Suomen turvallisuus – perusasiat

Kirjoittaja:

Timo Hakkarainen, toim.: Vakaus vaakalaudalla – Ajatuksia turvallisuuspolitiikkamme suunnasta. Into 2017, 287 s.

Vakaus vaakalaudalla – Ajatuksia turvallisuuspolitiikkamme suunnasta on Timo Hakkaraisen toimittama antologia. Kirjoittajat, yhteensä kahdeksantoista, ovat taustaltaan diplomaatteja, poliitikkoja, tutkijoita, sotilaita ja toimittajia, joiden yhteinen nimittäjä on kielteinen tai ainakin varauksellinen suhtautuminen Suomen Nato-jäsenyyteen.

Nato-keskustelua on käyty Suomessa Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien. Siihen liittymisen kannatus on sen jälkeen vaihdellut 15 – 25 prosentin tienoilla. Aivan viime aikoina kannatus on laskenut noin 20 prosenttiin samalla kun epävarmojen osuus on lisääntynyt. Liittymisen vastustajat ovat 90-luvulta lähtien olleet enimmäkseen selvänä enemmistönä. Viime vuosina jäsenyyden vastustus on vähentynyt ja on nyt vain hieman yli 50 prosenttia.

Jos Natoon liittymisen vastustus on näinkin selvää, miksi Timo Hakkarainen on halunnut tehdä asiasta kirjan? Syy on pitkään jatkuneen keskustelun asetelmassa. Natoon liittymisen kannattajissa on runsaasti eliittiä; ja hanke on julkisuudessa – erityisesti iltapäivälehdissä – saatu näyttämään modernilta ja fiksulta. Tämän rummutuksen valossa Nato-jäsenyyttä vastustava kansan enemmistö on saatu näyttämään jotenkin jälkeen jääneeltä. Lisäksi kaiken aikaa muistutetaan, että meillä on virallisesti niin sanottu Nato-optio.

Puolueista kokoomus ja RKP ovat ilmoittaneet olevansa Suomen Nato-jäsenyyden kannalla. Molemmat tosin vain siinä tilanteessa, että kansan enemmistö on asettunut sille kannalle; ja molemmat puolueet taitavat edellyttää asiasta myös kansanäänestystä ennen lopullista liittymispäätöstä. Hakkaraisen motiivi on siis ilmeinen. Hän on huolissaan siitä, että halu luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta voi nousta määräävään asemaan. Siksi vakaus on vaakalaudalla.

Tosin vakauskin on turvallisuuspoliittisesti ongelmallinen termi. Erkki Tuomioja, kansanedustaja ja pitkäaikainen ulkoministeri, sanoo jutussaan ”Suomen turvallisuuden perusasiat”, että turvallisuuspolitiikkaan on olemassa kahden todellisuuden perspektiivi. Yhtäältä on vanha niin sanottu reaalipolitiikan perspektiivi, jossa valtiot käyttävät – totta kai, siis reaalisesti - voimapolitiikkaa etujensa ajamiseen. Toisaalta on uusi kaikkien valtioiden peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden tunnustamisesta lähtevä yhteinen turvallisuuspolitiikka, jolla rakennetaan sääntöpohjaista keskinäistä käyttäytymistä edistäviä kansainvälisiä yhteisöjä. Niistä meidän aikanamme tärkein on tietysti YK.

Näitä kahta perspektiiviä voidaan lyhyesti kutsua asevaraiseksi ja yhteistyövaraiseksi turvallisuuspolitiikaksi. Vakaus termin ongelmallisuus liittyy siihen, että se mielletään tavallisesti voimapolitiikan tasapaino-asetelmaksi, jossa kaikkien valtioiden pelotteet toisiaan vastaan toimivat ja tuottavat näin turvallisen vakauden. Meidän on siis opittava ajattelemaan vakautta myös – tai itse asiassa ensisijaisesti - yhteistyövaraisen turvallisuuspolitiikan ja sen rakentamien kansainvälisten instituutioiden  tuottamana turvallisena tilana.

Nyt Suomessa on jo neljä vuotta pelätty ja peloteltu, että Suomelle voi käydä kuten Krimille; että Venäjä valloittaa Baltian maat ja Suomen, koska ne ovat entisiä Neuvostoliiton ja Vanhan Venäjän imperiumin alueita. Pelko on irrationaalinen ja sen tärkein selittäjä on russofobia.

Russofobiasta puhuvat kirjoituksissaan ainakin professori Matti Klinge sekä Heikki Talvitie. En muista käyttääkö emeritus päätoimittaja ja professori Jarmo Virmavirta esseessään käsitettä russofobia, mutta hänen kirjoituksensa on hieno esitys siitä, miten hän on omassa mielessään ja ympäristönsä kanssa paininut torjuakseen russofobiaa niin, ettei se sekoita järkeä ja järkevää suhtautumista Venäjää ja venäläisiä kohtaan.

Matti Klinge, Heikki Talvitie, kansanedustja Maarit Feldt-Ranta & entinen Pohjola-Nordenin pääsihteeri Larserik Häggman sekä professori Markku Kivinen tarjoavat neljä hienoa esseetä, jotka taustoittavat Suomen menestyksellisen vakauspolitiikan historiallisia taustoja ja Suomen sodan jälkeisen ajan turvallisuuspolitiikkaa aina presidentti Mauno Koiviston aikaan saakka. Martti Ahtisaaren kaudellakin tämä linja piti ikäänkuin jatkuvuuden voimalla. Se ettei hän ymmärtänyt juuri mitään Suomen turvallisuuspolitiikan hienosta perinteestä kävi ilmi hänen presidenttikautensa jälkeen, jolloin hän ryhtyi aktiivisesti ajamaan Suomea Nato-jäsenyyteen. Tarja Halosen presidenttikaudella palattiin taas selvästi Paasikiven-Kekkosen linjalle, vaikka juuri niinä vuosina Nato-lobbaus kävi kuumimmillaan. Nato-option ”virallistaminen” lienee katsottava näiden vuosien hinnaksi järkevän vakauspolitiikan saamasta voitosta. Nyt elämme presidentti Sauli Niinistön aikaa. Hän tuntuu läksynsä lukeneen.

Tärkeinä lukukukokemuksina kirjan artikkeleista tekee mieli mainita Timo Hakkaraisen tekemä Gustav Hägglundin haastattelu. Hägglund on puolustusvoimain entinen komentaja ja EU:n sotilaskomitean ensimmäisen puheenjohtaja. Samanlainen on valtiotieteen tohtori, eversti evp ja professori Pekka Visurin artikkeli, joka käsittelee nyky-Venäjän asevoimia. Ex-kansanedustaja Jaakko Laakso sanoo, että ”Nato-jäsenyys on ennen muuta sotilasliitto Yhdysvaltojen kanssa”. Minkälaisen isännän siinä Suomi saisi, selviää Keijo Korhosen mehukkaasta USA-analyysista. Korhonen on entinen ulkoministeri ja Suomen YK-suurlähettiläs, joka on sittemmin toiminut jo useita vuosia Arizonassa kansainvälisen politiikan professorina. Kirjan kaikki muutkin artikkelit ovat mielenkiintoisia – jokainen omalla tavallaan. Kokonaisuudessaan vajaan 300 sadan sivun mittainen kirja on monipuolisin ja paras katsaus, mitä Nato kysymyksestä on toistaiseksi julkaistu.

Meillä suomalaisilla on maamme turvallisuuspoliittisen liittoutumattomuus-linjan hyödyllisyyden ymmärtämisen tiellä pari ikävää estettä. Yksi on suomettumismyytti, joka alkoi siitä, että saksalaisessa sanomalehdessä jonkun kansainvälisen politiikan asiantuntijan mielestä Suomi oli antanut ja antoi liiaksi periksi Neuvostoliiton vaatimuksille. Tämä finlandisierung nimen saanut käsitys on monissa tutkimuksissa osoitettu täysin virheelliseksi. Niistä lähtökohdista, jotka Suomella oli vuonna 1944, Suomen turvallisuuspolitiikka on ollut poikkeuksellisen hieno menestystarina. Se on mahdollistanut samalla sen, että Suomi on kokonaisuudessaan demokratiana ja hyvinvointivaltiona yksi Euroopan hienoimmista menestystarinoista.

Usko suomettumisen todellisuuteen on pitänyt yhteiskunnan oikealla laidalla yllä presidentti Urho Kekkoseen kohdistuvaa kaunaa ja epärealistista kuvitelmaa siitä, että Suomi olisi voinut turvallisesti irrottautua YYA-sopimuksesta.

Toinen este on paljon ongelmallisempi. Se muodostuu yhtäältä tolkuttomasta USA:n ihailusta ja toisaalta siihen kohdistuvasta tolkuttomasta vihamielisyydestä. Venäjää meillä ei ole toisen maailmansodan jälkeen tolkuttomasti ihailtu, mutta sen sijaan siihen suhtaudutaan edelleen monin tavoin tolkuttoman kielteisesti: epäluulolla, vihamielisyydellä, halveksunnalla, vähättelyllä jne. Jarmo Virmavirta koskettelee näitä tuntoja ja niiden vaarallisuutta. Häneen yhtyen toivon, että etenkin iltapäivälehtien toimittajat lukevat huolellisesti Timo Hakkaraisen kirjan. Se auttaa pääsemään alkuun, jos haluaa muodostaa itselleen realistisen kuvan sellaisesta turvallisuuspoliittisesta ajattelusta, joka ei vie maatamme turvallisuuden kiikkulaudalle.

Lehden numero:

Aiheet:

Uusimmat jutut samasta aiheesta

Kirja-arvio: Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa »

Airin Bahmanin ja Bruno Jäntin “Syyrian sota” on ansiokas johdatus Syyrian sodan monimutkaisiin taustoihin ja tapahtumiin.

Kirja-arvio: Rauhaa rakentamassa? Kansalaisjärjestöt hauraissa maissa »

Nora Luoma luki kansalaisjärjestöjen työstä hauraissa maailman konfliktialueilla ja kirjoitti arvionsa.

Tekoälytutkijan testamentti »

Tekoälytutkija Timo Honkela hahmottelee kirjassaan Rauhankoneen perusarkkitehtuuria. Rauhankone voisi auttaa ihmisiä kielen, vuorovaikutuksen ja tunteiden alueella.