiassa suomea. Kieli sujuu Sadiqilta jo varsin hyvin.

Afganistanilaiset vaativat rauhaa »

Maaliskuussa Afganistanissa on noussut uusi rauhanliike. Sen järjestämät protestit ovat keränneet nopeasti tukijoita sotaan perinpohjin kyllästyneistä afganistanilaisista.