Islamin monet kasvot

Kirjoittaja:

Daeshin kaltaiset ääriliikkeet ovat haastaneet muslimeja pohtimaan kysymystä siitä, kuka saa esiintyä islamin äänenä. Länsimaisilta päättäjiltä islamin ymmärtäminen edellyttää uskontolukutaitoa sekä eri muslimiryhmien omien näkemysten vakavasti ottamista.

Kielen merkitys vallan käytön välineenä näkyy selvästi islamiin liittyvässä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tikun nokkaan nostetaan sellaiset viestit, tulkinnat ja tapahtumat, jotka kulloinkin parhaiten ajavat kommentoijan omaa poliittista agendaa tai vahvistavat omaa käsitystä islamista. Uskonsa vakavasti ottavan muslimin on vaikea sovittaa itseään läntisessä maailmassa tarjolla oleviin kategorioihin.

Profeetta Muhammedin johtamassa muslimiyhteisössä oli selvää, että profeetta antoi Koraanille oikean tulkinnan. Profeetan kuoleman jälkeen muslimien keskinäinen yhteys sai säröjä. Islamin alueen laajetessa jouduttiin yhä useammin kysymään, kuka tulkitsee Koraania ja profeetan esimerkkiä oikein ja kenellä on lupa puhua islamin nimissä.

Kysymys on edelleen ajankohtainen eri muslimiryhmien määrittäessään suhdettaan toisiinsa ja ei-muslimeihin. Asian tulisi kiinnostaa myös länsimaisia päättäjiä, jotka pohtivat, miten ja millä ehdoin muslimimaahanmuuttajat voidaan integroida osaksi länsimaisia sekulaareja demokratioita. Muslimien keskuudessa on jo kauan ymmärretty, että islamin nimissä toimivien ääriliikkeiden muslimimaailmalle asettama haaste on sekä sotilaallinen että teologinen.

Daeshin johtaja Abu Bakr al-Baghdadi piti 4. heinäkuuta 2014 Mosulissa puheen, joka nostatti vilkkaan keskustelun muslimien keskuudessa. Puheessaan al-Baghdadi julistautui profeetta Muhammedia seuraavien muslimien johtajaksi ja vaati maailman muslimeja yhtymään jihadiin oikeauskoisen islamilaisen kalifaatin puolesta.

Yksi merkittävimmistä vastauksista al-Baghdadin julistukselle oli 24. syyskuuta 2014 julkaistu 126 keskeisen Lähi-idässä ja muualla maailmassa toimivan islamilaisen oppineen allekirjoittama kirje al-Baghdadille sekä ”itse julistetun islamilaisen valtion taistelijoille ja seuraajille”. Kirjeessään muslimioppineet tuomitsevat kohta kohdalta Daeshin brutaalit toimet ja islamin klassisten lähteiden väärät tulkinnat.

Oppineiden kirjeen sanoman voi tiivistää seuraavasti: islam on pohjimmiltaan armelias uskonto ja siksi Daeshin häikäilemätön ja raaka toiminta ei ole islamin mukaista. Kommentoijat näkivät kirjeen ensisijaisena tarkoituksena ehkäistä väkivaltaista radikalisoitumista, minkä lisäksi oppineiden tavoitteena oli varmasti myös kiillottaa länsimaalaisen yleisön silmissä Daeshin tahraamaa islamin mainetta.

Kirje on arvokas julkilausuma niille, jotka kokevat islamin rauhanomaisena ja yhteensopivana länsimaalaisen yhteiskunnan kanssa. Toisaalta teksti sai osakseen myös arvostelua. Yksi kriitikoista on Jerusalemin heprealaisen yliopiston islamin ja Lähi-idän tutkimuksen professori emerita Ella Landau-Tasseron, jonka mukaan kirjoittajat sortuvat samankaltaisiin islamin klassisten lähteiden tulkintaan liittyviin metodologisiin virheisiin, joista he arvostelevat al-Baghdadia.

Landau-Tasseronin mukaan oppineet jättävät huomioimatta sen, että Daesh itse asiassa pyrkii islamin alkuajan mallin mukaiseen hallintojärjestelmään. Tällaisia varhaiseen islamilaiseen yhteiskuntaan kuuluvia elementtejä Daeshin hallinnossa olivat muun muassa kalifin valintakriteerit, bay’a eli sopimus hallitsijan ja yhteisön välillä, lait ryöstösaaliin käytöstä, vähemmistöille määrätty, izya-vero, Koraanin mukaiset rangaistukset, hudud sekä sharia-oikeusistuimet ja oikeusistuimet, joissa käsitellään viranomaisista tehtyjä valituksia, mazalim. Landau-Tasseron toteaa myös, että useimmat Daeshin tekemät hirmuteot ovat asioita, jotka on dokumentoitu profeetan ja hänen seuraajiensa elämästä ja islamilaisesta laista kertovissa islamilaisissa lähteissä.

Al-Baghdadin ja häntä arvostelleiden oppineiden keskustelussa näkyy kaksi hyvin erilaista tulkintaan siitä, kuinka profeetan ja hänen seuraajiensa esimerkkiä tulee soveltaa ajassamme. Landau-Tasseron toteaa, että islamin klassisten lähteiden moninaisuuden ja ristiriitaisuuden takia on syntynyt joukko vaihtoehtoisia tulkintamalleja, joista jokainen voi valita mieleisensä.

Selkeän “islamin äänen” puute on ongelma, joka tunnustetaan myös muslimien keskuudessa. Yksi mielenkiintoinen yritys muslimien keskinäisen solidaarisuuden ja yhteisymmärryksen lisäämiseksi ja tilanteen selkeyttämiseksi on vuonna 2004 Jordanian kuninkaan Abdullah II aloitteesta laadittu Ammanin julistus. Julistus pyrkii määrittelemään, kuka on muslimi, kuka voidaan todeta harhaoppiseksi sekä kenellä on oikeus antaa julkisia islamiin liittyviä lausumia ja laintulkintoja, fatwa. Ammanin julistuksen allekirjoitti suuri joukko islamilaisten maiden johtajia ja uskonoppineita.

Ammanin julistus tunnistaa kolmekohtaisessa julkilausumassaan kahdeksan islamilaista lakikoulukuntaa, jotka ovat sunni-islamissa hanafit, shafit, malikit ja hanbalit, shiialaisuudessa ja’farit ja zaidit sekä erillisenä ryhminä ibadiitit ja zâhirît. Julistus painottaa, että kyseisiin islamilaisiin suuntauksiin kuuluvilla muslimeilla on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Kaikki koulukunnat sitoutuvat samaan uskoon, jonka mukaan on yksi Jumala, Koraani on Jumalan ilmoitettu sana ja profeetta Muhammed on profeetta koko ihmiskunnalle. Allekirjoittaneet tunnustavat viisi islamin uskon peruspylvästä ja islamin keskeisimmät opinkohdat.

Myös al-Baghdadi täyttää pääpiirteittäin edellä mainitut Ammanin julistukseen kirjatut muslimin kriteerit. Toisaalta Ammanin julistuksessa myös tuomitaan tahot, jotka väittävät edustavansa islamia, mutta syyllistyvät fanatismiin, epäoikeudenmukaisiin ja vastuuttomiin tekoihin sekä terrorismiin islamin nimissä. On selvää, että al-Baghdadin ja hänen seuraajiensa teot näyttäytyvät Ammanin julistuksen valossa islamin vastaisina.

Ammanin julistuksen tavoitteeksi on asetettu kirkastaa modernille maailmalle islamin luonnetta. Julistus vakuuttaa, että islam kunnioittaa jokaista ihmistä väristä, rodusta tai uskonnosta riippumatta sekä edellyttää suvaitsevaisuutta, anteeksiantamusta ja maltillisuutta.

Yksi Ammanin julistuksen merkittävimpiä allekirjoittajia oli Saudi-Arabian edesmennyt kuningas Abdullah bin Abdulaziz Al Saud. Julistuksen allekirjoitti myös Iranin uskonnollinen johtaja suurajatollah Ali Khamenei. Lähi-idän kylmän sodan islamin eri pääsuuntauksia edustavien osapuolten asettuminen saman rauhaa ja yhteisymmärrystä rakentavan uskonnollisen julistuksen taakse synnyttää vaikutelman, että islamin opin tulkinta ei ole juurisyy muslimienemmistöisten maiden keskinäisille ristiriidoille.

Maailman keskeisimpien muslimijohtajien välillä näyttää vallitsevan konsensus myös siitä, että minkään Ammanin julistuksessa mainitun islamin pääsuuntauksen seuraajat eivät voi yksin väittää edustavansa islamia. Näin ollen Daeshin kaltaiset liikkeet, jotka sulkevat muut kuin kannattajansa islamin ulkopuolelle, eivät edusta Ammanin julistuksen henkeä.

Pohdittaessa islamin ja demokratian suhdetta kyse ei ole kuitenkaan vain muslimien suhtautumisesta totalitaarista yhteiskuntajärjestystä edistäviin ääriliikkeisiin. Myös ääriliikkeisiin kuulumattomat muslimit tekevät islamin klassisista lähteistä tulkintoja, jotka vahvasti haastavat demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen perusteita. Tarvitaan uskontolukutaitoa, jotta voidaan ymmärtää paremmin islamiin liittyviä moniäänisiä viestejä.

Ammanin julistuksessa rakennettu kuva islamista suvaitsevaisena uskontona muuttuu, kun katsotaan tarkemmin, kuinka islamin klassisia lähteitä käytännössä tulkitaan Lähi-idässä. Esimerkiksi yksi maailman merkittävimmistä muslimivaikuttajista, Saudi-Arabian kuninkaan nimittämä suurmufti Abdul Aziz Al ash-Sheikh, on myös tuominnut Daeshin islamin pahimmaksi viholliseksi. Hänen toisissa yhteyksissä esittämänsä islamin tulkinnat ovat kuitenkin täysin yhteensopimattomia länsimaisen liberaalin demokratiakäsityksen kanssa.

Vuonna 2012 Al ash-Sheikh antoi lausunnon, jossa hän kehotti tuhoamaan kaikki kirkot Arabian niemimaalla. Suurmufti perusti lausuntonsa islamilaisiin lähteisiin, joiden mukaan profeetta Muhammed oli kuolinvuoteellaan sanonut, ettei alueella tule olemaan kahta uskontoa. Tammikuussa 2016 Al ash-Sheikh antoi tukensa kuningashuonetta arvostelleen shiiaoppineen Sheikh Nimr al-Nimrin sekä 46 muun vangin teloitukselle ja väitti, että tämä olisi vangittujen kannalta armollinen ratkaisu, koska näin he eivät pystyisi tekemään enempää pahaa. Shiialaisessa maailmassa Nimr al-Nimrin teloitus nähtiin oikeusmurhana.

Pian teloitusten jälkeen suurmufti Al ash-Sheikh piti puheen, jossa hän korosti islamilaisten maiden yhteyden rikkoutumisen johtuvan siitä, että osa muslimeista on etääntynyt islamista. Suurmuftin mukaan ongelman ratkaisu on, että muslimit sitoutuvat uudelleen ”Jumalan tiehen”.

Al ash-Sheikhin lausuntoja ei voi pitää täysin marginaalisena ilmiönä: lukuisat uskonnollisesti motivoituneet hyökkäykset kristittyjä ja kirkkorakennuksia vastaan sekä sunnien ja shiiojen välinen vihanpito muslimimaissa ovat kiistämättömiä tosiasioita. Toisaalta suurmuftin edustama käsitys islamista on vain yksi ääni muslimien moniäänisessä kuorossa.

Eräs suurmuftia arvostellut muslimivaikuttaja on syksyllä 2017 virastaan sivuun astunut Turkin valtion uskontoasiainviraston presidentti Mehmet Görmez. Turkkilaisen lehdistön mukaan Görmez paheksui Al ash-Sheikhin lausuntoa kirkkojen hävittämisestä todeten sen olevan täydellisessä ristiriidassa islamin rauhanomaisuutta, suvaitsevaisuutta ja muille uskonnoille kuuluvien instituutioiden pyhyyttä korostavan opetuksen kanssa. Samanlaista osmanien valtakunnan aikaan linkittyvää retoriikkaa viljelee myös presidentti Erdoğan muistuttaessaan, että Turkissa eri uskontojen edustajat elävät rintarinnan rauhassa.

Vaikka Turkin tämänhetkisestä ihmisoikeustilanteesta voi olla syystä myös huolissaan, on kuitenkin todettava, että kristillisten vähemmistöjen oikeuksista huolehtiminen ei ole jäänyt Turkissa vain juhlapuheisiin. Haasteista huolimatta Turkissa on nähty islamilaisiin arvoihin nojaavan AK-puolueen vallassaoloaikana myös monia edistysaskelia kristillisten vähemmistöjen oikeuksien toteutumisessa.

On selvää, että ei ole löydettävissä yhtä kaikkia muslimeja sitovaa islamin opin tulkintaa, joka määrittäisi islamuskoisten suhdetta demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen taustalla olevaan arvopohjaan. Sen sijaan on mahdollista havainnoida monenlaista islamiin liittyvää puhetta ja monenlaisia islamin nimissä tehtyjä tekoja. Jos haluamme ymmärtää esimerkiksi, mitä Al ash-Sheikhin mainitsema “sitoutuminen Jumalan tiehen” tarkoittaa saudiarabialaisessa, turkkilaisessa tai vaikkapa suomalaisessa kontekstissa, ei ole muuta mahdollisuutta kuin havainnoida, kuinka eri muslimiryhmät ilmentävät omaa maailmankatsomustaan tekstein ja teoin vaihtuvissa tilanteissa. Ymmärtäminen edellyttää uskontolukutaitoa.

Søren Kierkegaard on todennut, että oleellista ei ole, mitä ihmisen pitää tietää, vaan valinnat, joita ihmisen on tehtävä elämässään. Pohdittaessa demokratian ja islamin suhdetta on varmasti hyötyä tuntea islamin klassisia lähteitä ja historiaa. Oleellisinta ei kuitenkaan ole tietämyksemme meille vieraasta maailmankatsomuksesta, vaan valinnat, joita teemme suhteessa toisiimme.

On tärkeää, että moninaisia muslimiryhmiä ei niputeta yhden islamin määritelmän alle. Toisaalta länsimaisten päättäjien on otettava vakavasti, kuinka eri muslimiryhmät itse määrittelevät oman maailmankatsomuksensa puheissaan, teksteissään ja ennen kaikkea toiminnassaan osana elämäntapaansa. Valintoja tehdessämme on myös tiedostettava, mikä omassa maailmankatsomuksessa ja demokraattisessa yhteiskuntajärjestyksessämme on luovuttamatonta ja mikä ei ole.

Artikkeli on aiemmin julkaistu Ydin-lehdessä. Ydin-lehden voi tilata täältä.

Lehden numero: