Itsenäisyys, identiteetti ja sota

Kirjoittaja:

Itsenäisyyspäivän viralliseen juhlintaan kuuluu sotilasparaati ja seppeleiden lasku sodassa kaatuneiden hautausmaille. Juhlapuheissa muistetaan kiittää sotiemme veteraaneja itsenäisyytemme säilymisestä ja itsenäisyyttä juhlitaan hartaasti sekä valtiokeskeisesti.

Itsenäisyyden ja sodan välille on helppo rakentaa yhteys Suomen historiasta. Pian itsenäisyyden julistuksen ja sille saadun Venäjän tunnustuksen jälkeen Suomessa syttyi sisällissota, jonka seuraukset olivat traagiset. Vain runsas 20 vuotta myöhemmin Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen aloitti talvisodan, jonka ratkaisuun Suomi haki hyvitystä Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941.

Sotavuoden olivat maan itsenäisyyden kannalta tietenkin kriittisiä ja niiden aiheuttamat inhimilliset ja taloudelliset seuraukset, kuolleet, haavoittuneet, aluemenetykset ja sotakorvaukset, olivat raskaat. Tästä huolimatta on erikoista, että itsenäisyyttä peilataan suhteessa viime sotiin.

Suomen säilyminen itsenäisenä ja miehittämättömänä valtiona toisen maailmansodan jälkeen on tietenkin ollut erinomainen asia, eikä itsenäisyyden säilyminen myöskään ollut itsestäänselvyys. Itsenäisyyden säilyminen ei kuitenkaan selity yksinomaan sillä, ettei Neuvostoliitto onnistunut valloittamaan Suomea talvisodassa tai että kesällä 1944 neuvostojoukot torjuttiin Tali-Ihantalassa. Näillä seikoilla oli oma merkityksensä, mutta pitää myös katsoa, mitä Suomessa tapahtui ennen toista maailmansotaa sekä välittömästi sodan jälkeen.

Sekä oikeisto että vasemmisto maltillistuivat

Sisällissodan jälkeen Suomi oli jakautunut kahtia valkoisiin voittajiin ja hävinneisiin punaisiin. Kummassakin sisällissodan leirissä kahtiajakoa sekä ylläpidettiin että tehtiin poliittisia uudelleenarviointeja.

Sodan jälkeen ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1919. Vaalien tulos oli yllättävä, sillä sosialidemokraatit saivat 80 paikkaa, vaikka monet sen aikaisemmista kannattajista olivat yhä vankileireillä tai vailla kansalaisluottamusta he eivät voineet äänestää.

Sosialidemokraattinen puolue ei kuitenkaan ollut sama kuin ennen sotaa. Puolue muutti linjaansa tekemällä rajanvetoa sekä valkoisiin voittajiin että Venäjälle paenneiden punaisten perustamaan kommunistiseen puolueeseen. Kansanvalta, parlamentaarinen demokratia ja oikeudenmukaisuus olivat  puolueen keskeisiä arvoja ja työtä niiden hyväksi tehtiin ensisijaisesti eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa.

Suomalainen äärimmäinen oikeisto koki sisällissodan jälkeen myös oman tappionsa, kun Suomesta ei tullutkaan kuningaskuntaa vaan se säilyi tasavaltana. Kaiken lisäksi ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Mannerheimin sijaan maltillinen Kaarlo Juho Ståhlberg. Hän vahvisti toimikaudellaan parlamentaarista demokratiaa, mistä syystä häntä karsastettiin ja vähäteltiin äärimmäisessä oikeistossa.

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisenä aikana demokratia ei ollut Euroopassa vallitseva valtiomuoto. Diktatuureja oli muun muassa Saksassa, Neuvostoliitossa, Espanjassa, Italiassa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Myös Suomen haurasta demokratiaa vastaan hyökättiin oikealta 1930-luvulla. Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike (IKL) saivat vaikutteita erityisesti Saksasta.

Ne vastustivat vasemmistoa, sekä kommunisteja että sosialidemokraatteja, mutta myös parlamentaarista demokratiaa ja tasavaltalaista hallitusmuotoa. Äärioikeiston painostuksen tuloksena eduskunta hyväksyi 1930 niin sanotut kommunistilait, joilla rajoitettiin perustuslaillisia paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauksia. Suomalainen äärivasemmisto joutui toimimaan maan alla aina vuoteen 1944 saakka.

Eduskunnan täysistuntosali. Kuva: Ville Oksanen

Eduskunnan täysistuntosali. Kuva: Ville Oksanen

Kansanvalta sodista selviämisen taustalla

Lapuan liikkeen kyyditysten ja Mäntsälän kapinan jälkeen vuoden 1933 eduskuntavaalit olivat herätys maltilliselle oikeistolle. Noissa vaaleissa IKL sai 14 kansanedustajaa ja kokoomus menetti 24 paikkaa. Vaalien jälkeen kokoomus teki Juho Kusti Paasikiven johdolla pesäeron omaan äärisiipeensä vahvistamalla yhteistyötä Maalaisliiton kanssa.

Tämä merkitsi parlamentaarisen demokratian kannatuksen vahvistumista myös oikeistossa. Pitkälti tämän prosessin kautta käy ymmärrettäväksi niin kutsuttu talvisodan ihme. On vaikea kuvitella, että eri yhteiskuntaluokista ja poliittisista ryhmistä rintamalle komennetut olisivat taistelleet yhdessä, mikäli Suomi olisi 1930-luvulla ajautunut oikeistodiktatuuriin. 1930-luvun loppuun mennessä suomalainen kansanvalta oli kuitenkin osoittanut kestävyytensä, mistä syystä sitä haluttiin myös puolustaa.

Jatkosodan jälkeen poliittinen valta Suomessa säilyi maltillisilla puolueilla siitäkin huolimatta, että kommunistien toiminta vapautui. Maanalaisuudesta julkiseksi puolueeksi muuttunut Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) oli tuolloin epäilemättä vallankumouksellinen puolue. Poliittisen historian professori Kimmo Rentola on kuitenkin väitöskirjassaan osuvasti todennut, että SKP:n uusi johto pelkäsi vallankumouksen voittoa, ei sen tappiota. Näin siksi, että monet puolueen johtajista olivat kokeneet Stalinin 1930-luvun lopun terrorin ja menettäneet siinä läheisiään.

Itsenäisyysjulistus. Kuva: Kansallisarkisto

Itsenäisyysjulistus. Kuva: Kansallisarkisto

Kansallisvaltioon sitoutunut identiteetti murtuu

Suomalainen demokratia ja kansanvalta on edelleen monin tavoin puutteellinen. Puutteistaan huolimatta se on kuitenkin yhä toimintakykyinen ja puolustamisen arvoinen. Samoin kuin 1930-luvulla demokratiaa uhkaavat äärioikeistolaiset ja fasistiset ryhmät, jotka äänekkäästi vaativat Suomen pitämistä suomalaisena.

Äärioikeistolaiset ja fasistiset liikkeet ovat saaneet kannatusta myös muun muassa Unkarissa, Ranskassa, Saksassa ja Puolassa. Eurooppaa koetellut talouskriisi, sen aiheuttama työttömyys sekä Lähi-idän sotien aiheuttama pakolaisuus ovat luoneet pohjaa oikeiston ääriliikkeille.

Niiden esittämä ratkaisu rajojen sulkemisesta ja kansallisuuden vahvistamisesta on kuitenkin väärä. Edes vahvimmat eurooppalaiset taloudet eivät kykene toimimaan itsenäisesti. Kaikkinainen keskinäisriippuvuus sekä Euroopassa että maailmanlaajuisesti on edennyt niin pitkälle, että paluu aikaisempaan kansalaisvaltiokeskeiseen malliin ole enää mahdollista.

Nykyisin valtioiden päätehtävä on, tai ainakin sen pitäisi olla, kansalaisten hyvinvoinnin takaaminen, mikä edellyttää menestymistä kansainvälisillä markkinoilla. Tästä näkökulmasta "[t]iukasti rajattu itsenäisyys ei ole enää hyve vaan enemmänkin haitta", rauhantutkija Pertti Joenniemi kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynä -artikkelissaan joulukuun alussa.

Valtioita koskettavia uhkia, kuten esimerkiksi terrorismia tai ilmaston lämpenemistä, voidaan torjua ainoastaan "suostumalla ja osallistumalla monesti hyvinkin pitkälle menevään valtioiden väliseen yhteistyöhön", Joenniemi toteaa. Hänen mukaansa myös hyvin erilaiset ja jopa vastakkaiset valtiot joutuvat tekemään yhteistyötä, kuten esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä Syyrian ja sen lähialueen konflikteissa.

Joenniemi päättää artikkelinsa perinteisen valtiokäsityksen muutoksien aiheuttamien itseymmärryksen ongelmien pohdintaan. Hänen mukaansa valtioiden väliset sodat "ovat olleet eräänlainen identiteettipoliittinen turvakahva, joka on antanut kansalaisille merkityksellisyyden tunnetta ja mahdollisuuden sijoittaa itsensä suhteessa muuhun maailmaan". Tämän sijaan meneillään on aikaisempien varmuuksien, kuten valtioiden välisten sotien, purkautuminen, mikä saattaa tuntua arveluttavalta.

Itsenäisyyspäivän sotilasparaateista tuskin päästään ainakaan lähitulevaisuudessa eroon. Toimikoot ne identiteettipoliittisena turvakahvana niille, jotka tällaista turvakahvaa kaipaavat, kunnes itseymmärryksemme on kasvanut niin vahvaksi, että pidämme itsestäänselvyytenä yhteenkuuluvuutta muiden kansakuntien ja valtioiden kesken.

Lehden numero: