Keisari ilman vaatteita?

Rauhanliitto järjesti 12. joulukuuta Helsingissä keskustelutilaisuuden EU:n uudesta ulkosuhdehallinnosta. Mitkä ovat laajasti kritisoidun viraston mahdollisuudet kehittää eurooppalaista siviilikriisinhallintaa, ja luottavatko jäsenmaat siihen?

Rauhanrakentamista tekevien eurooppalaisten järjestöjen yhteistyöjärjestön EPLO:n toiminnanjohtaja Catherine Woollard saapui Rauhanliiton vieraaksi Helsinkiin joulukuun alussa. Hän osallistui keskustelutilaisuuteen, jossa puitiin EU:n uuden ulkosuhdehallinnon alkutaivalta. Onko hallinto kuin keisari ilman vaatteita, tilaisuudessa kysyttiin.

Woollardin mielestä analogia satuun ei ole oikea. Sadussa kukaan muu kuin pieni lapsi ei uskaltanut kyseenalaistaa keisarin "vaatteettomuutta". Näin ei EU:n uuden ulkosuhdehallinnon suhteen ole ollut, vaan se on saanut osakseen paljon kritiikkiä, vaikka sitä on rakennettu vasta vuoden päivät, hän sanoo. Hänen mielestään osa kritiikistä on myös ollut epäreilua.
"Lissabonin sopimuksen jälkeen on tapahtunut kuitenkin aika paljon, mitä ei aina muisteta. EU:lle on saatu luotua yhteinen ääni perustamalla ulkosuhdehallinto. Näen tässä paljon mahdollisuuksia unionille kehittää eettistä ulkopolitiikkaa", Woollard sanoi.

Hän pitää hyvänä sitä, että EU:n ulkoministeri Catherine Ashton näkee ulkosuhdehallinnon tehtäväksi konfliktien ennaltaehkäisyn. Aiemmin tällä osastolla työskenteli neljä, nyt 13 henkeä. Se ei ole paljon suhteessa kaikkiin ulkosuhdehallinnon työntekijöihin, mutta tärkeä muutos yhtä kaikki. Tämä on näkynyt esimerkiksi käytännön toiminnassa Sudanin ja Etelä-Sudanin kohdalla, jossa onnistuttiin luomaan kokonaisvaltainen lähestymistapa.
"Ulkosuhdehallinto on joutunut testiin siitä, minkälaista politiikkaa se edistää, mutta myös siitä, mitä käytännön toimia sen saa aikaiseksi. On kyse luottamuksesta sen toiminnan laatua kohtaan", Woollard toteaa ja pohti, olisiko perussuhtautuminen ollut toista, jos Ashtonin tilalla olisi vahva miesjohtaja.

Woollard uskoo, että Ashton on itse sitoutunut asettamiinsa päämääriin, mutta ongelma on, ettei sitoutuminen yksin riitä.
"Tarvitaan resursseja, ohjeistusta organisaatiolle ja johtamista, jotta tavoitteet muotoutuisivat myös toiminnaksi. Ulkosuhdehallinto ei voi myöskään toimia yksinään, vaan tarvitaan jäsenvaltioiden sitoutumista, jotta ne toimisivat yhdessä. Ulkosuhdehallinnon johtajan tulisi etsiä strategisia liittolaisia jäsenvaltioista, jotta hän oikeasti voi saada asioita aikaan."

Jäsenvaltiot ovat EU:ssa keskeisiä toimijoita. Esimerkiksi Suomi ja Ruotsi ovat tärkeitä, kun puhutaan rauhan rakentamisesta. Pohjoismaat voisivat nyt tukea Tanskaa uutena EU-puheenjohtajana niin, että se voisi paimentaa konfliktien ennaltaehkäisemisen ja siviilikriisinhallinnan rakenteiden voimistamiseen unionin politiikassa.
"Nykyisen talouskeskustelun puitteissa pitäisi vaikuttaa myös EU:n budjettikehitykseen", Woollard sanoo. "Ulkosuhdehallinto ei pysty toiminaan, jos se ei saa merkittävästi lisää varoja. EU:n maataloustukipolitiikka saa valtavasti resursseja, vaikka sen tiedetään ennemminkin vääristävän maataloutta kun tukevan sitä. Sen sijaan ulkosuhdetoiminta saa vain pienen osan tästä. Tähän voisivat jäsenvaltiot kuten Suomi puuttua."

Woollardin mukaan esimerkiksi Suomi ja Ruotsi ovat olleet paljon kokoaan suurempia tekijöitä siviilikriisinhallinnan edistämisessä, ja tämä työ on saanut jäsenvaltioiden keskuudessa jalansijaa. Samalla on hyvä todeta, että siviilikriisinhallinta edelleen saa hyvin paljon vähemmän
resursseja kun sotilaallinen puoli, tai että vaikka siviilioperaatioita on paljon enemmän, niitäkin suunnittelevat EU:ssa usein sotilaat. Siviilikriisinhallinnan ensisijaisuutta pitäisi korostaa
paljon nykyistä enemmän.

Woollard muistuttaa myös, että pelkkä rauhanrakentaminen ja kriisinhallinta eivät riitä, vaan pitää myös pitää huolta siitä, ettei EU aiheuta omalla toiminnallaan vahinkoa.
"Esimerkiksi kauppapolitiikan on tuettava EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita, rauhaa ja vakautta. Eri politiikan ja hallinnon alojen tulee työskennellä yhdessä samojen tavoitteiden eteen."

Woollard arvioi, että on mahdollista, ettei EU:sta koskaan tule suurta toimijaa kriisinhallinnan tai edes rauhanrakentamisen saralla, mutta EU:n voima on silti kauppapolitiikassa. Sen keinoja
tulisi käyttää johdonmukaisemmin "hyvän" edistämiseksi maailmalla.

Woollard varoitti keskustelussa kehitysyhteistyön ja humanitäärisen avun militarisoinnista. Sotilailla on oma roolinsa, mutta koska niin suuri osa kriisinhallintaa on valtionrakentamista, sotilaat eivät ole siinä ehkä parhaimmillaan. Ensisijaista on tukea demokratiaa, perustaa tuomioistuimia, säätää lakeja, järjestää vaalit sekä rakentaa teitä, kouluja ja vesijohtoja.
"Sotilailla ei ole tässä asiantuntemusta. He eivät myöskään useasti osaa ottaa paikallisia asukkaita mukaan kehitykseen. Pitää miettiä tavoitteita ja sitä, miten ne parhaiten saavutetaan. Voi kysyä, onko todella kustannustehokkainta vakauttaa Somaliaa lähettämällä sotalaivoja jahtaamaan merirosvoja", Woollard pohtii.

On monia syitä, miksi jotkut painottavat EU:ssa "sotilaallista" puolta: muun muassa Naton vahva rooli, ja toisaalta eurooppalaisten halu vahvistaa omaa yhteistä asemaansa Natossa. Ranska haluaa myös kasvattaa omaa painoarvoaan suhteessa Yhdysvaltoihin.
"Ja taloudellisiakin syitä on. Nyt, kun talouslaman aikana jäsenvaltiot ovat leikanneet varustelubudjettejaan, lobbaa Euroopan aseteollisuus EU:ta kehittämään ja vahvistamaan unionin
sotilaallista kapasiteettia."

EPLO (European Peace Building Liason Office) on eurooppalaisten rauhanrakentamistyön parissa toimivien kansalaisjärjestöjen yhteistyöfoorumi. Suomesta sen jäseniä ovat Crisis Management Iniative (CMI) ja Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto (KATU). KATU on suomalaisten järjestöjen yhteistyöfoorumi ja rauhanrakentamisen asiantuntija.
www.eplo.org

Catherine Ashton vilkuttaa kollegalleen EU-parlamentissa.