Eduskunta sai käsiteltäväksi huolimattomasti valmistellut tiedustelulait

Kirjoittaja:

Pitkään valmisteltu tiedustelulakipaketti on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä, mutta laeissa on yhä suurin ongelmia. Lakien valmistelu aloitettiin jo edellisen hallituksen toimikaudella vuonna 2013, jolloin puolustusministeriö nimitti tiedonhankintatyöryhmän selvittämään tiedustelulakien tarpeellisuutta.

Työryhmän erimielisen raportin luovuttamisen jälkeen valmistelutyötä on jatkettu kolmessa ministeriössä. Sisäministeriö on vastannut siviilitiedustelulain ja puolustusministeriö sotilastiedustelulain valmistelusta. Oikeusministeriö puolestaan on vastannut lakia tiedustelutoiminnan valvonnasta sekä yksityiselämän suojaa käsittelevän perustuslain 10§ muutoksesta.

Perustuslain muutos on välttämätön, mikäli tiedusteluviranomaisille, suojelupoliisi ja puolustusvoimat, halutaan antaa oikeus seurata verkkoviestintää, kuten sähköpostiviestejä tai sosiaalisen median päivityksiä. Tiedusteluviranomaisilla olisi lakiesityksen mukaan oikeus perustuslain takaaman luottamuksellisen viestinnän seuraamiseen, mikäli voidaan perustellusti olettaa saatavat tietoja sellaisesta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta.

Tiedustelun käytön edellytykset epämääräiset

Millainen toiminta sitten oikeuttaisi tiedusteluviranomaiset käyttämään tiedustelukeinoja, kuten esimerkiksi verkkovalvontaa, telekuuntelua, teknistä kuuntelua tai peitetoimintaa? Tätä on viimevuotisen lausuntokierroksen jälkeen yritetty täsmentää, mutta edelleenkin tiedustelumenetelmillä hankittavan tiedon rajat ovat tavattoman väljät.

Lakiesityksessä on listattu 11 kohdetta, joista tiedustelutietoa voidaan hankkia. Näitä ovat muun muassa terrorismi, ulkomainen tiedustelu tai kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä uhkaava toiminta.

Terrorismin osalta tietoja voitaisiin lakiesityksen perustelujen mukaan hankkia esimerkiksi vierastaistelijailmiöstä tai sen tukemisesta tai siitä, "millainen iskun toteuttamiskyky jollain terroristijärjestön johdolla Suomea koskien on". Vieraan valtion tiedustelulla voidaan tarkoittaa muun muassa Suomen ulko-, turvallisuus- ja energiapolitiikkaan tai Suomen sotilaalliseen valmiuteen kohdistuvaa tiedonhankintaa.

Kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä uhkaava toiminta voisi ilmetä esimerkiksi "suunnitelmana käyttää asevoimaa valtionsisäisen vallankaappauksen tai -kumouksen toteuttamiseksi taikka suunnitelmana liittää Suomi vieraan vallan alaisuuteen" tai pyrkimyksenä "väkivaltaisesti estää eduskuntaa käyttämästä lainsäädäntövaltaa taikka pakottaa hallitusvaltaa käyttäviä henkilöitä tekemään tai jättämään jotain tekemättä heidän valtiollisissa tehtävissään" sekä eduskunta- tai presidentinvaalien estäminen tai häiritseminen.

Kuten näistä kolmesta esimerkistä käy ilmi, jo vähäinenkin terrorismiin tai ulkomaiseen tiedusteluun liittyvä toiminta oikeuttaisi tiedustelumenetelmien käytön, mutta kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen turvaamisen osalta rima on asetettu todella korkealle. Mielenkiintoista on myös se, että 11 kohdan luettelosta puuttuu esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan.

Tiedustelulla ei voida poistaa terrorismia

Terrorismi ja useissa Euroopan maissa tehdyt terrori-iskut on ollut keskeinen syy tiedustelulakien valmisteluun. Tämä näkyi selvästi viime vuoden heinäkuussa tapahtuneen Turun puukotusiskun jälkeen, jolloin tasavallan presidenttiä myöten useat poliitikot vaativat tiedustelulakien kiirehtimistä.

Kokonaan toinen asia kuitenkin on, missä määrin tiedustelulla voidaan estää terrori-iskuja. Lakiesityksen perusteluissa viitataan sellaisten maiden positiivisiin kokemuksiin, joissa tiedusteluviranomaisilla on oikeus esimerkiksi verkkovalvontaan. Amnesty Internationalin Suomen osasto totesi lausunnossaan eduskunnan lakivaliokunnalle, että "kansainvälisesti vaikuttaisi ainakin julkisista lähteistä olevan saatavissa melko vähän näyttöä sille, että laajamittaisella verkkovalvonnalla – perinteisempien poliisitoiminnan keinojen sijaan – olisi esimerkiksi onnistuttu ehkäisemään terrori-iskuja".

Tiedustelumenetelmien käytön menestyksellisyys terrori-iskujen estämiseen perustuu pitkälti tiedusteluviranomaisten omiin ilmoituksiin. Vaikka kyse on virkavastuulla toimivista viranomaisista, oman toiminnan tuloksellisuuden arviointi on väistämättä subjektiivista.

Lisäksi pitää muistaa, että tehokkainkin tiedustelu kohdistuu vain terroritekoihin, ei terrorismia synnyttäviin tekijöihin. Terrorismi on seurausta yhteiskunnallisista ongelmista, kuten työttömyydestä, heikosta koulutuksesta, syrjäytymisestä, eriarvoisuudesta, syrjinnästä, alistamisesta tai muusta epätasa-arvoisesta kohtelusta yksittäisiä henkilöitä, ryhmiä tai vähemmistöjä kohtaan.

Terrorismin vähentämiseksi Suomen tulisi toimia kansainvälisen taloudellisen epäarvoistumisen pysäyttämiseksi. Se, että rikkain prosentti omistaa yli puolet maailman varallisuudesta on yksi keskeinen osoitus talouden globaalista eriarvoisuudesta. Samaan sarjaan kuuluu se, että kehitysmaat menettävät veronkierrossa ja verojen välttelyssä enemmän kuin mitä ne saavat kehitysapua. Tällaisten epätasa-arvoisten seikkojen avulla on helppo ruokkia vihaa teollisuusmaita kohtaan.

Tehokas keino estää terrorismia on panostaa poliittisen tai uskonnollisen radikalisoitumisen estämiseen. Jos edes osa suojelupoliisille ja muille viranomaisille kaavailluista lisäpanostuksista tiedusteluun suunnattaisiin radikalisoitumista estävään työhön, voitaisiin vähentää paitsi terroritekoja myös juuria terrorismia.

Tiedustelutehtävään liittymättömän tiedon hävittämisessä porsaanreikiä

Veroviestintään kohdistuvasta tiedustelusta lakiesityksessä todetaan, ettei hakuehto saa kohdistua viestin sisältöön. Tämä tarkoittaa sitä, ettei esimerkiksi epäillyn kohteen nimeä tai muuta viestin sisältöä saa käyttää hakuperusteena. Tämä on sinänsä hyvä rajaus, mutta ei kuitenkaan ongelmaton.

Ongelmallisuus aiheutuu siitä, että hakuehtoa on vaikea rajata tarkasti ja siitä syystä tiedusteluviranomaisille kertyy runsaasti sellaista aineistoa, joka ei millään tavalla liity epäiltyyn tai tiedustelun kohteeseen.

Lakiesityksessä tietenkin säädetään, että tiedusteluoperaatioon liittymätön materiaali on hävitettävä, mutta osa tiedustelutiedosta "voidaan kuitenkin säilyttää ja tallettaa henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa laissa tarkoitettuun rekisteriin".

Samoin tiedustelumenetelmillä saadun tiedon hävittämisestä on säädetty epämääräisesti. Lakiesityksessä todetaan, että  "tiedustelumenetelmällä saatu tieto olisi hävitettävä viipymättä sen jälkeen, kun on käynyt ilmi, ettei tietoa tarvita kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi".

Lakiesityksen perustelut eivät kuitenkaan avaa kyseisen kohdan tulkintaa kuin toteamuksella: "Varsin pian tulisi käydä selväksi jo tiedustelumenetelmällä saadun tiedon sisällöstä johtuen tarvitaanko sitä kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi vai voidaanko se hävittää." Tietojen hävittämisestä päättämisessä viranomaisten harkintavalta on hämmästyttävän suuri, vaikka kyse on perustuslain yksityisyyden suojan alaisesta viestinnästä.

Tässä artikkelissa on käsitelty vain pientä osaa tiedustelulakien ongelmista. On käsittämätöntä, että eduskunta joutuu käsittelemään niin puutteellisesti valmisteltuja lakiesityksiä kuin mitä tiedustelulait ovat. Eduskunnan mahdollisuutta lakiesitysten huolelliseen käsittelyyn ei lainkaan paranna se, että samaan aikaan käsittelyssä on Soten kaltainen megahanke ja että tiedustelulait haluttaisiin saada voimaan vielä tämän eduskunnan toimikauden aikana.

Lehden numero: