Nobelista Nobeliin

Kirjoittaja:

Miinojen vastainen kansalaistoiminta sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1997. Kymmenen vuoden työn tuloksena liike oli saanut aikaan miinakiellon. Valtiot solmivat Ottawan sopimuksen ja tästä ICBL sai rauhanpalkinnon. Ihmisille suurta kärsimystä aiheuttavien henkilömiinojen tuotanto, kauppa ja käyttö kiellettiin kattavalla kansainvälisellä sopimuksella. Moni kyynikko, muun muassa Suomen hallinnossa, julisti etteivät niin sanotut tärkeät valtiot liittyisi sopimukseen. Sopimus, jonka lähtökohdat olivat halukkaiden valtioiden yhteenliittymässä eivätkä YK:ssa haetussa konsensuksessa, oli heidän arvionsa mukaan tuomittu epäonnistumaan.

Sopimuksesta kuitenkin tuli yksi eniten allekirjoitetuista ja toimivimmista aseistariisunta-alan sopimuksista kautta aikain. Henkilömiinojen uhrien määrä on laskenut, miinoja on raivattu satoja tuhansia hehtaareja ympäri maailman. Uusia on levitetty varsin vähän ja tällöinkin kansainvälisen yhteisön jyrkästi tuomitsemana.

Nekin maat, jotka eivät ole sopimukseen liittyneet, pääosin noudattavat sopimusta ja henkilömiinojen käytön tuomitseva normi on vallitseva. Enää miinoja käyttävät jotkin kansainvälisen yhteisön häiriköt, esimerkiksi Ukrainassa, Syyriassa ja Jemenissä.

Pitkä tie miinakieltoon

Opettelin itse 90-luvulla kampanjan myötä suomalaiset miinatyypit, niiden käytön ja niiden koetun merkittävyyden puolustukselle. Olin tavannut humanitaarista oikeutta ja sodankäynnin sääntöjä. Olin riidellyt, neuvotellut, maanitellut ja houkutellut suomalaisia kansalaisia ja päättäjiä vallankäytävillä, kokoussaleissa, kapakkapöydissä, turuilla ja toreilla kannattamaan tätä humanitaarista aseidenriisuntaprosessia. Prosessia, joka merkitsisi konkreettisesti säästettyjä ihmishenkiä ja helpottaisi rauhanrakentamista konfliktin jälkeen. Tulokset olivat heikot.

Vuonna 1997 kun Ottawan sopimus, miinakielto allekirjoitettiin ja kampanjamme sai Nobelin rauhanpalkinnon Suomi ei vielä ollut valmis osallistumaan. Suomi ei halunnut tuomita miinojen käyttöä, eikä ainakaan ollut itse valmis niistä luopumaan. Henkilökohtaisesti koin aina suurena voittona sen, että suomalaisten enemmistö kuitenkin kannatti miinakieltoon liittymistä jo tuolloin – siitäkin huolimatta, etät he uskoivat, että miinoista voisi olla puolustukselle hyötyä.

Suomi liittyi miinakieltosopimukseen reilu vuosikymmen myöhemmin, vuonna 2012. Puolustusvoimat sai ennätysmäärän rahaa hankkiakseen korvaavia asejärjestelmiä.

Toinen Nobel

Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun istuin moldovalaisella viinitilalla ja sain puhelimeeni viestin, että Nobel-komitea oli päättänyt nimetä ICANin, rauhanpalkinnon saajaksi. ICAN on ydinaseiden hävittämisen puolesta kampanjoiva kansainvälinen verkosto. Toimittajat soittivat seuraavaksi ja toivoin siinä hetkessä olevani Helsingissä kollegoiden kanssa juhlistamassa hetkeä ja hienoa saavutusta – taas kerran.

Tiedän miten valtavasti Nobelin rauhanpalkinto merkitsee arvonantona ruohonjuuritason työlle ja miinojen ja ydinaseden suhteen erityisesti selviytyjille. Niille ihmisille, jotka ovat vammautuneet ja joutuneet elämään sen leiman kanssa, jonka sotavamma usein aiheuttaa. Palkinnon merkitys on suuri myös kampanjan aktiiveille, jotka hankalissakin olosuhteissa, jotka vähemmistönä valtaenemmistöä ja militarismia vastaan ovat kampanjoineet rauhan ja aseistariisunnan puolesta.

Palkinnon saajalle annetaan mitali, diplomi ja vajaan miljoonan euron rahapalkinto.

Palkinnon saajalle annetaan mitali, diplomi ja vajaan miljoonan euron rahapalkinto

Ensimmäinen Nobel

Muistan, kun itse olin ottamassa vastaan miinojen vastaisen kampanjan puolesta rauhanpalkintoa. Oslon kaupungintalolla liikuttuneet kollegat eri maista, erityisesti kehitysmaiden kampanjoitsijat, olivat tilaisuuden arvokkuudesta. Arvaan, että näin on myös ydinaseiden vasteisen työn kollegoiden kesken joulukuussa 2017.

Rauhantyössä ei usein saa kiitosta ja harvoin työstä löytyy glamouria. Siksi Nobelin rauhanpalkinto on tärkeä. Palkinnon tuoma mediahuomio myös auttaa itse asian ajamisessa ja palkinto tuo työhön taloudellisia resursseja, joilla työtä voidaan jatkaa ja vahvistaa.

Norjalainen juristi ja rauhanaktivisti Fredrik Heffermehl on kirjoittanut kirjan ja kampanjoinut sen puolesta, että Nobelin rauhanpalkinto tulisi jakaa Nobelin tahdon mukaan. Nobel tarkoitti palkinnon konkreettiselle ruohonjuuritason rauhantyölle, ei valtiojohtajien tai EU:n kaltaisten organisaatioiden kunnioittamispalkinnoksi. Jokainen palkinto oikealle rauhantyölle, kuten juuri nyt ydinaseiden vastaiselle kampanjalle ICANille on kunnianosoitus rauhantyölle ja vahvistaa sitä. Nobelin tahto käy selvästi ilmi hänen kirjeenvaihdostaan Bertha von Suttnerin kanssa.

Tämänvuotinen palkinto nosti ydinasekysymyksen taas aivan eri tasolle poliittisella keskusteluagendalla kuin mitä se oli edes sopimusneuvottelujen aikana YK:ssa. Esimerkiksi Suomessa poliittiset puolueet, eduskunta ja myös presidenttiehdokkaat heräsivät palkinnon myötä asiaan sen saaman julkisuuden vuoksi. Ja sekin on juuri se, mitä voimme ajatella Bertha von Suttnerin palkinnon idoijana ja Alfred Nobel aikanaan ajattelivat olevan palkinnon idea ja tarkoitus.

Kirjoittaja on Rauhanliiton toiminnanjohtaja.

Lehden numero: