Tekoälytutkijan testamentti

Kirjoittaja:

Timo Honkela: Rauhankone. Tekoälytutkijan testamentti. Gaudeamus 2017.

Paljastetaan se jo heti aluksi: tekoälytutkija Timo Honkelan kaavailema ”Rauhankone” ei suinkaan ole fyysinen laite, jonka nappia painamalla syntyy maailmanrauha. Se ei myöskään ole valmis systeemi, vaan käsittää useita erilaisia järjestelmiä, jotka voivat auttaa niin arkisissa tilanteissa kuin laajemminkin yhteiskunnallisissa prosesseissa. Tämä ei kuitenkaan tee Honkelan kirjasta yhtään vähemmän mielenkiintoista – päinvastoin.

Kirjassaan Honkela hahmottelee Rauhankoneen perusarkkitehtuuria, joka jakautuu kolmeen alueeseen: kieleen ja vuorovaikutukseen, tunteisiin sekä yhteisöjen toimintaan. Näillä kaikilla alueilla tekoäly voisi tulevaisuudessa auttaa ihmisiä, minkä seurauksena syntyisi lisää keskinäistä ymmärrystä, rauhallisuutta sekä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, turvaa ja hyvinvointia.

Kaikissa näissä taustalla on tekoälyn kyky tehdä asioita, jotka veisivät ihmiseltä joko loputtomasti aikaa tai olisivat suorastaan mahdottomia: laskea loputtomia algoritmeja sekä käymään läpi miljoonia tiedostoja sekunnin sadasosassa ja suorittaa erilaisia analyyseja näiden pohjalta.

Koko ajatus Rauhankoneesta syntyi Honkelan kiinnostuksesta siihen, miten ihmiset ymmärtävät kieltä ja sitä kautta toisiaan. Niin nerokas kuin kieli järjestelmänä onkin, on se myös hyvin monimutkainen. Kielelliset merkitykset eivät ole universaaleja, vaan opimme ne kokemuksen kautta.

Honkelan Rauhankone-kirjan kansi

Yksinkertaiset käsitteet kuten pöytä, tuoli tai puu toki ovat pitkälti universaaleja, mutta abstraktimpien käsitteiden, kuten onnellisuus tai oikeudenmukaisuus, merkitys riippuu pitkälle yksilön omasta kokemuksesta. Honkela esittää, että erilaiset sisältöanalysaattorit, konekääntäjät ja merkitysneuvotteluita käyvät koneet voisivat tulevaisuudessa auttaa ihmisiä paremmin ymmärtämään toinen toisiaan.

Tekoäly voitaisiin myös valjastaa tunteiden mallintamiseen. Nykyisin käytettyjä tunnetiloja kuvaavia ilmaisuja kuten ”ilo” tai ”viha” on hyvin rajallinen määrä, mikä johtuu Honkelan mukaan kognitiivisen kapasiteetin rajallisuudesta. Tekoälyn mahdollistama hienovaraisempi tarkastelu voisi auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin niin omia kuin muidenkin tunteita ja niiden monisävytteisyyttä. Esimerkkinä Honkela kuvaa pakene tai taistele – tilaan joutunutta ihmistä, jolle kone voisi antaa tilanteeseen parhaiten sopivia toimintamalleja perustuen aikaisempien vastaavanlasiten tilanteiden analysointiin.

Yksi kirjan kiinnostavimmista ajatuksista on se, kuinka tekoälyä voitaisiin hyödyntää demokratian kehittämisessä: nykyisessä edustuksellisessa demokratiassa on ongelmana, että äänestäjät luovuttavat päätöksentekovallan pienelle joukolle. Honkelan mielestä myös suorat kansanäänestykset usein jäävät ohueksi keinoksi edistää demokraattista päätöksentekoa, sillä prosessiin kuuluu paljon muutakin kuin vain äänestäminen.

Honkela maalaileekin kuvaa siitä, kuinka tekoälyn, koneoppimisen ja kieliteknologian keinoin voitaisiin tulevaisuudessa tehdä päätöksiä niin, että niiden tekemiseen osallistuu tuhansia, miljoonia tai jopa miljardi ihmistä. Ihmiset vosivat puhua samanaikaisesti jolloin keinoäly käy automaattisesti läpi ihmisten kannanotot sekä analysoi niiden sisältöjä. Tämän pohjalta kone voisi etsiä ajatuksista päälinjoja jotka se toisi ihmisten tietoon ja täten veisi keskustelua eteenpäin.

Kaiken kaikkiaan Honkela käy kirjassaan läpi suuren määrän erilaisia mahdollisuuksia, joita hän näkee tekoälyssä piilevän. Kirjailija itse luonnehtii teostaan ilotulitukseksi, mikä on kuvaavaa. Se esittelee erilaisia ideoita ja mahdollisuuksia jopa hengästyttävään tahtiin ja herättää lukijassaan paljon ajatuksia. Mikä tärkeintä, kirja antaa toivoa siitä, että teknologiaa voidaan kehittää suuntaan, joka tulee palvelemaan koko ihmiskuntaa ja mahdollistamaan rauhaisamman tulevaisuuden.

Lehden numero: